Lapset ovat Herran lahjat.
Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti
valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui
juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa
kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja
naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen
vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen
kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin
sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä
kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet
kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.
Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin.
Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen,
jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka
seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän
torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen,
terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he
syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat
aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.
Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit,
lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä
viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä
isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat
varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään
uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.
Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä
oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi
vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä
nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä
katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen
veljensä pyöreät kasvot.
"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
Ida.
"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä
nuorempi Kalle iloissaan.
Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.
Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut
kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä
sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä
levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja
ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita
varallisten sydämissä.
Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan.
Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan
kuului huokaus.
"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.
Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on
nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla
olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"
Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta
itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö
Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki
lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas
lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole
meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee
Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän
on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan
valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja
ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa,
vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta
voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin
mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin
ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran
runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme
hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset,
jotka meille annoit."
Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia
kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta
pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista
leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko
rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti
köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas
työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä
hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt
paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja
vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi,
niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei
aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa
katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat
varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea
estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.