Toivon tähdet himmenevät.
Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä
syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen
parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän
oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli
ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää,
kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan
puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli
ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä
eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen
toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan,
päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia
sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä
tiedon hiiskaustakaan levittää.
Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa.
Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti
katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän
hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen
onnettomuuden.
Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän
ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla
hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä
oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä
päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset
Hanneksen huostaan.
"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi
Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän
luulossaan pettynytkään.
Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan
ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.
Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja
tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan.
Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun
säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän
tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka
hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen,
mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian
sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.
Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan
häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla
voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet
onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota
pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja
kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut
vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin
itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on
ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli
havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:
"Mikä sinun on tänne saattanut?"
"Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.
"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.
"Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi
Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei
vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano
pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä
salaa minulta mitään. Sano, sano!"
"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan
olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt
kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli
kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.
"Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä
ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt
tulee niiden aika."
-- "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi
varrota enempää aikaa."
-- "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani
Katajan rusthollin poi'aksi M--n pitäjäästä. Lopun arvannet
sanomattani."
-- "Eikö mitään enempää?"
-- "Ei"
-- "Mennään sitte kotia!"
Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
Lyyli seisahtui sen nähtyään.
"Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."
"Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän
sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu
sydämissämme suloisesti."
-- "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni
sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu.
Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa
rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen
tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten
rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."
-- "Mitä sitte tarkotat?"
-- "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on
sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi,
minä jätän tämän paikkakunnan!"
"Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin
että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan
paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"
-- "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua
rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden
juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole
minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan
sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata
itseäsi minun tähteni onnettomaksi."
-- "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin
olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle
kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja
se on -- kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä
toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä,
vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää
estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä
puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme
puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä,"
ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten
jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan
pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.
"No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen
vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen
tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas
ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän,
vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin,
Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin,
kuin jo sanoin tullessamme?"
Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen,
tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen
seisahtunut ovipieleen.
"Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä,
mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia
vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja
parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan
minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja
laskeutua lepoon ja rauhaan. -- No -- no -- Lyyli! -- etkös mitään
sano?"
Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä
näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden
rukoilevan silmäyksen isäänsä:
"Ei! -- Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään;
olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen
juhlahetkiä!"
"Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina
ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on
jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä
tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."
"Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun
leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."
"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt
kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian
tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt,
tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen
punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.
Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan
sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei
hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei
hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä
isältään.
Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken
perästä ilmestyi sinne isäntäkin.
"Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi
sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän
tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko
vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen
tuiman muotonsa ja äänensä.
Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös
surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.
"En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla
vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni
Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi
hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten
luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni!
Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"
"No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä
oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"
"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain
ääneensä.
-- "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."
"Minä -- -- rakast -- -- minä rakastan -- -- -- --" kuiskasi Lyyli.
"Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.
"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden
silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.
"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.
-- "Minä rakastan Hannesta -- ja hän rakastaa minua."
"Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut
sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki,
köyhä, kuin rotta, ja sinä -- sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa
tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"
"Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä
isä, kun --"
"Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia
on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt -- Kuinka olet uskaltanut tehdä
sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.
"Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun
hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."
"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi
sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi
tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole
uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka
on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"
-- "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo
ja -- --"
-- "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos
et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika
tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi
hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en
sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan
Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei
sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta
suostua tahtooni."
"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa,"
lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen
voimattomaksi.
"Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti
hän kammarin.
"Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin
hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi!
Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan
ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden
mittaiselta.
Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.
"No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.
"Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut
kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."
-- "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"
-- "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani
senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä
olen."
-- "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte
asian minun edukseni?"
-- "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa
sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen:
Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan
taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt
meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä
pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle
vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan
hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa
isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja
tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin
hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon
naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia
myöten."
-- "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit
tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa
ja reuhkatessa.
Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea
asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean
talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin
oli hän vaan niiden muassa saava.