Porourheilijan juhlapuhe.
"Hihhei taas!"
Miten porolla ajetaan?
"Juokse porosein!"
Suomen poroalue.
"Voisikko ajatella että etelässäkin...?"
Poro-pakinaa.
Pororetki Vienan Karjalaan.
Vapunpäivä korvessa.
Talviretki Näljängälle.
Hangella.
"Karavaani Karjalaan".
Porourheilun ylistys.
Poropäivät.
Liite:
Poromiehen taskusanakirjasta.
Peura ja pulkka (porojuhlaruno).
Huolimatta siitä valitettavasta tosiasiasta etten ole käynyt
Lapinmaassa -- poroelämän valtakukkuloilla -- rohkenen julkaista
tämän vaatimattoman kokoelman itäpohjalaisia sanomalehtipätkiäni ja
pororetkimuistelmiani etupäässä tyydyttääkseni sekä kotiseudullani
että muuallakin maassamme äsken herännyttä uteliaisuutta porourheilun
suhteen. Samalla pyydän anteeksi herroilta lappalaisilta etten
tällä omalla kirjallani voi tyydyttää _heidän_ vaatimuksiaan ja
toivon siis hartaasti että juuri sieltä, Lapista, näistäpuolin on
ilmestyvä loistokirja, joka koko laajuudessaan kuvailee meidän maamme
poro-oloja, joista mielestäni aivan liian vähän kirjoitetaan.
Suomussalmi, Leppikanta, helmikuulla v. 1913.
_Ilmari Kianto_.
Poro-urheilijan juhlapuhe.
Kun me, poroilla ajelijat, ajattelemme asemaamme suurmailman taustaa
vasten katsoen, niin tuntuu yhtähaavaa sekä ihmeelliseltä että
luonnolliselta että _meidän_ osaksemme kulkuneuvojen kirjavassa
jonossa on sattunut niin ansiokas veturi kuin on tämä Pohjolan peura,
jonka koko olemassaolo sivistyneissä piireissä leimataan enemmän tai
vähemmän tarunomaiseksi, satujen usmaan sekautuvaksi.
Meille, Perä-Pohjan lapsille, on metsän peura se satu, joka on
toteutunut; meille ei "hiiden hirven hippominen" ole pelkkää kullan
vipajavaa sumua: me ymmärrämme elävässä käytännössä kalevalaisen
Jouko Seikkailijan kerskauksen:
Pohjola porolla kynti,
Taka-Lappi tarvahalla!
Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kulkuneuvojen kirjava sarja! Arabian
ja Afrikan kuumilla hiekka-aavikoilla vaeltaa karavaani ratsastaen
sillä eläimellä, joka kantaa nimeä: "erämaan laiva". Se on _kameeli_,
verraton kuuman vyöhykkeen kuormajuhta, kautta historian tunnettu.
Sen maan asujamista tuntuu ihan luonnolliselta että Jumala on luonut
kameelin ihmisen auttajaksi yli polttavien arojen.
Indian aarniometsissä astua töpöstelee hirmuisen kookas eläin,
kokonainen torni seljässään, torni, jossa istuu ihmisiä. Se on _sen_
seudun matkajuhta -- _elefantti_ eli norsu.
Palestiinan heleäkukkaisissa laaksoissa, Syyrian palmupuiden
siimeksessä ja yleensä niinsanotuilla Itäisillä mailla kohtaa
meidät taas pienenläntä matkajuhta, ihmisen nöyrä palvelija, joka
sekä seljässään kantaa että perässään vetää kokoonsa nähden suuria
kuormia. Sitä kotieläintä sanotaan _aasiksi_ ja sekarotuisena
_muuliksi_.
Ameriikan äärettömillä ruohotasangoilla ponnisteleiksen ajoneuvojen
edessä meille jo hiukan tutunomainen väkevä juhtahärkä (Jak-härkä)
tai _puhveli-härkä_.
Mailman pohjoisin kansa, eskimot, vuorostaan kiidättelevät pitkin
Grönlannin ikuisia jääkenttiä sangen pienillä elukoilla, joita
valjastetaan koko parvi kelkkojen eteen -- ne ovat _koiria_,
suttensukuisia, kesytettyjä koiria.
Se mailman osa, jonka liepeelle kohtalo meidät on pannut elämään,
ajaa, kuten tiedämme, enimmäkseen _hevosella_.
Onpa sellaisiakin maita kuten Jaappani, jossa ihminen ajoneuvojensa
eteen valjastaa toisen _ihmisen_, jolla on vahvat konkarin koivet ja
joka juoksee kuin strutsi pitkin kujia ja katuja. Sitäkin pidetään
luonnollisena!
(Kuka takaa ettei jossakin maan sopukassa ajeta _kissalla_, jolla on
"seitsemän peninkulman saappaat"?)
Paitsi kaikkia näitä hyviä Jumalan luomia vetureita on liikehimoinen
ihmiskunta keksinyt itseliikkuvan konekarjan, joka sen tahtoa
tottelee. Junat, sähkövaunut, polkupyörät, moottorit, automobiilit,
laivat -- nuo kaikenlaiset vesiperhoset, virtahevot ja merihirviöt --
siunatuksi lopuksi lentokoneet ja ilmalaivat!
Kaikki ovat juhtia, joilla junnataan ympäri mailmaa.
Mutta meillä on vain _poromme!_ Ja me tyydymme poroomme ja kiitämme
Luojaa tästä yhdestä ainoasta laitoksesta.
Se on meidän harmaja hevosemme, meidän "islantilainen ponimme";
se on meidän "dromedaarimme" ja "norsumme" aarniometsissä ja
lumilakeuksilla; se on meidän automobiilimme tunturituiskuissa; se on
meidän "puhvelimme" kinoksia puhkaistessa ja "Grönlanti-hurttamme";
se on meidän lentokoneemme -- sillä _sillä_ me lennämme halki
ilmojen, poikki vaarojen ja ylitse paukkuvien jääkenttien. Kuka
kokenut porourheilija ei tietäisi, kuinka poro lentää?
Kun sen kaikki koivet ovat niin kiihkeässä toiminnassa että ajajan
silmä lumipilven läpi tuskin erottaa kavioiden maassa käyntiä -- niin
moista vinhaa vauhtia jo voipi verrata lentämiseen, joka on melkein
yhtä huimaavaa kuin ilmojen korkeuksissa liitäminen biplaanilla tai
monoplaanilla!
Totta tosiaan:
Me, porourheilijat, tiedämme, _miksi_ me ylistämme poroa.
_Ensiksi:_ siksi kai että porolla ennenkaikkea _pääsee!_
_Toiseksi:_ siksi kai että sillä ajaminen on sellaista uhkarohkeaa
seikkailurikasta, joka vaikuttaa _viehättävästi_ ihmisen hermostoon.
_Kolmanneksi:_ siksi kai että poro koko olemukseltaan on _vastakohta_
muille kotieläimille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä,
kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkkyytensä suhteen.
Ja _neljänneksi:_ siksi että poron hoitaminen, verrattuna kaikkien
muiden ajokkaiden vaalintaan, on niin helppoa ja _yksinkertaista:_
poroa kun ei koskaan tarvitse _juottaa_, ei koskaan _harjata_ tai
_puhdistaa_, ei koskaan _kengittää_, ei koskaan loimella peittää, ei
koskaan suojata _talliin_. Jos sen päästää irti metsään ja jos se on
kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse
edes _syöttää_.
Näihin ominaisuuksiinsa katsoen on poro todella _ihanteellinen
ajoeläin_.
Vikoja sillä silti on silläkin, täydellinen se ei ole sekään, mutta
sen pienet viat me annamme Pohjolan suurelle luojalle -- anteeksi.
Tuhatverroin ennemmin ajamme petralla kuin aasintammalla!
Kolminkerroin mieluummin istuudumme kipperään poronpulkkaan kuin
kyytihevosen pitkään reslaan!
Ja kuinka ihmeellistä tosiaan: ken kerran on istunut poronpulkkaan
Pohjolassa -- kun kuun sirppi pakkasessa heläjää ja Kalevan miekka
välkkyy pään päällä tai aurinko kultaisena tikarina pistää aamu-usvan
läpi -- hän istuu toisenkin kerran, henkensä uhallakin hän istuu!
Ja ken kolme vuotta lie urheillut porolla, vaikkapa olisi kolme
kylkiluuta katkaissut, hän tahtoo urheilla kolmekymmentä vuotta -- ja
jos kohtalo hänet siirtää etelään, niin porourheilua hän verisesti
kaipaa.
Revontulten salaperäinen roihunta Pohjan vilutaivaalla! -- kuinka
satumaisesti sointuukaan tuollainen luonto porolla ajeluun!
Siellä ylhäällä, kaukana ja korkealla, leiskahtelee, loimahtelee,
lentää, laukkaa, kieppuu ja puskee -- siellä on myös ikäänkuin
käkkyräsarvipäitä tuulenhalkaisijoineen ja veräjänpieliin
räiskähteleviä pulkkia -- Lapin muinaiset seitajumalat hurjastelevat
peuroilla ja antavat meille salaisia merkkejä...
Mitä kaikkea mielikuvitus keksiikään porolla ajellessa! Sen tuhansia
tunnelmia ei ole helppo kertoa -- ne voi vain kokea.
Milloin hiljainen riemu täyttää sydämemme, milloin aavistamaton
alakuloisuus verhoaa mielemme, milloin hurja, elämän repäisevä ilo ja
saavutuksen toivo syöksähtää sieluumme -- kun ajamme porolla.
Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset
tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea
jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. -- Siinä on
jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa,
näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä
tyystin maalata osaa!
Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden
kouristava ikävä -- kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu
poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen
pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee
niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen
ihmiseen.
Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä -- me
sanomme jo Helsinkiä eteläksi -- niin käypä meistä _uho_, jonka
eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta --
Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin,
eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä
ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme, _mistä olemme kotoisin_,
mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut!
Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen
ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka
olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava
että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen
tunsivatkin porolla-ajon -- _meidän_ porourheilumme on nuori. Mihin
suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä
huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: -- meillä, valveutuvan
Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena
joku _sisäinen_ vaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen,
joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka
soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme
ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi,
punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon
punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.
Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan
taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi
syntymämaalle.
Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat
kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun -- siellä
oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä:
jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi
tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle,
jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus "Pohjola porolla
kynti" muuttuisi todeksi!!
Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa
ajaessanne arvioimaan _aatepohjaisia asioita_ -- silloin pororetkemme
kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti
virkistäviksi.
Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä
ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa
-- meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän
punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat
kavioitaan kahisuttavat porot.
Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset
eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.
(1912.)
"Hihhei taas!"
Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen... Porohärkä
tuotu eilen paliskunnan laitumelta -- nyt tekee mieli lähteä
ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat,
rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja
ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla
maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot
kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin
pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää
ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman
parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen,
lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa...
Mutta porossa on vielä metsänhenki -- se kauhistuu kiliseviä kelloja,
pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on
kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä
tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn,
tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri
ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin
nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro
puskee ja potkii... Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy,
päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron
tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii
valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä
puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee...
Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen.
Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä
tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset
valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan
riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta
että nyt jos milloin on oltava varuillaan -- nurkat, puut,
portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän
aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta
nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla
hurjaan laukkaan ja -- poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan
istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena
ajatellen: "hihhei taas!"
Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen
alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan
pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä
paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa
satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla
hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi
lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen
kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen... Kuuluu
aikamoinen rymähdys -- kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies
seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa
avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä,
kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen,
jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta
suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta,
kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta
äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia
silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen
pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään
kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin
pituinen kaistale irti lohjenneena:
"Yksi oli venhe veikkoutta,
Yksi allas armautta!"
Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita
pulkkaan ja -- kiroaa pyhän pihlajan: "Sinä maantieryöväri, sinä
murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan
pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen
on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin
sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan
opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan
ja huutaa pihan täydeltä: 'jos minulla nyt olisi revolveri, niin
ampuisin tuon elukan!' Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin
sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt.
Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut,
vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä
paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei
pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä
raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!"
-- -- --
Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon
näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro,
ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän
keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa
ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti
riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria,
eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. "Hiisikö sen korjaa?" "Vähät
silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?..."
* * * * *
Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran
kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee.
Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä
jollekkin... Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse,
jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta
kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento,
kasakka-ukko, ja tokasee:
-- Lupasiko se rouvvasti?... Antakoahan ku-m minnäi sävväytän!
-- Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää
pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja
tuomitsee haloiksi.
Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan
lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden
aina pimeään asti. "Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!"
ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän
tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: "Viel'
uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
* * * * *
Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti
ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää.
Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua
naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja
kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa.
Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen,
huutelee korjatun pulkkansa perästä: "hihhei taas!" Korkeat
kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin
jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat
ajajan jälkeen: "ant' mennä vaan, ant' mennä vaan!"
Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän
saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi
poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.
* * * * *
-- Häh?
-- Että minä sain eilen tulikoetuksen...
-- Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin
siintävää järven selkää.
He ajaa porhaltavat kauvas "Juurikkarannalle", nousevat sieltä kautta
kummankin "Kettulan" ajaa helskytellen läpi rämekorven ylös korkealle
"Kylänmäelle" ja painuvat kovaa vauhtia "Alajärven" kylää kohti.
Mutta sitten ajavat he harhaan lumiselle halkotielle ja poikkeavat
huppuroiden ja kaahlaillen alas "Oraviselälle". Järvi on pahasti
vesillä, porojen kaviot roiskuttavat hyhmää ja pulkkien pohjat --
jäätyvät. Mutta porot vain juoksentelevat, usein rinnatusten ja
tuontuostakin intoutuen puskeksimaan toisiaan sulasta rakkaudesta.
-- On se tämä porolla-ajo sentään ihanaa!
-- On. Eivät aavista helsinkiläiset...
Villejä, apposen asumattomia rantamia ja soreita saarisalmia he
ajelevat neljännesmääriä, etsien turhaan hevostietä erämaassa, ja
kummalliset, syvät vaot, kuni metsähiiden kynnökset, jäävät jälkiin
silmänsiintämiin. Vihdoin lähtevät he umpimähkää pulkkailemaan poikki
kannaksen, jonka tuntevat kahden tutun järven väliseksi, ja ajelevat
syvässä lumessa läpi huurteisen metsän. Huotari usein kaahlailee,
vaan toinen mies ajelee rentonaan, pulkassa istuen. Hän nauttii,
nauttii sanomattomasti pitkän kamarityön jälkeen. Samapa se, vaikka
ajellaankin vähän eksyksissä -- täällä ne hermot paranee ja sydänviat
virpoutuu...
Tietysti porot jo ovat alkaneet uupua moisessa kelissä. Mutta
he pääsevät mökkiin, johon ovat aikoneetkin, kaapivat pulkkiaan
puukoillaan, murkinoivat "Mikkolan" emännän ohrarieskaa ja
kokkelimaitoa, hyvittelevät porojaan jäkälillä ja ennenkaikkea --
sulattelevat partojaan, joissa riippuu varmaankin parin kilon jäät ja
lapinlasihelmet. Puhtain omintunnoin -- aivankuin olisivat tärkeätkin
asiat toimittaneet -- lähtevät he paluumatkalle.
Vie sun seitsemän seppää, kuinka taas ajetaan, kun kovalle tielle
päästään! Taivas ja maa vilajaa ja salotaipaleet luiskahtavat
nopeasti kuin pitkäisen leimaukset Sinain vuoristossa. Hurjasti
ajaa Huotari, nälkämaan ketterin toreadoor, härkätaistelija, joka
talvittain taivaltelee porollaan satasen peninkulmaa, mutta eipä
jää jälkeen toisenkaan ajajan "Pyrstötähti", vaan tuontuostakin se
karkaa takaapäin Huotarin pulkkaan ja kuopii peloittavasti hänen
partaansa aivankuin se olisi kuusen naavaa. Karjahteleepa kaveri
talojen peltoloilla, kun härkänsä markkinahoijakkaa hälle liiaksi
esittelee, mutta oitis ovat väylät taas seposelvät, ja näreviitat
järven ulapalla vilisevät ajajien silmissä kuin aidanseipäät.
Vihdoin häämöttää kirkon tötterö illan hämyssä ja, pimeyden valtojen
laskeutuessa alas yksitotisille erämaisemille, saapuvat urheilijat
iloisesti huohottelevine poroineen takaisin kotiveräjille. Vähät
siitä että se kuuma kiuvassauna juuri sillä aikaa on -- palanut ja
kotoisen kylyn nautinto jääpi huomiseen. Se on sentään pääasia että
porourheilu jälleen on saatu alulle ja että mäkirinnoissa kelpaa
huikaista: "hihhei taas!"
Miten porolla ajetaan?
(Aakkoset.)
Ennenkuin ajoon lähdetään, pidetään ajohihna löysällä vasemmalla
puolen poron ruumista. Ajohihnasta kiinnipidetään tiukasti ainoastaan
oikealla kädellä. Sääntönä on ettei hihnaa saa koskaan hellittää,
muuten poro karkaa ja ajaja jääpi avuttomana tanterelle. Poroajoon
lähtijän täytyy olla valmis silmänräpäyksessä heittäytymään pulkkaan,
vaikka joutuisikin siihen nurinniskoin. Sillä poro on kuin elohopea,
joka ei hevillä odota, jos kerran luulee lähtömerkin saaneensa tai
jos näkee muita ajokkaita jo menossa. Kun ajoon juuri lähdetään,
heitetään ajohihna voimakkaasti vasemmalta oikealle yli selän,
jolloin poro silmänräpäyksessä lähtee liikkeelle, olkoon pulkka
tai ahkio miten päin tahansa. (Lapissa kuulutaan hihnaa paikoin
hoidettavan eri tavalla kuin meillä -- selkävyön vasemmassa puolessa
on koukku, jonka varassa hihna juoksee.) Kun tahdotaan pysähtyä
kesken rientoa, heitetään hihna päinvastaiseen suuntaan, siis
oikealta vasemmalle alas, jolloin poro tavallisesti äkkiä pysähtyy.
Poroa ohjataan vain mainitulla yhdellä hihnalla. Voisi luulla että
poro loikkii minne tahansa tottelematta ja älyämättä mihin mennä.
Se on kuitenkin ajajan vallassa varsinkin vasemmalle käännettäessä,
jolloin hihnaa voi kiristää, mutta myös oikeanpuoleiseen suuntaan
pyrittäessä sillä tavoin että ajohihnaa voimakkaasti painetaan poron
oikeaa kuvetta vasten. Lapin puolessa ovat porot opetetut älyämään
pelkkää viittausta kuten karavaanikameelit tropiikkimaissa.
"Juokse porosein!"
(Tuulotusajoa.)
Taivaan ranta punertaa kuin veri!
Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin
on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan.
Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä,
johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.
Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee.
Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan
kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven
hiljaisuudessa. _Siihen_ on pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo
henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on
sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät
paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen
tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin
umpea selkää.
Heh-hei!
Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin
pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja
varisten alas kaulaan, jota "ryyppyturkin" kaulus turhaan suojaa.
"Riivattu!" ajattelen hiukan ärtyneenä. "Syytääppä tieroja vasten
isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen näin:
"Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan
pitkin umpea ulappaa."
Kas millaisen syvän kourun uurtaakaan pulkka koskemattomaan
lumipintaan.
On yksi poromiehen nautintoja sekin -- nähdä jälkensä. Luulisi tuosta
luikertaneen jättiläiskäärmeen...
Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se
katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin
junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!
Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä
magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa
kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!
Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut
pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle
heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, --
ikuinen nälkäkurki!
(Tämä nyt on kenties vain esipuhetta siihen mitä tuleman pitää.)
Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja
on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun
päähänsä äkkiä pälkähtää _vielä kerran_ ajaa samaa metsäväylää puolen
kilometrin taipalen -- saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.
Mutta siinäkös taistelu syntyy!
_Taistelu minun tahtoni ja poron tahdon välillä_.
Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta
jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.
"Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!" tuntuu härkä sanovan
äänettömällä kielellään.
Se pyöräyttää itsensä ympäri ja riuhtaiseikse väkisten
ryöstäytyäkseen mieleistään kujaa kohti, mutta minä pyöräytän sen
hihnasta takaisin.
Meillä on nähtävästi perin vastakkainen käsitys siitä, mikä on
eteenpäin ja mikä taakse.
Tuonne! huudan minä viuhtoen.
Tänne! väittää poro tehden rengasta.
Tottele! huudan minä huiskauttaen.
En tottele! väittää poro väistäen.
Sepä nähdään! huudan minä hurjistuen.
Nähdään kyllä! poraa poro kiertäen kiertämistään.
Minä olen itsepäinen! -- päätän minä.
Itsepäisempi olen itse! selittää poro.
Siveellinen tahto se on, joka ratkaisee! opetan minä.
Voima se on, joka ryskää! arvelee poro ja rupeaa minua -- puskemaan.
Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen
aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas
uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti,
mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka
paukahtaa veräjän pieleen -- ja minä lennän suinpäin kinokseen.
"Juutas!" karjun minä suu täynnä lunta, hihna turkinhihan ympärillä.
Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee
tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä
pirullisempaa.
"Sinun pelotuskonstisi eivät auta!" uhmailen minä ja hyppään pulkkaan
riuhtaisten poron radalle.
Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri
ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun
pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.
"Minä menen nyt!" näyttää se sanovan, mutta minä, "herra", sanon:
"Sinä et mene enempää kuin minä sallin" ja taas kiristän hihnasta
takaisin.
Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän
yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja
taas... ja taas...
Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä
temmellyksemme tapahtuu.
Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen,
tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.
"Välirauha", sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro
tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä
pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja
takaisinpääsyä estämään.
"Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää
syömäänkin" filosofoin minä, "mutta kasvatusopin kannalta katsottuna
on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran
annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja
hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla
pääse mihinkään."
Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä,
ohjelmoinut "ultimatuminsa".
Se ultimatum kuuluu näin: "Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen
keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen,
johon tähtään!"
Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea
pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä,
mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.
Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata
täyttä neliä, laukata ylös "voimainponnistuksen törmää", heitellä
pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi
tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy
kuin naulattu.
Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja
rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen
viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi
porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun,
seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:
-- Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista
sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.
Poro näyttää mainiosti kaiken käsittävän, se murjottaa kotvan
mykkänä, keikauttaa sitten ylpeästi sarviaan, muljauttaa mustia
silmiään, ja syösten jäkäläläjän kimppuun näyttää ikäänkuin vastaavan:
"Nälkä häpeän kuittaa, himo ei lakeja laske." Se on kai sen oma
keksimä sananlasku.
"Mokoma", muka mutisen minä ja astun sisään lämpöiseen,
pehmeämattoiseen saliin, paulapieksut kivikovina kopisten ja parta
kuurassa. Pianon sävelet kaikuvat vastaani: vanha äitiruustinna
soittaa trubaduuria...
Kuun sirppi parhaillaan nousee taivaalle ja pakkanen kiljuen kiihtyy.
(1906.)
Suomen poroalue.
Lappi laaja -- Oulun ja Kajaanin lääni -- siellä porojen tyyssija.
Meidän "ihanneyhteiskuntamme" käsittää laajuudeltaan puolet koko
maasta. Etelärajana voitanee pitää jotakuinkin sitä viivaa, jonka
saattaa ajatella vedetyksi Oulun kaupungista vesistöjä pitkin
viistoon Lentiiran tai eteläisintään Kuhmoniemen tienoille.
Suomussalmen pitäjän ja Oulun välisellä postilinjalla tavataan jo
vakinainen ryhmä eri yhteiskunta-asemissa olevia kansalaisia porolla
taivaltamassa. Meidän hyper-kajaanilaisten poroelämä on tietysti
lastenleikkiä rovaniemeläisten, kittiläläisten, kolarilaisten,
inarilaisten ja muiden lappalaisten peskiniekkain silmissä! Eteläisin
paikka, missä poroviljelystä runsaammassa määrin harjoitetaan, lienee
nykyään Hyrynsalmi. Sen naapuripitäjän Suomussalmen poropaliskunnat
sisältävät summamutikassa sanoen kymmenkunnan tuhatta poroa.
Ajoporoja on tietysti vain pieni prosentti, joka tuskin pääsee
karttumaan ellei metsäporoja vähennetä. Jäkälän saanti näet hupenee
huimaa vauhtia ja uhkaa tekaista lopun koko porourheilusta.
"Voisikko ajatella että etelässäkin...?"
Sain kerran kirjeen helsinkiläiseltä herrasmiehenä. Hän ei pyytänyt
vähempää kuin että oitis _lähettäisin_ hänelle poron, pulkan,
valjaat sekä kaikki mitä raameihin sisältyy. Hän haaveksi ajelevansa
Helsingin ja jonkun huvilasaaren väliä. Minä tekasin hänelle
kustannusarvion ja kehoitin tätä onnenmyyrää ensin saapumaan pieneen
harjoitukseen sinne missä petrat laukkaavat. Suureksi ikäväkseni hän
luopui kaikesta kokeilusta ja -- sen sijaan että olisi opetellut
porosankariksi -- menikin naimisiin. No, ajattelin minä, molemmat
kurssit ovat kylläkin pyhiä asioita, mutta sääli sentään nuorta
miestä, joka jäi vaille haaveksimaansa nautintoa.
Mitäkö minä siis oikein ajattelen eteläsuomalaisesta porourheilusta?
Tietysti tunnustan että se olisi mainio asia, _jos_ sen voisi
toteuttaa. Mutta Helsingissä on talvi liian lyhyt ja ympäristön
olosuhteet epäedulliset.
Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla,
tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan
vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen
espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen
ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä?
Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen
Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää
ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa
poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei
helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa -- jos poro kerran muotiin
pääsisi -- dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä
budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia.
Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan
vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin
rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin
patsasta, mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä
ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä
luonteeltaan eikä _säilyisi_ porona. Siitä kehittyisi ennenpitkää
jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan
Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin
teurastuslaitokselle Töölön kupeella.
Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset
kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä
etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana
-- tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa
poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).
Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia
vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka
kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään
veturi vedä.
Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat -- siinä
porourheilun luonnolliset edellytykset.
Poro-pakinaa.
Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan
Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten
heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas
saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset,
Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet
kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota,
mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja
sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että
poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien
ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa,
kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja
vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin
samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka
ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja
Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis
_suomalaisetkin_ käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja
Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä,
Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa
kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon
pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa
porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen
ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin
vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene
lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin
Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka
ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi -- helsinkiläisen koulupojan ei
tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo -- sattumalta
tosin -- voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen
(-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän
sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun
merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät
itse kajaanilaiset -- vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan
lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana --
harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella
miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa
Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti
hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi
poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin
Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater
Hieronymus huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen
käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen
on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen
lappalaisen. "Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!"
Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella
että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna,
ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen
että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn
poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta
sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi
muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan
sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi
että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat.
Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla -- nyt
siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin
markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä:
"Ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkevi tie, ei Karjala
tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie", samoin voisi tästä Suomenmaan
poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:
Ei Aura, Vaasa tunne,
kust' peurain kulkevi tie,
Ei Häme muista, kunne
jo härkänsä häipynyt lie!
Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja
Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa,
kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty
Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit
vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.
* * * * *
Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen
kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta,
jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani
satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija
poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja
laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle,
joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja
odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.
Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:
-- Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?
Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla
pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti
lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella
peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta.
Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka
kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös
koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se
haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin
ihanteellinen kotieläin.
Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula
-- tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto
talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa
parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita,
raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro
kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota
sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin
himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän
tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee
usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin
hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka
yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun
porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea,
voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla
tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin
ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa
metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää
Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista
rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi
väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän
vieterin irti "kirtsasta" -- minä nimittäin käytän lappalaista
"rahnikkaa" ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro
muutetuksi kiinnipitohihnastaan.
Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin _pulkkaa_, mutta
kevättalvella myös _kelkkaa_ ja joskus paljaita _suksia_. Kaikilla
näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua,
kiekahdella ja kiepsahtaa -- se on porolle vapain liikeneuvo
ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä
kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina
laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri
ero on istumisessa hevosreessä -- poronkelkassa saat usein pidellä
kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle.
Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen
porourheilija kykene -- se on kuitenkin erinomaisen viehättävää,
jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy
luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä
(notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan
melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.
-- Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan
että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen
asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen "vuottoraipasta",
"rynnäskalikasta", "vetorahkeista", "pangasta" j.n.e. Hevosajajan
olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat
"nurinpäin" -- minusta ne ovat juuri oikein päin.
-- Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.
Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa,
metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja "urakkansa",
sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa,
kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on
intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa,
maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on
härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa --
onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä
papitkin alistuvat poronpulkkaan -- kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä
monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani
muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen
urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija
ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin
hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen
kulta-aikaan pääasiallisesti vain "Jussi", "Akseli", "Kuutti",
"Einari", "Heikki", "Harakka-Antti" ja "minä", jotka huvittelimmehen
poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa
olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa
sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös
Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.
Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden
osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun
keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni
erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille
(Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi
Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi,
on -- tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella -- suurella
voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan.
Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla ("petra" nimeä käytetään
myös).
Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis
verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien
kehityksessä esiintyy -- ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten
sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta -- osoittaa
se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa
oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla,
harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä
kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja
arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin
tähän asti on tapahtunut.
"Poro-barbaria" voitanee kehittää "poro-kulttuuriksi".
(25/1 1912.)
Pororetki Vienan Karjalaan.
(Pikakuvia v:lta 1910.)