Kuolema vähän elämän edestä.
Siitä pitäen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseään
tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja
siihen aikaan kuin kevät oli raiviolla valtaan päässyt, hän jälleen
oli entisissä reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat
sitävastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut äkillistä
lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa tämän hetkellisen heikkouden
hän oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista.
Tähän häntä oli lisäksi yllyttänyt välinpitämättömyys, jota hän
oli huomaavinaan karvaisten ja siivekkäitten ruokavieraittensa
puolelta. Pari kettua, jotka epäilemättä olivat hänen mailleen
muualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jänisten kesken näiden
palatessa mökiltä ruokaretkiltään. Ne nälkäiset rosvot olivat parina
yönä väijyneet raivion sivussa metsänreunassa. Ne olivat murhanneet
säälimättä. Sitten ne olivat kadonneet, epäilemättä paikkakuntalaisten
karkottamina, jotka tiesivät miten piti tappaa taidolla ja suojella
omaa aluettaan sivullisten pyynniltä. Mutta jänikset siitä pelästyivät
ja vähän niitä nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille.
Miranda päätteli, ja se koski hänen sydämeensä sangen kipeästi,
että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa aarniometsän asukkaihin.
Oravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin että näitä
punaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vähemmän
entistään. Ja linnut -- ne olivat melkein kaikki matkaan lähteneet.
Harvinaisen aikainen kevät, joka sulatti lumet matalammilta mailta
ja sai hyönteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan
kesyttömät karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivät mitkään
leivänmurenet voineet korvata turpoovia siemeniä ja ensimäistä lihavaa
päiväkorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitä
syystä, etteivät ne häneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli
aivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta tänä kevännä se
toi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti
anasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda
sen kanssa kuljeskeli aarniometsän hiljaisia läpikuultavia solia,
niin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjänä
kuin ennen. Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen
läheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen
valtaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän
oli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien
väliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei
enää missään asiassa ollut varma itsestään. Ja pahinta oli, että kuta
välinpitämättömämmäksi hän teeskentelihe Taavin suhteen, sitä vähemmän
hän sitä välinpitämättömyyttä tunsi. Hän ei vähääkään aavistanut, että
äiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmällä hänen taisteluitaan. Mutta
Taavin käytöksen hän huomasi sitä paremmin. Hän huomasi, että Taavi
näytti jöröltä ja tyytymättömältä, joka oli hänelle mieleen -- hän ei
itsekään tiennyt miksi -- ja vahvisti häntä kylmäkiskoisuudessaan.
Mutta lopulta Taavin sydämessä alkoi palaa hidas kiukku ja hän rupesi
noudattamaan sitä juonta, ettei ollut välittävinään immestä ensinkään,
vaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jälkeen Mirandassa heräsi
se ajatus, että hänen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias
äitinsä vieraalle.
Tämä muutos, joka ei ollut silmään pistävä, mutta Taaville hyvin
suuri asia, tapahtui immessä kesäkuussa laidunmaan ollessa voikukkaa
kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvöä ja perunain istutusta.
Mökin seinustalla olivat sireenipensaat täynnään purppuralumoaan. Se
ei ollut kylmän välinpitämättömyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni
tähän sulavaan mielialaan. Mutta hän käyttäytyi sillä tavalla, ettei
Miranda voinut siitä itseensä ottaa.
"Miranda", hän sanoi, sulan hyvän toverisuhteen äänellä ja näöllä,
"tahtoisitko huomenna tehdä kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin
vähäksi aikaa joudat?"
"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti väliin, koska hän pelkäsi tytön
umpimähkään kieltävän, ennenkuin tiesi, mitä Taavi aikoikaan.
"Niin nähkääs, minun täytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea
Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten mökille viemään hänelle vähän
rohtoja, jotka olen tuonut kylästä hänen pienelle sairaalle pojalleen.
Se on semmoinen pieni poika rääsy, viiden vuotias, hiukset pitkät ja
keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, että oikein
sydämeen koskee häntä katsella. Gabe tuli eilen kylään ja kävi hänen
tähtensä tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta hänen täytyi lähteä
vielä kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymään ja saamaan erästä
ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei
ole kylässä ensinkään. Gabe sen vuoksi antoi tämän pullon minulle",
(hän veti sen metsästysmekkonsa povitaskusta) "jotta veisin sen hänelle
oikopäätä, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein nätti matka,
Miranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttävät
sinua. Mitä sanot?"
Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Hän tiesi, että pienen pojan
kuva houkuttelisi impeä; ja myös, että sairastavan lapsen näkeminen
vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä ja siinä herättäisi uuden
inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi hänen puolestaan.
Maisemain kauneus, koskien jännitys -- nämä olivat toisarvoisia
vaikutuksia, mutta hän tiesi, etteivät ne olisi vaikuttamatta kauneutta
ihailevaan pelottomaan Mirandaan.
Immen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti
nähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä
vihamielistä -- uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson,
vielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen
vaimon -- ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne
pitkät keltaiset hiukset.
"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi", hän esteli, vaikka
äänellä, joka kehotti vastaväitteihin.
"Ei niin pitkä kuin kylään", vastasi Taavi; "eikä puoltakaan aikaa
kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi
meidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti
seuraavana päivänä, -- ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan!
Sary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä.
Se tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa."
Hänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää,
kun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan
kohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.
"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä",
sanoi Kirsti; "en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan
seuranani."
Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta
suostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin
mustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.
Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi
mielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin
kerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään
pistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun
aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan
ja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda
lähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat
siitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen.
Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä.
Lähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret
lehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti
rihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.
Metsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon
valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle
äänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso
heijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun
aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän
hämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja
aarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan
lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten
ja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus
-- tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta
tenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä
pitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt.
Herkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat
kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi
heidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli
Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään
varokeinoa tai puolustusta.
Heidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä
kansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren
virginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia
nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat
Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi
ohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen
graniittiperustuksen maasta pistävä polveke.
Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin
ajattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat
pysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä
varovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän
asukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina
epäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he
tulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.
"Hiljaa!" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. "Katsos,
se raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!"
"Pian se saa muuta pelättävää", mutisi Taavi, "ellei heitä
määkimistään."
Tuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin
hyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta
toiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa.
Siinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo
nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi
sen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.
"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin
käsi pidätti hänet.
"Odota!" hän sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme
enää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä
tietysti on kaksi."
Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut "molempain
kelvottomain" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista
sääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin
etäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan
Tähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä
ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin
käskyä ja odotti.
Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa
avunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä
sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä
Miranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai
punnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se
oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti
ylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot,
jotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä,
reväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän
alamäkeen.
Ennenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen
sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja
punottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen
hoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja
raivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että
hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli
vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei
samalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen
hypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.
"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta
hänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin
hän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla
pamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti
juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta
juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi
toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan
katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi;
mutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä
osottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama
asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi
laukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves
väänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen
sydäntä.
"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!" hän huohotti. Taavi juoksi
paikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja
iski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi
hoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa
luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli
sitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut,
poistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta
seikkailusta pahemmitta vammoitta.
Miranda kävi vuoron takaa kunkin tapetun eläimen luona ja katseli niitä
miettiväisenä Taavin vaieten tuumiessa, mitä nyt oli tehtävä. Hän
oivalsi, että hänen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda
taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttö nyyhkyttävällä äänellä
ja silmät suurina ja kirkkaina:
"Tule, lähdetään pois tästä kamalasta paikasta!"
Taavi tunsi lievää mielipahaa, kun piti jättää kaksi hyvää nahkaa
kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta hän kuitenkin seurasi
Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua tällä haavaa nahkoista. Mutta
heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, hän kääntyi sivulle
päin ja suuntasi kallionnyppylää kohti, joka näkyi puitten välistä.
"Miksi sinä tänne käännyt?" kysyi Miranda.
"Minä epäilen, että ilveksillä on noissa louhissa pesänsä", hän
vastasi, "ja meidän tulee etsiä se."
"Mitä me niiden pesällä?" impi hämmästyen kysyi.
"Varmaan siinä on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidän
tulee löytää."
"Minkä vuoksi?" kysyi Miranda epäluuloisesti.
Taavi katsoi häneen.
"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", hän sanoi
hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan nälkään?"
"Sitä en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon
tuskalla; ja hän katsahti Taaviin uudenlaisella hyväksymisellä.
Hän itsekseen ajatteli, että Taavi, vaikka olikin erämies ja veren
tahraama, kuitenkin osotti herkempää ja järkevämpää hellyyttä metsän
karvaista kansaa kohtaan kuin hän itse.
Melkein puolen tuntia he etsivät kalliopykälän louhikoista, ja
lopulta löysivät matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva
vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisällä kelli kuivalla
sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan
kaltaista olentoa pehmeästi yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka näkö
keksi ne paikalla, mutta Taavin silmät tottuivat vasta jonkun sekunnin
kuluttua pimeään. Ilveksen penikat karvakeräksi yhteen kietoutuneina
näyttivät Taavista sangen somilta -- hyväiltäviltä ja suojeltavilta.
Hän hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus herättäisi sääliä Mirandan
hellässä sydämessä. Siitä huolimatta hän lujalla rohkeudella, jota
harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan,
astui eteenpäin, kumartui, selvitti erilleen pehmeän karvakerän ja
metsästyspuukkonsa raskaalla päällä napautti kumpaakin penikkaa
terävästi niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.
"Voi noita pikku raukkoja!" hän mutisi; "ei niille voinut mitään
muutakaan", ja hän kääntyi Mirandan puoleen.
Impi oli peräytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina
tuijottaen häneen vihasta säihkyvin silmin.
"Sinä raakalainen!" hän huudahti.
Taavi oli otaksunut, että tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei
hän osannut juuri tätä odottaa. Hän sanoi puolestaan selvät sanat.
"Minä luulin sinua täysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun
ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minä
antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta
nyt minä huomaan, että oletkin vain tyhmä lapsi, joka et viitsi
ajatella. Luulitko sinä tosiaan, että nuo pienet rääsyt olisivat
voineet elää ja pitää huolta itsestään?"
Taavi puhui kylmästi, uhmaten; ja hänen äänessään oli isännöivä sävy,
joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisäksi hämmästyi. Hänen kasvonsa
punastuivat vielä tummemmiksi, mutta hän loi alas silmänsä.
"Minä olisin vienyt ne kotiin ja kesyttänyt ne", vastasi hän vallan
nöyrästi.
Taavin jyrkkä ilme lauhtui.
"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret,
pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne
olisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"
"Mutta -- kuinka sinä saatoit!" impi intti, ei enää vihalla, vaan
kurkussa säälin värähdys.
"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden
kärsimyksen päättääksesi."
Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.
"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi",
hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni!
Lähdetään pois täältä."
"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen
muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen
nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä
johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai
toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä
olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka
sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden
tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin
ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse,
jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan
ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä
häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi -- senhän sinä
tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin
rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi
saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään.
Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille,
ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille
se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin
ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä
kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja
ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy
joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen
lakeja laiminlyödään!"
"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä
esimerkillä kumotakseen nuo puheet.
"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.
"No jos minä sairastun, -- niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!"
väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta
kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon,
monen täytyy kuolla!"
Taavi pudisti päätään järkeillen.
"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen
ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon
yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein
minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman
perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta,
ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme
voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda,
ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."
Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain
joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan
varuillaan.
"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en
enää koskaan pyydä kaloja."
Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku
hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun
raueta.