Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat
arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä
suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin
kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on
iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja
tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä
tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;
talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset
murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko
kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen
elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta
silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden
rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta
alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin
ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä
rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana
oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään
Lyylille ja Hanneksellekin.
Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat
saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,
se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä
käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu
aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona
ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu
kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja
kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat
ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on
paras kasvattaja.
Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä
oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen
keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken
kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.
Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden
liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja
huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki
tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse
katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi
hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo
ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui
pihalle.
Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,
lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.
Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki
isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa
revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli
sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko
ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.
Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa
surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa
viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan
väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.
Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se
ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin
vanhempansa elivät.
Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa
hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka
tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa
hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden
pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja
hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."
"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen
päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,
sillä hän sen paraiten tiesi.
Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia
kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.