Hirvien hirnunta kuutamolla.
Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja
täydellä terällään mökin akkunasta, kun Miranda oli valmiina lähtöön.
Hän otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vähäisiä kaloja täyiksi.
"Missä ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.
"Niitä pidän ontossa puussa järven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta älä
ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" hän lisäsi
terävästi, kun nuori mies tarttui rihlaansa.
Tämä laski sen sukkelasti taas luotaan.
"Mutta yöllä, Miranda!" hän koetti vastustella.
"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?"
"Älä tule sitten, jos pelkäät!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos
valoon ja kylmään kirpeään ilmaan.
Taavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää
pilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen.
Mirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä
käsivarsi kaulallaan.
"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli
tullut oveen.
Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä
seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda
mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä
yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko
tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän,
Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä
häntä tarvittiin.
"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista.
Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti
tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.
"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili
entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen
harmillinen.
"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi
näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."
"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi
Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta
maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun
se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä
olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun
se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään
sen rinnalla; vai mitä?"
"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän
viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä
kesystä karhusta -- sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista
ominaisuuksista, -- jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin
viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä
melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä
herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän
välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.
Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo
heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen
lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat
lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi
pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti
hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä
alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen
terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä
ja sileätä tietä.
Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan
epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi
läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa
oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi
aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista
pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia
elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli
kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut
aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin
tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun
kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen
alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi
puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen,
hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän
niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo
paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut
apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin
untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua
astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä
kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien
supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei
virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli
niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan
mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan
saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon
alaiseksi.
"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda,
sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun
impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki
hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta
immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen
sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi
sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei
kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän
päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä
tarkottanut niin mitään.
Äkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka
olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua
kättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia
sillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.
"Ilves!" hän kuiskasi immen korvaan.
"Ei, pantteri!" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin
astuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin
nähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä
pimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti
maata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman
sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.
"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein
kammolla.
"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei
Taavista, aivan riittävä selitys.
Ei puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan
henkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen
ja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten
väreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään
kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui
heitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin.
Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu,
eivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen
hohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen
mittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä
edessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka
oli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken.
Mutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut
hehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen
ja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen
sormiinsa kuin haju.
Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää.
"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.
"Me olemme lähellä järveä", Miranda kuiskasi. "Minä tunnen Uah-huun; se
asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä."
Sitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta
etäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni.
Ja sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.
Miranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin
kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin
kaartavaa hiekkarantaa.
"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa
nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."
"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?" kysyi Taavi.
"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isäsi teki minulle toissa
kesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana."
Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa
rannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli
sangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista
lovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan
lähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon.
Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan
keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä
täyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se
tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.
"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!" sanoi Taavi.
Mutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä
metsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului
raskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea
patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin
ja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.
"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja
astuen immen eteen.
"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!" sanoi Miranda terävästi.
"Seiso sinä tuon puun takana!" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi
koetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi
vastusti.
"Houkka!" impi hänelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen tähän
asti toimeen ilman sinua?"
Immen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä.
Taavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta,
ja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa,
sillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla
järveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin
ja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja
astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan
hiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti
impeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten
se lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti
pienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen,
vaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.
Samalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi
paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa
julkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi
pitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut
mäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi,
joka lähti sen perässä juoksemaan.
Miranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.
"Minä vannon, Miranda!" nuori erämies huudahti, "että se tyttö, joka
saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar.
Minä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!"
"Pane se taas päähäsi, Taavi", sanoi impi, joka ei vähääkään
pahastunut, "ja mennään sitten siimaa laskemaan."
Niemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä
pohjois-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on
mustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)]
puinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen
vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa
turskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä
puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten
hän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.
"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?" kysyi Taavi.
"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?" selitti
Miranda. "Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne
suolattuina maistuisikaan paljon miltään."
Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinä keulassa, Miranda,
ja hoida siimaasi, niin minä melon", hän sanoi.
Mutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", hän
huudahti, "nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan,
minun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt
vaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken,
taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."
Nuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen,
mutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi
olisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti
perään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen
taitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho
uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen,
huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli
ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.
"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi.
"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä
vedessä."
Taavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän
ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen
ja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä
mukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi
siimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti
melaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian
kiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki,
että hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi
vedestä melkein rantapiissä.
Miranda pisti nyt siiman pään jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja
kahden käden melaan kiinni käyden aikoi laskea rantaan, kun samalla
yhtä koukkua nykäisi rajusti. Siima luiskahti hänen keveän jalkansa
alta ja lappoi järveen sen sileän tien. Taavi huomasi, miten kävi;
mutta hän oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikä edes äänellä
tarkottamaan, että "enkös minä . . ." Hän sen sijaan kääntyi ja osotti
kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestä, hyökkäillen puoleen ja
toiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltän. Järven lasimainen
peili meni rikki. "Sinä jo sait kalan, Miranda", hän huudahti
voitonriemuisena; ja hänen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan
harmin. Pari kolme kertaa melalla pistäen impi palautti kanootin kohon
luo ja Taavi sai palkkansa.
"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda käski, "ja nosta kala kanoottiin,
minä sillä välin hoidan kanoottia."
Taavi suuren molskeen ja melskeen kerällä veti venhoon suuren,
ainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen
pohjalle läiskimään. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja tällä
inhimillisellä, vaikka tuimalla tavalla päätti sen taistelun.
Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi
päästellä siimaa kohosta.
"Mitä sinä nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttö vielä otti syötit
muista koukuista ja nakkasi ne järveen.
"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun tämän saimme", impi selitti.
"Tämä kun on niin iso ja kaunis." Ja hän käänsi venhon keulan kohti
niemen varjoa ja omaa rantaa.