Koskien pauhussa.
Vähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa
aarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä
toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän
hyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina,
molemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät
puolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen
puron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja
mustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän
lepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:
"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty
pensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?"
"Minä pidän siitä äänestä", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja
iloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä
mennyt.
"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi", jatkoi Taavi.
"Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben
raivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?"
Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,
sointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.
"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa", siinä
kaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että
Taavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei
uskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron
kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan
esiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta
lauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka
puolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla
maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän
ymmärryksen katseen.
"Siellä on koski!" hän huudahti. "Laskemmeko tuon?"
Taavi nauroi.
"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa,
ja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja
suvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla."
Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan
mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka
hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin
pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla
uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon
sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui.
Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi,
taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan
heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan.
Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja
mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä
mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat
hyökyjen voimaa vastaan.
Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi
pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi
sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka
palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun
Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi,
jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.
"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi",
Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa
sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."
"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.
"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran
ehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä
pidämme huolen lopusta."
'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka
suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona
lähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä,
pitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli
joka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti
syvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille,
joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua
kierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen
virran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun
ärjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat
ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti
myötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista
vettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot
kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden
partaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä
virtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten
kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden
peittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää
pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin.
Kuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran
kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta
se järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla
mellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä
hyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.
"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellä äänellä,
nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa
luistaessa mylläkkää kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben
mökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla."
Lyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin
vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti
karkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain
hän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta
pysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen
ympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja
kimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään.
Mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni
melasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain
kiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut
sanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti
ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin
aaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä
ohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio,
jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin
kahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti
henkeään.
"Pistä oikealta puolelta!" käski Taavi terävään. Miranda pisti
terhakasti melallaan, pisti kerran -- toisen -- jo kolmannenkin, --
ja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti
hyvässä turvassa kiiti ohi.
Miranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma,
aallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa
kohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin,
sisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä
rutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa
loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen,
taapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan
niiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa
toinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen
hänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.
"Ohhoh!" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti
nauraen.
Tämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski
varovasti rantaan.
"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene", hän sanoi. "Ei koko
matkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt
enää nakkaa vettä Gabelle mentäessä."
"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se
oli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!"
Tämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa
tyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka
yhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin
ja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda
asettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia
häntä siitä.
Tuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista
koskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut
ainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun
kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka
kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt
jännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut
hänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti
kanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.
He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin
ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa
saumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä
siksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli
kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat
vielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin
ympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen
sitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen
autius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa
taivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista
laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli
niin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon
alakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa
toivottamaan.
"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin."
Molemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen
tapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.
"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.
"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo
ja kulki väsyneesti tupaan.
Akkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,
jonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti
leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän
kohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä,
nopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja
polvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä
kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa
kirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi
hänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin
estetyksi silmänsä kyyneltymästä, -- niin koskivat häneen lempi ja
sääli ja sydämen äitiyden kaiho.
"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka
tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä
huudahtamatta:
"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?"
Hän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä
koskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa
eikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan
parempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen
Mirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa.
Jimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi
ollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä
olisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä
suloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin
muitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti -- tai oli vain
kuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:
"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku
vaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä
vain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!"
Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja.
Hetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen,
hyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia
kohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut
häntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin
kylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia
myöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja
Taavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui.
Muutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi
tuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:
"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä
halusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta
kovin paljoa."
Vaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.
"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä
kahden kesken sinun kanssasi?" hän huudahti ja väsymys palasi taas
lauseen lopulla hänen ääneensä. "Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne
naisia ensinkään!"
Tämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän
hienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret
tuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen
omat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.
"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä
tähän", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka
vaimo käsitti.
"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä", hän sanoi. "Minun
täytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja hän lähti lieden luo
ja täytti kattilan.
Miranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan
virkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran
ja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn
kiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn
melkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään
ulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota
pidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen
keskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan
nuhteesta, -- kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan,
tämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda
oli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse
oli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä
suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua
määritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan;
ja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika
oli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen
nainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta
kuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy
häneen niin kiintyi -- "sillä lapsi tuntee hyvän sydämen", kuten hän
itsekseen arveli.
Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen
paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä
ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia
kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen
määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan
ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä
ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa.
Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi
teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti.
Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi
paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei
ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen.
Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin
katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden
hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten
nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se
vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen
huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään
Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta,
ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne
häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli
synkistyi.
Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he
pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi
moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa
vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi
kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.
"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin
löydät tuolta vadelmia poimimasta."