Riistapaisti.
Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän
saattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti
huomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi.
Toisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas
välinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun
verran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran,
kun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa
joka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin.
Aamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa
ruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin
silmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut
aivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli
häntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään,
että Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.
"Minkä minä sille voin, äiti!" impi selitti. "Minä en tahdo häntä
vihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on
verellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on
täällä, -- hajua kilttien metsäeläinten verestä."
"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta", pahotteli
äiti.
"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy
täällä", sanoi tyttö hämärästi.
Taavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta
totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli
hän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan
ymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan
keskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta
täynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen
ammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen
-- terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä.
Hän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen
vastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat
kohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen
ihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa
hän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän
rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.
Taavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt
ei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan
osottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan
koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla,
jonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof
ei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään
hinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan
Mirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi
pesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan
ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen
ja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla
ja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään;
ja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys
alkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli
laukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa
aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten
laukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa
köyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven
hän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta
vuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen
kätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa
sen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian
tarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha
oli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään
kellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei
edes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei
karhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän
olisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä
väärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa
syvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi
hänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen
hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen
pyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi
oikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden
itua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään
nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi,
paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti,
kun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan --
pulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä
variskin -- niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan
vilja -- ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen,
olkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut
nokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin
hyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti
kiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.
Impeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä -- siellä paloi nyt
tuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin
huonosti salata -- ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta
metsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista
näkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä,
joka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden
osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti
koskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä
ei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky
talvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat
kesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin
sanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä
turvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne
tunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä-
tai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä
istuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään,
kaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen
Mirandaan.
Kevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.
Hän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman
jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän
huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa
alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden
puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina
siihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat
värit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä,
halua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja
karjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin
se, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä
haaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä
suorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin
kuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä
haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti
eräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain
puoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta,
vieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei
ollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi
pelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran
Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen,
pyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.
Neuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa
mukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi
illallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.
"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", hän
sanoi, "ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka
erottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään,
eivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee."
"Näinhän minä, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minä en
käsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään;
mutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua",
lisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.
"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda",
vastasi Taavi epäröiden, "sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee."
"No mitä?" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä
painostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.
"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!" sanoi Taavi.
Seurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta
poikki kimaltelevien kenttien.
"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei
mikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä
saada." Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea
lujempia otteita.
"Minä en usko sinua!" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.
"No niin, saadaanpahan nähdä", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys
hänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.
Hän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään
ruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä
ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon
tuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että
Taavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda
rehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään
liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian
huolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään,
eipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti
sen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin
päättää se mielensä mukaan.
Nuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana
tavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi
heti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei
suostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan,
olivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden
vaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut
uskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin
peittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.
"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti", hän intti ja naurahti hieman
väkinäisesti. "En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän
lähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä
kyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin
aina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!"
"Miranda", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, "minä soisin, ettet sinä
olisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi
samalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi
toista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat
ainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa,
ole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."
"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen
kätensä ovat niin veriset", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.
Nuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan
molemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.
"Hyvää yötä teille kummallekin", hän sanoi rattoisasti. "Enköpähän minä
ole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä."
Hänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella
huomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman
eroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi
hänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: "Miranda, minä soisin,
että sinä kiintyisit Taaviin". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa
varotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä
oli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista
sydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen
vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi
Taavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.
Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit"
apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja
Miranda juuri istuivat illallispöytään, kun Taavi astui sisään.
Hänellä oli mukanaan ruskeaan säkkiin kiedottu mytty, ja tällä kertaa
hänellä oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemättömän
innostunut, mutta Miranda näki rihlan ja jäykistyi. Taavi huomasi hänen
katseensa ja vaiston välähdyksellä paikalla käsitti sen.
"Minun täytyi ottaa se matkaan, Miranda", hän selitti hätääntyneenä.
"En olisi tänne muutoin päässyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet,
kuusi kappaletta. Kävivät kimppuuni oman mökkini ovella."
"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon äänellä. "Ne ovat maanvaiva."
Aina siitä etäisestä päivästä, kun hän lapsen kasvojaan ruutua vastaan
painaen, lapsen sydämensä kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli nähnyt
susien hyökkäävän Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, hän oli koko
sielustaan vihannut näitä ahnaita petoja.
"Suokoon Jumala, että sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti
hurskaalla hartaudella.
"Kaksi pääsi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.
"Sepä oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvällä mielellä; "tule
nyt syömään illallista."
"Ei juuri vielä, Kirsti", vastasi tulija, myttynsä avaten. "Minä
olen viime aikoina huomannut, että te näytätte niin huonolta eikä
teille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillä tavalla, niin
minä ymmärrän asiaa yhtä hyvin kuin moni tohtori, ja minä tiedän
mistä siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja
paistinpannua, niin minä laitan teille illallisen, joka parantaa teitä
paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."
Miranda tiesi, mikä siitä oli tuleva. Hän tiesi, että Taavi oli käynyt
erämökillään saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei hänen
tarvitsisi kokea niitä vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen
alaisten eläinten tappaminen. Hän tiesi myös, että Taavi tuskin oli
ennättänyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut
neljässäkolmatta tunnissa. Siitä huolimatta impi paadutti sydämensä
häntä vastaan. Hän loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jännitetyllä
mielellä, mitä hänen äidillään olisi sanottavaa tästä perin tärkeästä
asiasta.
Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillään. "Tuossa on tuli, Taavi", hän
sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressä. Mutta mitähän
sinä olet tuonut? Minä olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua
-- vaikkei siltä, ettei se ruoka, jota Miranda ja minä tavallisesti
syömme, olisi hyvää ja terveellistä."
"No niin, Kirsti", nuori erämies vastasi syvään hengähtäen, ennenkuin
kävi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen
hirvenpaistin päältä, "ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se
on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistä hirven lihaa; ja minä nyt
paikalla paistan teille tämän murean viipaleen, jota tässä leikkaan
irti."
Kirsti säikähti aivan suunniltaan. Mökissä oli lihan kielto ollut niin
kauan voimassa ja kylläkin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka
puolelta pönkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, että Taavin
sanat hänestä melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, että hänen
olisi pitänyt suuttua; mutta kävikin niin, että hän vain oli levoton
siitä, mitä Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla
hän äkkiä tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyä tavaraa
kohtaan. Hän loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi näytti
kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
"Mutta tiedäthän sinä, Taavi", hän sanoi nuhdellen, "ettemme
me kumpikaan koske minkäänlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinä
mielipiteemme tästä asiasta."
Sanat sinään olisivat tyydyttäneet Mirandaa, ellei hän olisi
huomannut äänen sävyssä jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivät
vaikuttaneet vähääkään. Hetken aikaan hän ei vastannut mitään, leikkasi
vain kiireesti viipaleita paistista. Hän latoi ne huolellisesti kuumaan
voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten hän,
oikaisten itsensä työstään suoraksi, puukko kädessä reippaasti vastasi:
"Se on aivan oikein. Mutta nähkääs, kaikki ihmiset pitävät minua vähän
kuin tohtorin tapaisena, ja tämä ruoka, jota nyt teille paistan, ei
oikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikä ole oikein, että te nyt
kiellätte sen itseltänne, kun tarvitsette sitä rohtona. Se on väärin
Mirandankin vuoksi. Enkö minä ole nähnyt, kuinka te olette kaiken
talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikä
mistään muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te
sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas
heittää lihan, jos haluttaa -- ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan
sekaantunut; mutta nyt --"
Hän keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Hän oli vasten vaiteliaita
tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Hän tunsin luonnon
vaatimusten voiman. Hän odotti, että Kirstin yksinkertaiset
ruumiilliset tarpeet puhuisivat hänen perusteittensa puolesta. Hän
odotti juuri sen verran, että paistin kutkuttava haju oli huoneen
täyttänyt ja tehnyt ihmeensä. Nyt olivat lumot liikkeellä. Hän katsoi
Kirstiin vastauksen saadakseen.
Paikalla tämän hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, että hän oli oikeassa.
Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitä hän tarvitsi.
Hänellä ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt hänen tuli
kamala nälkä. Sitä paitsi tuhannet pienemmät voimat, joita pitkät
keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat häntä
juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syönti hänelle merkitsisi.
Mutta -- entä Miranda? Kirsti tuijotti häneen hermostuneen pelon
vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei näyttänyt tietävän
mitään siitä, mitä mökissä tapahtui. Hänen pohjattomat silmänsä
tuijottivat suurina ja hajamielisinä ulos akkunasta. Hän koetti kaikin
voimin ajatella salaperäistä vaaleansinervää sädetulvaa, joka näytti
valuvan täysikuusta kuin virta; -- piileviä karvaisia eläimiä, joiden
hän tiesi ääneti kulkevan edes takaisin aarniometsän kuutamoisten
aukioitten poikki; -- hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvässä
turvassa korkeiden lumiseinämäin välissä, tallattuaan itselleen siihen
pari viikkoa takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyrässä
lämpimässä pesässään petäjän juurakon alla, sylen verta nietosta
päällään. Mutta oikeastaan hän kiukkuisella epätoivolla paadutti
mieltään ihmeellistä ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun
vaikutuksesta oli hänessä heräämässä. Hän melkein kauhulla huomasi
joutuneensa sotaan itseään vastaan, -- huomasi, että toinen puoli hänen
luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyä ruokaa.
Taavi huomasi kysyvän katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.
"Ah, ei teidän tarvitse häneen katsoa, Kirsti, saadaksenne häneltä
kannatusta tuhmuudellenne", hän jatkoi. "Puhuin siitä hänen kanssaan
eilen illalla, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa lääkettäni vastaan."
Mutta Miranda ei vain vieläkään sanonut mitään. Jos Miranda, jolle
lihan hylkääminen oli uskonto, saattoi tinkiä vakuutuksestaan, niin
miks'ei hän, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde,
voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttä tapaa? Hän oli
sisällisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai
kaksi epäröityään hän teki päätöksensä; ja kun Kirsti kerran päätti,
niin harvoinpa asia siihen jäi.
"No minä sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", hän sanoi
verkkaan. "Minä koetan sitä kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa,
niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja
tässä on ripponen pippuria."
"Ei", vastasi nuori erämies iloaan salaten, kun hän paistille
kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minä itse
kaipaa, en minä kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta.
Mutta ei mikään sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita
minä täällä saan -- kihisevän kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden
kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos
ja kananmunat, jotka te osaatte keittää niin maukkaiksi. Minä täällä
ollessani usein ajattelen, etten välittäisi vaikk'en enää koskaan
näkisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidän
ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikä ihminen mihinkään
pääse luonnon aikomuksista. Meidän hampaamme todistavat sen todeksi
ja sisälmyksemme myös -- minä olen tästä kaikesta lukenut lääkärien
kirjoista. Minä luen koko joukon erämökilläni. Asia on se, Kirsti,
että me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu -- elääksemme
kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna -- ja ellemme me aina
joskus saa joka lajia, niin sitten pian käy huonosti."
Taavi ei vielä koskaan ollut puhunut näin paljoa; mutta nyt hän
kiihkeästi koetti estää, ettei asiasta syntyisi väittelyä. Puhellessaan
hän paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen pöydälle. Kirsti söi
mielihalulla, joka sai Taavin vakuutetuksi siitä, että hän oli
osannut oikeaan. Kirsti söi kaikki mitä hän oli paistanut; ja Taavi
oli niin viisas, ettei paistanut lisää, että ruokahalu säilyisi
vielä huomiseenkin. Sitten Kirsti söi muutakin ruokaa harvinaisella
himolla. Miranda palasi pöydän ääreen, jutellen hauskasti kaikesta
muusta paitsi ei terveydestä, ruuasta eikä metsästyksestä. Itselleen
hän oli vihoissaan; mutta Taaville hän hymyili tämän ihmeeksi niin
suloisesti kuin harvoin ennen. Häntä liikutti Taavin hienotunteisuus,
tämä kun oli esittänyt paistin lääkkeenä; ja kun hän itse oli sanonut
mieluummin syövänsä heidän tavallisia verettömiä ruokiaan, niin oli hän
tavallaan asettunut hänen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut
hänen periaatteitaan vastaan. Mutta -- voi sitä hyvää tuoksua! Se
höysti mökin ilman; se synnytti kiihkeätä himoa hänen hämmästyneessä
ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseään kohtaan.
Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa
palata hänen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinä olet hyvä
tohtori, Taavi Titus, ei siitä ole epäilemistäkään; minä alan jo
voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi ylös ja
sanaakaan sanomatta lähti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittämään ja
mielentilaansa selvittelemään.
Taavi olisi seurannut häntä, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa hänen
olla", hän sanoi tarkotellen, matalalla äänellä. "Hän on saanut niin
paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."
"Mutta hän suostui siihen vähäistä paremmin kuin minä luulin", vastasi
Taavi.
Ja yhden hirvenpaistin vuoksi hänen toiveensa nyt tähtäsivät
korkeammalle kuin olivat vielä koskaan uskaltaneet.