Maailma on paha.
Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se
sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko
esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen
oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on
perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän
hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä,
missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin
miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on
kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä
seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa.
Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren
kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos
sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko
perheen. Niin kävi Paavolassakin.
Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää.
Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle
kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei
hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa
katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei
taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja
kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen
syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta
suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli
näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan
lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän
karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät
olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän
koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä
rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta,
mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan
lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä
mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.
Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman
jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei
lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia
viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä
pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.
"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä
isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa
missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes
ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin,
järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla
sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"
Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan
sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa
tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat
asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin
paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.
Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo
isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta
pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi
olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He
eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se
saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.
"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla
käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla
sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi
olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli
ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset
ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja
lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä
käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes
ei voinut toivokaan.
Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin.
Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka
ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä,
kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin,
kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi
viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran
paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein
omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja
muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä
tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen
tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta
kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.