Vielä kavaluutta.
Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla
kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä
kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi
entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina
pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois
tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan
Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen
tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei
voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan
sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen
viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä
kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku
salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen
sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee
kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella
voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä
kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla
oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se
kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.
Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.
"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet
huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"
"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan
tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun
hänelle vaimoksi."
Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun
hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt?
Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"
Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni.
Niin kävi, kuin aavistinkin."
Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi
vanhaa isääsi talon toimista."
"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien
polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole
tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne,
mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin.
Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä
toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja
pyydän -- -- -- --"
"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat
vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan,
josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on
loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen
isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei
tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai
sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja
Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin
vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää
mitä teen."
"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä -- --"
"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi.
Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa
lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt
mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän
oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä
tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut
eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko
maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä
oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan
häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän
tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää
pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta
halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.
Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään;
kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen
kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran
vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet
uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa,
muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle
mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan
mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan
Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.