Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli
tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen
raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta
kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli
musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä
istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen.
Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan.
Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja
ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys,
joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi
viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista,
sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet
eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen
nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja
nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä
monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti
paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua.
Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut
vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä
osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti
airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti
hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin
neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo
pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään
aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän
koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut
kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän
selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä,
jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina
vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin
häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta
suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa
kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään;
sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat
liiaksi ujot. -- Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.
Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät
astumaan, kirkkoa kohden.
"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata
vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"
"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua,
äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."
"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni
iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän
siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.
Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan,
jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla.
Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja
lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi
oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään
murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina
minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja
kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit
minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut
ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä
Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä
ahdistuksen.
Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini,
ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena
pitää niin kauvan, kun elän. -- Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän
näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä,
Hannes!"
"Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja
sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden
henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."
"Mitä tarkotat sillä?" kysyi Lyyli äkkiä.
"Tarkotan vaan," vastasi Hannes, "kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki
enää pitkää aikaa seisonut."
"Minä en ymmärrä sinua," lausui Lyyli; "luuletko sitte Jumalan minun
tähteni kärsivän meidän pahuutta?"
"Luulen," vastasi Hannes. "Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas
saa pilkkaa ja parjausta kuulla."
-- "Mitä huolit siitä?"
-- En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi
sinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä."
"Mitä haittoja?" kysyi Lyyli uteliaana.
"Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse," vastasi Hannes,
luoden salaisen silmäyksen Lyyliin.
"Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin," pyysi Lyyli.
"Minä tarkotin vaan," lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla
äänellä, "sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee
vertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne
minun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa," jatkoi hän,
luoden ujosti silmänsä Lyyliin.
Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko
sinä minulle kosioita?"
Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden
hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse,
mutta -- -- mutta -- --"
"Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.
"Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa,
jonka ylitse minun on mahdoton päästä."
-- "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
Etkö rakasta minua?"
-- "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi
että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka
tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."
-- "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot
rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle
suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."
-- "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän
onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."
-- "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta
puuttuu."
-- "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut
sukulaisesi?"
-- "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä
tavaraa."
-- "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on,
sitä hän yhä enemmän haluaa."
-- "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin.
Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet
ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa.
Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme
voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi
omanani. Sallitko sen?"
-- "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."
-- "Siihen olen jo vastannut."
"Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska
se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä
eläisi, antaisi meille siunauksensa."
"Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet
toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää
sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun
elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö
lupaukseni?"
Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti
onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki
saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas
käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin
sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta
ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain
perää.