I.

-- Elkää veikkoset lähtekö!

-- Lähdemme -- uhallakin.

-- Mutta ne vangitsevat teidät? Vievät Siperiaan?

-- Viekööt!

-- Kyllä ne ilkeävät! Uratn...?

-- Eivät!

-- Ottakaa toki passit!

-- Tässä. Ei passista taikaa.

-- Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!...

Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti

Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat

iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten

ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi

havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten

ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli

väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa,

jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa,

harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät

säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.

Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän

akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä

mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren

rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen

kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat

salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli

aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan

päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat

ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras

moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli

tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta

valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut

ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen

kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta

rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve

korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen

hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee

päältämme pahan mailman kuona -- täällä ihminen, taistelijakin,

kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen

ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola.

Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei

taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa

elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa

ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon

vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.

Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun _Alanteen_

järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme

ajaa koppelehdimme halki rämekorpien _Vuokin_ järven jäälle,

sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon,

jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme

iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen

halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen _Materon_

talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.

Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas

matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä

maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi

korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee

inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä

laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla

kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen

uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin

vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä

toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään

sisään "omalle puolelle" ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka

heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen

pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine

kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja

pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin

loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa

vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen

ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se

paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja

kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee

mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet

armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista

ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että

tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon

taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi

kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset

puukuirit!

Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se

taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen

ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet

ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä

haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili

yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin

nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä,

granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä

ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä

käypi... tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua:

jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata

leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä

sekunnissa tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien

tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin

hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin

hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä -- siitähän

kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee

mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja

iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin

asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja

"Mokulan kirkko" kaatuu ja "Rämsän kaupunti" hajoaa, ah siunaa ja

varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan

eläköön Vuokin rahvas vielä "mailman lopunkin" jälkeen ja eläköön

myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.

-- Mittee sitä kirkonkylään kuuluu?

-- Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo

hokevat täälläi. Esivallaltako se...?

-- Joo, senaatista...

-- Vai sennaatista! Joo...

Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan

lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty

ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena

keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget.

Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa

porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaan

_Kärkkälään_ asti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja

pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä

vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä

Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen

siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle

muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkean

_kansakoulun_ sivu ajaessamme -- se nimittäin lienee ainoa rakkaan

isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on

jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle,

Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet

että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä

rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran

koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat

ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista

saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin

Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat

poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa. _Kinnulan_

talon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien

pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta

aamutuulessa häilähteli, teki hyvän päivän ja häipyi taaksemme,

mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän

kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi.

Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle

työntynyt! -- Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla,

nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin

joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen.

Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon.

Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen

perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta

kepeämpi kuorma. _Saarivaaralle_ saavuttua annoimme veturiemme

levähtää ja _Anttilan_ talon kujassa härkämme kilvan jyrsivät

jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme

vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia.

Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan "ingliskaa", jossa

kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli Brynolf

hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut,

vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä

katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi

keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui

vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä -- aivan harvinainen

poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä

täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimme _Kajavan_ taloon,

jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia

juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka

seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea

kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka

vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja

marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan

"maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla

muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta

tuntui asemani... Kajavasta ajelimme hissukseen _Murtovaaraan_,

jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista

silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan

tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije

hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä

sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää

kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi

taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini

Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti

kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja

ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi

ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa

jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä.

Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto

pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä

ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi

katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla,

kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi

että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla,

onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja

jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen,

kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli

Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse

pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä

riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta.

Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki

ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla.

Niin saavuimme _Kelloon_, hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo

maatamenossa.

-- Onkohan talossa hevosta?

-- Iltaa...

-- Minä kysyn että onko talossa hevosta?...

-- Kuuluuko sitä mitä -- vieraalle...

-- Onkos hevosta?

-- Ei ouk kotona. Kajjaanin reissulla on. Lienettekö sivuuttaneet?...

Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi on _Loukko_.

Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa,

mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan,

jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä.

Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä

oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta

tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme

nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta.

Tässä sijaitsi nyt _Kuivajärven_ pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka,

Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei

kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä

henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä.

Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun

jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen

tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.

-- Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen

herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille!

Tulkoa perässä toiseh taloh!

Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin

ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen

kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina,

jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin

Oleksi Saavisen taloon.

-- Terveh vierahille! Min sanotte hyvän sanoman?

Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni

vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä,

kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa

astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka

ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan

samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva

pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka

mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan

säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista

tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini,

kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin,

mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä

kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan

filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin

ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä

määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret

miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan

partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa,

mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti

uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä,

ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan,

niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset

loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille

juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin

jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys

oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme

tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja

silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta

ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven

kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi

kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat

parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa

rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen

Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia

ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia.

Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan,

siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään

pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin

joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin

kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se

matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta

edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on

askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta

satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan,

kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen

entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona

umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä

lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle.

Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää

repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle

ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä

kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole

aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin

huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle

ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää.

Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli,

kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja

vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä

vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta

ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen

sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle

naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi:

he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia

lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä

toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi.

Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua

eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme

on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä

ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille

luomasta. --

Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme

ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun

lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse

kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin

maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin

tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen

metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla --

vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä -- sijaitsee ensimäinen

Venäjänpuoleinen pikkarainen _Lytän_ kylä. Pistäysimme muutamassa

mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti

meidän eteemme "stolalle" kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin

naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin

väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja

vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme,

mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja

neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea

uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen

äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä

kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on

merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä

karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat

ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella

havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä

ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta

mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä

tällaiset -- ensi- ja viimekertaiset -- ilmestykset pakoittavat

hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy

kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi

heidät on tahdottu luoda?

-- Mikä tässä talossa on sukunimenä?

-- Omenainen!

-- Entäs tuossa naapurissa?

-- Omenainen! Saamme tietää:

-- Tässä kylässä kaikki ollah Omenaisia!

Lytässä, erämaan keskessä, kasvaa kuin kasvaakin pieniä omenia!

Suokoon luoja ettei se vanha Aatami koskaan hairahtuisi tekemään

noista hedelmistä "jablokoita".

-- Akonlahessa ollah Omenaisia tai Nykäisiä. Niin kansa luulee, mutta

papereissa vilisee monta v:tä jeffin kanssa. Kansalliset sukunimet,

kuten tunnettu, ovat nykyisin Karjalassa venäläistymässä hyvää

vauhtia, tshinovniekasta on hauskempi, kun saa tehdä Remssusesta

Remsujeffin, Poutasesta Bogdanoffin tahi Rahikaisesta -- Artemjeffin.

Tosin monet karjalaiset itsekkin ovat jo sillä asteella että

pyytävät komeilla slaavilaisilla nimillä -- yhteissuomalainen suku

aikojen vaihteessa on aina altis yhtä mielivaltaiseen nimenvaihtoon

kuin joku suuren mailman "Kampoferro". Olosuhteiden mukaan -- niin

meilläkin. Bergmannista tuli ehkä eilen Vuorinen, mutta kuka takaa

ettei Vuorisesta huomenna tehdä Skaloffia tai muuta karamattia.

Natsionalismin väri on kuin merkkilyhty, se vilkuttaa punaista,

vihreää, keltaista...

Ajoimme edelleen viitisen virstaa ja saavuimme illan jo pimetessä

_Akonlahteen_.

Hajallinen, vauraanpuoleinen erämaan kylä satalukuisine

ihmisasunnoineen ympäri suurta järveä. Nukkuva nurmilintu,

paasto-ajan kalpea shultsina -- sallittakoon viaton vertaus.

Mustanharmajan karjalaistyylisen talon kohdalla on patsas ja patsaan

levyssä paistaa venäjänkielinen kirjoitus:

Babjegubskoje selo.

Onkohan tämä hautakirjoitus? Mitä merkitsevät sanat Babjegubskoje

selo? Todentotta, kun syvemmin ajattelee, ymmärtää, että tämä on

hautakirjoitus. Vainaja, joka tässä lepää, on entinen Akonlahti. Ei

kai olisi mahdotonta ajatella että Suomussalmella jonakin päivänä

kohoaisi patsas, jossa olisi kirjoitus _Fjällsund_? Erhetykset kuka

ymmärtää!... Kievari-patsaasta saimme myös tietää että Suomen raja

oli ainoastaan 6 virstan päässä, Vienan Kemiin karttui 353 virstaa ja

Arkangeliin 832 virstaa.