Kavaluus.
Talven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin
kerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet
joukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä
ollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli
jo totuttu.
Kaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin
kutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin
lähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei
piisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa
ja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla
varamies tiedossa.
Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen
tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi,
"eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes
olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista
väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.
Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni
arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut
isälleen ilmottaneensa.
"Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.
"Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle
sellaisia asioita puhui.
-- "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei
vastannut.
-- "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"
Ei vastausta.
-- "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen
sattuisi kaatumaan?"
Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä
liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."
"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.
"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.
"Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä,
huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella
sanojaan paremmin.
Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi,
"olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" --
Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. --
Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja
rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, -- hän on vastannut."
-- "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.
"Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin
saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan
aivan köyhä."
Hannes oli ääneti.
"Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat
sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle."
Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi
äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama,
yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän
pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi
onnistumisestansa.
Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän
kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."
"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.
"Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille,
joka sen kuultuaan vaaleni.
"Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti
silmäillen Hannesta.
"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan
on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos
nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä
menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi.
Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden.
Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö,
rakkaani, suostu aikomukseeni?"
Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita.
"Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet,
et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä
joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös
sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan
pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden
isänmaatasi kohtaan."
Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo
lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle
lupaukseni."
Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti
vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan
koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei
salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he
arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte
kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja
jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret
tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.
Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia
päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän
pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä
ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli,
miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu
Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän
käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän
kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän
kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka
muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.
Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan
tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin
menestyneen.
"Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä
saat lähteä matkaan."
"Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi
pidempää harjotus aikaa.
"Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa
sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli
isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi
sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo
asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää
tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään -- sitä parempi, jos ijäksi
päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei
ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja
tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä
taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka
varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi
päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä
viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan
hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan
veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras
tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa
parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa
pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin
melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta,
vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja
mitä osaksi oli langennut.
Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa
sydämensä tunteet.
"Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä
petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta
minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun
sotaan päästäksensä sinusta ja sitte -- sitte --" kyyneleet virtasivat
hänen silmistään ja puheensa loppui.
"Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti,
"onhan hän kuitenkin isäsi."
-- "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin
sydämen kivikovaksi."
"Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat
tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa
lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos
voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon,
etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää
koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen
tilaisuuksia minun tähteni."
-- "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en
sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla
synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme
puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla
vahvistivat rakastajat lupauksensa.
Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa
ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät
puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla
ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä
kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta
sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä
tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei
puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki
salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti,
vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli
lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun
hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut
silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan
tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään
turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä
lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä
ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan
laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden,
jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä
tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan
kärsimyksistäni! -- Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en
enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman
synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä,
kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."