Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --

Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat

arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä

suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin

kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on

iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja

tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä

tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;

talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset

murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko

kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen

elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta

silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden

rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta

alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin

ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä

rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana

oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään

Lyylille ja Hanneksellekin.

Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat

saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,

se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä

käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu

aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona

ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu

kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja

kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat

ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on

paras kasvattaja.

Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä

oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen

keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken

kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.

Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden

liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja

huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki

tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse

katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi

hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo

ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui

pihalle.

Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,

lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.

Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki

isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa

revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli

sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko

ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.

Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa

surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa

viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan

väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.

Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se

ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin

vanhempansa elivät.

Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa

hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka

tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa

hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden

pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja

hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."

"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen

päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,

sillä hän sen paraiten tiesi.

Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia

kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.

Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus · 第 8 / 16 题