Vieraan tihutyö.
Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi
raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää
totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa
kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan,
joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut
juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä
miehelle -- voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä
yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa,
aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus,
jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi
kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin
tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista
tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän
vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän
älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa
itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän
pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia
suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän
rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki
käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja
Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja
jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä
näyttämättä.
Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat
olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa
ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän
oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina
hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja
paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka,
erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein
yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat
poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan
lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa,
juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana
iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle
rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin
pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata.
Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan.
Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa.
Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa
metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi,
saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista,
tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja
tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea.
Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä
harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin
peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän
oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä
se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu
tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä
elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka
olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli
sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen
sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.
Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi
samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan
kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä
lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri
kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan,
jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään
niin täydelleen sopusoinnussa -- kuinka kauan siitä oli ja kuinka
uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! -- niin hänen erämiehen
silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään.
Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi
täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä
oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.
"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää
rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"
Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma
karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna.
Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut -- niin silmänräpäyksessä
ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä
tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän
mustaa karvaa.
"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli
kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä
yksinäsi niin lysti olla."
Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle
mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan
huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen
ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla
raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi
lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian
kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa
tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun
tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta
kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana
piti saada karhunpaistia.
Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen
raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen
karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen
ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen
katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä
hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala
raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa
ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin
alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se
nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii
ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.
Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.
Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään,
mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti,
ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä.
Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin;
ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan
harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.
Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja
Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet
asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä.
Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta
seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista
aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa,
joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti
semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä
takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä,
niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi
myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa
ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään
myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle
somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä
kunnollisesti.
Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.
Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä
välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun
juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin
kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi
penikkansa murhaajan kimppuun.
Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta
vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina.
Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio
oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko
murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella
oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että
siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen.
Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja
juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.
Hän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen
puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen
epäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä
etsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät
sotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan
kammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste
raitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa
puut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän
kiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi
oksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien
ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien
oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki
toivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti
itseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa
lähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo
oksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti,
armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.
Taavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken
ihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän
aikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja
maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas
siihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa.
Hän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa -- hän aikoi
tarrata siihen kiinni -- ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin
ehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei
pelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa
saadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta.
Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä.
Päällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen
painonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.
Sattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin
karjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen
äänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle
rientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun
juurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän
näki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten
lehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä
saaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta
suusta.
"Kroof!" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei
huolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.
"Kroof! Kroof!" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan
kauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt
päätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: "Se ei sinusta välitä
tällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda
mitään!"
Mutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta
rihlan. "Pidä varasi!" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä
tähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin,
että molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti
aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.
Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten
lyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä
suunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan.
Miranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja
nojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne
käsivartensa taipeeseen.
Taavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt
hänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen
jälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja
pohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki
päälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa,
joka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon.
Sitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.
Lyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja
kosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. "Sinä
ihmeteltävä Miranda", hän sanoi, "jälleen olet lahjoittanut minulle
elämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun
tehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi
kerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle,
jonka olet pelastanut, Miranda?"
Hän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui
hänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan
pronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä
nyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" hän huudahti surkealla äänellä,
"vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää
raiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin,"
Ja hän puhkesi myrskyiseen itkuun.
Taavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: "Jos minä
olen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan
muuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja,
rakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun
tähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin
saada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä
luulen -- voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut
onnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda."
Impi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa
hänen syleilystään. "Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi",
hän sanoi vakavalla äänellä, "ja jätä minut tänne hetkeksi kahden
kesken Kroofin kanssa."
Mirandan palattua mökille Kirsti ja Taavi illalla lähtivät lapioiden ja
lyhdyn keralla allikolle pyökin luo. Missä kiviperäisestä maasta löytyi
pehmeämpää kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan
Kroofin syvälle maan poveen, etteivät ahman kynnet päässeet sen rauhaa
häiritsemään, eikä kevätauringon lumous sitä unesta herättämään.