Paavolan kauhu.
Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja
rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja
ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja
huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos
kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan
ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus
ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään
hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä
heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian
taukosi ja menetti voimansa.
Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli
häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset
kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli
kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan
sisällisesti.
Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut
hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta,
vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen
osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän
muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää
kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin
isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen
neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä
neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin
saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas
Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.
Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan
isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja
myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa
kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun
turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei
ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen
jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet
päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien
tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli
turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi
ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin
vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä
tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat
kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo
"Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina
yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen
pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä
luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä
ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja
olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan
Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä
poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana
viettänyt.
Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä
rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin
Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein
ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla
niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.
Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K--n pitäjään kirkolle kokoontui
kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset
Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni
Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen.
Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli
oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle
kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen
puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt
kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin.
Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja
Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka
olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli,
mutta Mikko lausui:
"On isä taivahassa kaikkien,
Mi katseleepi hymyillen
Armaita aina lapsiaan.
Te lapsiansa olkaat vaan:
Se onni suurin ihmisen,
Min tunnustatte riemuiten,
Kun saavutatte autuuden."