Lypsyaikana.
Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta,
vaikka hänellä olikin ollut niin vähän tilaisuutta perehtyä tähän
kaikista tieteistä vaikeimpaan. Hän ei käynyt raivion mökissä toista
kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellä, miksi
viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen
ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka
oli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsän reunalla alkoi
haalistua, -- silloin hän eräänä iltapäivänä myöhään palasi tavallisin
hitain askelin, juuri samalla kun lehmänkellojen hidas _tänk ä tonk_
alkoi mehevin äänin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn
elähyttävä raikkaus sydänmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin
hänen tullessaan ulos metsien lämpöisemmästä hiljaisuudesta. Haju,
lehmänkellojen ääni -- ne olivat kodikkaan suloiset koko päivän
yksinäisyyden jälkeen taipaleella. Mutta näköala -- harmaa mökki
taivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla -- se
oli itse yksinäisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut
maailma ja hänen sydämeensä koski kipeään, kun hän ajatteli niitä
vuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat täällä yksin viettäneet.
Aivan metsän reunalla hän tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli
kasvijuuria. Hän puhui sille ystävällisesti, mutta mesikämmen kiepautti
ympäri suuren takapuolensa eikä ollut häntä vähääkään huomaavinaan. Hän
olisi mielellään saavuttanut tämän viekkaan eläimen suosion, taikka
ainakin sen, että se olisi häntä suvainnut. Hän olisi niin suonut
käyvän, koska karhun käyttäytyminen oli jättänyt syvän vaikutuksen
hänen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissä
varmaan kaikkein parhaiten puhuisi hänen puolestaan. Mutta hän ei
kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinä hän tekikin
viisaasti.
"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Tämä on naisväkeä; ja hyvin
luultavaa on, ettet tiedä miten se oikein on voitettava", hän itsekseen
mutisi leirinsä ainaisessa yksinäisyydessä saadun tavan mukaan. Jättäen
Kroofin omaan jurouteensa hän kiirehti mökille, toivoen siksi ajoissa
saapuvansa, että voisi auttaa Kirstiä ja Mirandaa lypsämään.
Vähää ennen kuin hän ovelle ehti, tapasi häntä uusi yllätys, mikäli
hän yleensä saattoi kokea yllätyksen tunnetta tässä tarumaisessa
ympäristössä. Mökin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkä
joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isänsä sisua kahdenkertaisen
annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epäluuloin
haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestä tämä
vieras epäilemättä oli vihamies, taikka ainakin epäiltävä, sillä eihän
mökillä koskaan käynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki
uhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyökkäysasentoon sarviensa
asevaraston. Ne olivat terävät ja lujat ne lokakuun sarvet, sillä tämä
oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan
Wapiti oli sankaria kiireestä kantapäähän.
Taavi Titus sattui hyvin tietämään, ettei tämä ollut Wapitin puolelta
mitään tyhjää uhittelua. Häntä se huvitti, mutta samalla hän oli
pulassa. Hän ei voinut taistella tätä odottamatonta vihollista
vastaan, sillä voitto ja tappio olisivat olleet yhtä kova kolaus hänen
toivolleen saada Miranda itseensä suostutelluksi. Ja siinä hän siis nyt
seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsämies, Nimrod itse, jolta kiimainen
sarvas sulki tien! Hyvä, pula oli Mirandan aikaan saama. Hänen
velvollisuutensa oli myös hänet siitä päästää. Jääden seisomaan viiden
tai kuuden askeleen päähän Wapitista sen eteen hän nojasi rihlansa
perän varvastaan vastaan ja kajahutti täyteläällä sointuvalla äänellään
_heihoo, heihoo_! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsän reunat ottivat huudon
kiinni ja vastasivat siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja
Miranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmäyksellä
käsittivät tilanteen.
"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen tästä
vieraaksenne."
"Se luulee, että aiot tehdä meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda
juoksi apuun iloisesti nauraen.
"Elä pelottele tätä kilttiä pikku poikaa, Wapiti", hän huuti, työntäen
ison hirven pois tieltään ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti
näki Mirandan Taavin rinnalla, niin se käsitti, ettei vieras ollut
vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjään ja johti joukkonsa
pois karjapihasta.
Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystävällisenä, vaikka
muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttönne pelasti
henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistä.
Saapa nähdä, minkä kynsistä ensi kerralla!"
"Luultavasti kaniinin, taikka ehkä oravan", härnäili Miranda
pisteliäästi.
"Oli minkä tahansa", jatkoi Taavi hellittämättä, "kolmas kerta on joka
tapauksessa minun onneni. Jos vielä kerran pelastat henkeni, Miranda,
niin sitten sinun pitää aivan ottaa minut suojaasi. Minä tavallani
tulen sinusta riippumaan."
"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin
neuvoinesi", vastasi Miranda päättäväisyydellä, joka ei juuri ollut
rohkaiseva.
"Siinä sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta
teeskennellen. Mutta Mirandan selän takana hän iski silmää, ikäänkuin
sanoakseen "elä ole milläsikään siitä, mitä hän sanoo, toista sydän
ajattelee!" Siinä ei kuitenkaan ollut vähääkään perää. Jos Taavi
olisi ollut niin ymmärtämätön, että olisi avoimesti kosinut, Mirandan
tunteitten tällä kannalla ollessa, niin hän olisi saanut äkkilähdön.
Taavi tuli siksi ajoissa, että sai olla apuna lypsämässä, mikä toimi
tuotti hänelle poikamaista iloa. Lehmät, joita oli viisi luvultaan,
ammuivat jo veräjällä. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. "Voit auttaa
meitä, jos sinua haluttaa, Taavi", hän huudahti, mutta Miranda näytti
kovin epäilevän, tokko niin kömpelö olento kykenisi lypsämisen hienoon
taitoon. "Osaatko lypsää?" hän kysyi.
"Tietenkin minä osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa
tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.
"Osaatko lypsää lehmän viottamatta sitä? Oletko varma siitä? Ja
osaatko lypsää loppumaidon aivan tyhjäksi?" Miranda itsepintaisena ja
ilmeisesti epäilevänä jatkoi.
"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.
"Antaa hänen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkä hän saa sen lypsetyksi
siinä kuin me muut", arveli Kirsti.
"Niin, miks'ei, kuka hyvänsä voi Kirjon lypsää", myönsi Miranda; ja
Taavi itsekseen lupaili, että jos hänestä mihinkään oli, niin lypsäisi
hän vanhan Kirjon, lypsäisi aivan tyhjäksi, lypsäisi sen mieliksi
ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimäisestäkään lehmästään
selviytyneet. Hän silitti lehmän kylkeä, kyhni hiljaa sen mahaa ja näin
aikaan sai ystävälliset välit, ennenkuin alkoi; ja hänen suuren kätensä
joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin.
Lehmä katsoi häneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun
täydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhä maitoisammin, niin Taavi
tiesi, että kaikki kävi, niinkuin pitikin, ja hän joutui luomaan
katseen kilpailijoihinsakin. Siinä Kroof hänen ihmeekseen seisoi
takakynkillään aivan Mirandan vieressä, kapea punainen kieli roikkuen
avoimien laiskojen leukojen välistä, ja suurella mielenkiinnolla
katseli maitolähteitä.
Kirstin vielä painaessa punaliinaista päätään lypsettävän kylkeä
vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa
loppumaitoa läkkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi.
Hänen kiulunsa -- johon hän oli lypsänyt loppumaiden muun maidon
sekaan, -- vaahtosi kermaisena reunoja myöden täynnään.
Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseään. "Jonain päivänä kun on liikaa
aikaa", hän uhitteli, "minä opetan teitäkin lypsämään."
"Älä luulekaan, että se jo tuli kaikki tehtyä", vastasi Miranda ylös
katsomatta. "Minä lypsän Kirjosta vielä korttelin, kunhan tästä pääsen."
Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpä, Miranda, -- et
tällä kertaa", hän huudahti. "Taavi on meidät voittanut, ei siitä
epäilemistä. Vanha Kirjo ei eläissään ole meille antanut täydempää
kiulua. Taavi, sinä osaat lypsää. Käy ja lypsä Mikko, se mustan ja
valkoisen kirjava, minun edestäni. Minä jätän sinut tänne Mirandan
kanssa lypsyä lopettamaan, ellette rupea riitelemään; minä sillä välin
menen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkä
sitten taas pian käyt luonamme. Minä tiedän, että teillä miehillä on
sydän vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitä helpommin tavottaa.
Mikähän meidät olisi perinytkään, ellei Luoja olisi opettanut meitä
ruokaa laittamaan!"
Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, että Taavi oli
suuresti hänen synkän äitinsä suosiossa, ja tämä vaikutti, että hänen
teki mielensä olla vielä tavallistakin jäykempi tasapainoa yllä
pitääkseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda
vain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyä kesti, ja pian saikin
pojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen, -- ateriaan
kuului verestä maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia
kuumia maissipiiraita punaisen siirapin kerällä, tomaattien kerällä
paistettuja munia ja hörkkää kerman keralla, ja kaikki mitä parhaiten
valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan
suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei
hänen hyvä tuulensa tahtonutkaan enää palata. Hänen kielensä se nyt
vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan töykeytensä johtaneen semmoiseen
tulokseen Miranda tunsi herkän sydämensä pehmenevän. Hän kääntyi
tuolillaan pistääkseen vieressään istuvan Kroofin odottavaan suuhun
suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville
äänellä, jonka sulo väreili pojassa aina sormenpäihin saakka. Keimailun
vaisto, joka on synnynnäinen eikä piilevälle metsäkansallekaan vieras,
alkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydämessä.
"Lähden illalla järvelle, Taavi", hän sanoi, "ja lasken yöksi siimaa,
ehkä saan taimenen. Kuu on täysi ja järveä kannattaa katsella. Etkö
tahdo tulla meidän kanssamme?"
"Enkö tahdo? Enpä, Miranda, tiedä mitään hauskempaa!" vastasi Taavi
innokkaasti.
"Lähdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi.
"Ja sinä voit meitä siinä auttaa -- vai mitä, äiti?"
"Tietenkin Taavi voi meitä auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on
luontoa panna hänen kaltaistaan naisten työhön. Mutta minä ajattelen,
etten minä lähdekään kanssanne yöksi järvelle. Kroof ja Taavi saavat
pitää sinusta huolta."
"Taikka minä Taavista, niin se pikemminkin käy", huudahti Miranda
harmistuneena, muistellen sekä Wapitia että pantteria. "Mutta mikä
sinun on, äiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtä hauskaa, ellet sinä
ole myötä."
"Minusta tuntuu, että minua tänä iltana vaivaa jonkinlainen väsymys, ja
minun tekee mieleni jäädä kotiin ajattelemaan."
Miranda hyppäsi pöydän äärestä, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi
ympäri äitinsä tuolin luo.
"Väsymystäkö, äiti!" hän huudahti, tutkien huolestuneena hänen
sävyjään. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten
ja oikealla tavalla eläväin ihmisten puhuvan väsymyksestä? Minä
pelkään, ettet voi hyvin, äiti; en kulje täältä askeltakaan."
"Kyllä, lapseni, kyllä sinun täytyy", vastasi äiti, eikä Miranda ollut
vielä koskaan kapinoinut sitä lujaa sävyä vastaan, joka nyt oli Kirstin
äänessä. "Minä tosiaan tahdon olla vähän yksinäni ja ajatella. Taavin
käynti on herättänyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minä tahdon
vähän muistella niitä. Minä luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen
ja jääneen unhotukseen!"
"Onko se varma, äiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten
epäröiden takaisin paikalleen.
"On, lapseni, en minä ole sairas. Mutta minä olen näinä viime päivinä
aina silloin tällöin tuntenut väsymystä, vaikk'ei olisi ollut syytä.
Minä alan tuntea, että tämä metsien suuri yksinäisyys minua jollain
tavalla kuluttaa. Minä olen, Taavi, kaikkina näinä vuosina pysynyt sen
suojassa pystyssä ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina,
jolloin minä, Jumala sen tietää, sitä kylläkin tarvitsin. Mutta minusta
tuntuu, että se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan
pitkään musertaa minut. Mökkimme on minulle rakas, mutta en tahdo
täällä päiviäni päättää."
"Äiti", huudahti Miranda, hypäten jälleen ylös tuoliltaan, "en
eläissäni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettäkö sinä aiot
hylätä mökkimme! Hylätä metsät! Minä en voisi elää, minä en suorastaan
voisi elää missään muualla!"
"On niitä muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti
jatkoi syittensä selitystä.
"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vähän toinen", hän sanoi miettiväisenä.
"Sinä olet täällä kasvanut. Metsät ja taivas ovat sinut muodostaneet.
Ne ovat sinun veressäsi. Sinä elät ja hengität niitä. Sinä olet
kummallinen lapsi, enemmän keijukainen tai muu metsän olento kuin
ihmislapsi, jo ennenkuin tänne metsän helmaan tulitkaan. Kaikki mitä
metsässä elää, näyttää pitävän sinua kaltaisenaan; ja sinä näet
semmoista, mitä muut ihmiset eivät näe, -- mitä metsän kansa ei
itsekään näe. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vähän toinen. Isäsi
tapana oli katsella sinua ja sanoa, että sinusta tulisi naisfauni
taikka metsän kuningatar, taikka että keijukaiset sinut veisivät.
Tämä paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, että
minä olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestää tätä koko
loppuikäni. Mutta minä alan luulla, että se on minulle liikaa. Minä en
tahdo kuolla täällä, Miranda!"
Miranda tuijotti häneen suuresti huolissaan.
"Sinä et saa kuolla, ennenkuin minäkin olen kyllin vanha kuollakseni,
äiti", hän huudahti, "sillä minä en voisi elää päivääkään ilman sinua.
Mutta", hän kiihkeästi lisäsi "minä tiedän, että minä kuolisin pian,
suoraa päätä, jos minun täytyisi lähteä pois mökistämme! Minä tiedän,
että niin kävisi!"
Miranda puhui sitä rajummalla varmuudella, kun hän juuri sitä
sanoessaan tunsi epäilevänsä omia sanojaan. Hän väläykseltä näki
itsensä vanhenevan täällä aavassa sydänmaassa kahden Kirstin kanssa
ilman ketään muita likimaillakaan. Ja se henkilö, joka niin julmasti
loisti poissaolollaan, oli hämärästi nuoren Taavin näköinen. Hän ei
itseltään kysynyt, oliko mahdollista, että hän vielä kerran haluaisi
hyljätä mökin, hiljaisuuden ja aarniometsän kaiken kansan, mutta
jossain sydämensä sisälokerossa hän tunsi, että sekin oli mahdollista,
ja se kipeästi kouristi hänen sydäntään. Hän juoksi ja kietaisi
molemmat käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja pyyhkäsi salaisen
kyynelen sen pörhöiseen turkkiin.
Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, että koko järvimatka ehkä
menisi myttyyn, älysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle.
Hän sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia
maissipiiraista.