Nuori Taavi raiviolla.
Loppumatkalla -- sitä kesti astua tunnin verran -- ei Mirandan ja
Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se
ominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun
ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa
hämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden
ja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta
ajatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut,
harmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt,
ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.
Piilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän
läsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään
puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut
luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras
oli samanlainen kuin hänkin -- ja vaikka ne luottivat Mirandaan
kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne
pelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä
syystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä -- jänis ja piikkisika,
kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret
mennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että
puun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä.
Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan
aivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes
se äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni
kautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin
naksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa
sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa
mielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt
Mirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia,
ja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki
oli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi
Kirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan
kaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen
pois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta
avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen
tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen
laidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä,
ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja
navetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä,
kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi
kuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin
kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai
hänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se
on eksynyt.
Hänen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu,
mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Valtava eläin pysähtyi vieraan
nähdessään ja istahti takajaloilleen häntä katsellakseen. Sitten se
jälleen laskeutui alas neljälle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle
ja pisti kuononsa miellytellen immen käteen. Taavi katseli sitä
ihailevalla hymyllä. Kuva miellytti häntä. Eikä Miranda, kateellisen
terävästi hänen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissä huomata muuta kuin
hyväksymistä.
"Tämä on Kroof", sanoi hän suloisesti.
"Enpä ole eläissäni nähnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori mies
kylläkin tosissaan. Ja liikaa hätäillen hän unohti kuinka varovaisuus
hallitsee kaiken piilevän kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja
hän ojensi kätensä silittääkseen Kroofin komeata turkkia.
Tämä liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena mörähtäen
Kroof väisti ja kämmenellään letkautti loukkaavaa kättä, mutta ei juuri
eikä juuri osannut, Taavi kun ennätti temmata sen takaisin, ennenkuin
tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti hänen kasvonsa, mutta hän ei
sanonut mitään. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa
häväistyksi. Tylyin moittein hän iski karhua terävästi kuonoon ja
poistui siitä vähän kauemmaksi.
Kroof hämmästyi. Tämä oli ensi kerta tuon jänisjutun jälkeen, kun
Miranda häntä löi, ja silloin oli käsi ollut lapsen, joka ei loukannut.
Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, että tuo pitkä muukalainen
oli tähän erotukseen syynä. Sydän kuohahti vihaisesti kontion
karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmäyksen ja
tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.
Moniaan hetken epäröiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista
Kroofiin. Sitten sydän soimasi häntä. Pientä itkun tapaista kurkussaan
hän nopeaan juoksi karhun perässä ja sen kaulaa halaillen supatti
katumuksen sanoja. Mutta niihin vähääkään huomiota kiinnittämättä Kroof
kulki tietään vakaasti metsää kohti, vetäen perässään Mirandaa kuin
karvoihinsa takertunutta takiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan
metsän reunaan siihen päivänpaisteiseen kolkkaan, jossa heidän oli
ollut tapana leikkiä ystävyytensä etäisinä ensi vuosina, vanha karhu
pysähtyi. Se kääntyi ympäri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman
sekunnin vakaasti tytön kasvoihin ja nuoli sitten hänen korvaansa. Se
merkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvästi
loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa mökille. Immen pyytelyihin
vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli hänen käsiään, ikäänkuin
rukoillen, ettei häntä väärin ymmärrettäisi, sitten laskeutui alas
neljälle jalalle ja vaelsi pois metsään, jättäen Mirandan kyynelsilmin
katselemaan.
Kun Miranda palasi nuoren odottavan erämiehen luo, niin oli hänen
ystävällinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen mökille
ylläpitäen kylmäkiskoista äänettömyyttä -- aivan toisenlaista kuin
se kaunopuhelias äänettömyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin
oli heidän välillään vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin lämmin
kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikä hän sanallakaan moittinut
häntä niin monen vuoden laiminlyönnistä -- josta hän, Taavi itse, sen
sijaan nyt soimasi itseään kahta katkerammin. Paras turva omantunnon
soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti säälimättä ja perin
pohjin riisti häneltä tämän turvan. Kirsti uteli häneltä yksityiskohtia
myöten, minkälaista oli elämä yksinäisenä ansamiehenä, onnitteli häntä,
että hän oli niin hyvin menestynyt, näytti olevan myötätuntoinen
hänen ammattiaan kohtaan eikä yrittänytkään käännyttää häntä
kasvisruoka-järjestelmään. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja hänen
voimassaan ja tyyneydessään yhä kauniita kasvojaan nuori mies muisteli
niitä muinaisia kylän parjauksia ja päätteli, ettei Frank Craig voinut
omasta tahdostaan hylätä vaimoa, joka oli näin kauttaaltaan suloinen
ja miehen mielen mukainen. Hän päätti tiheään käydä täällä raivion
mökillä, vaikkapa Miranda olikin häntä kohtaan ynseä.
Ja ynseä impi kieltämättä oli hänelle koko illan, -- kylmä ja
välinpitämätön, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta
tietenkään illallisateriaa, jonka aikana sekä kohteliaisuus että
vieraanvaraisuus velvotti häntä pitämään huolta siitä, ettei vieras
istunut tyhjä lautanen edessään, ja ettei hänen ateriaansa turmeltu
itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli häntä salavihkaa äidin
kera jutellessaan; eikä se seikka, että immen kesytön herkkä kauneus
sykäytteli hänen vertaan ja saattoi naurettavaksi hänen sydämensä
kiukun, suinkaan estänyt häntä nauttimasta kunnon ateriaa, munia,
höyryäviä, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata
kotijuustoa viinimarjahyytelöineen. Kirsti ei sietänyt kuullakaan,
että hän lähtisi pois yön selkään, ja hän siis jäi ja nukkui samassa
vuoteessa, jossa hänen isänsäkin oli nukkunut toistakymmentä vuotta
takaperin.
Aamulla hän oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti
häntä kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhä jäätävän kylmä
hänen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin,
vieläpä sillä mielellä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut illan
pienen ikävyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli
hänen lävitseen, taakseen ja ympärilleen; mutta mesikämmenen palattua
Mirandan käytös hieman menetti jäykkyyttään. Omatunto ei enää soimannut
häntä yhtä ankarasti, kun hän huomasi, ettei hänen hetkellinen
kiintymyksensä vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta
vanhaan ystävään.
Taavi oli matkalla kyliin järjestääkseen eräitä raha-asioita ja
nahkain myyntiä. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistä hän
piti päänsä ja lähti matkaan heti aamiaisen jälkeen. Hänen ottaessaan
pyssynsä sängyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi
hänelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriäisine
nauhoineen hän ei antanut. Hän meni sen kerralla ovelle ja
kylmäverisesti tyhjensi sen sisällyksen takiaisten sekaan. Sitten hän
selittämättömän hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.
Nuorta metsästäjää harmitti. Ruuti oli hänen käsityksensä mukaan
pyhitettyä tavaraa ja niin mieletön haaskaus hänestä tuntui suorastaan
rikolliselta.
"Siinä oli kaikki ruuti, mitä minulla oli ennenkuin kylään pääsen", hän
sanoi soimaavalla äänellä.
"Sitä parempi", sanoi Miranda.
"Mutta eihän ymmärtääkseni ole mitään syytä hävittää sitä tuolla
tavalla", intti erämies.
"Kuka tietää, mitä voisi tapahtua meidän ja kylän välillä", arveli impi
tarkotellen.
Taavi punastui harmista. "Enkö minä antanut sanaani, etten minä menetä
hiuskarvaakaan elukkainne selästä?" hän kysyi.
"No mitä te sitten teette ruudilla siirtokunnan tällä puolella?" impi
kysyi kiusottavan itsepäisenä.
Vaikka nuori erämies olikin vakava ja selväjärkinen, niin ei hän
kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli häntä julman
paljon etevämpi. Hämillään hänen viime kysymyksestään Taavi pahasti
sekaantui vastauksessaan.
"Mutta -- entä jos pantteri hyppää päälleni, niinkuin oli eilen tehdä?"
hän väitti vastaan.
"Ettekös te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettäisi ainoankaan
selästä", arveli siihen Miranda miettiväisenä, mutta voitonilolla.
"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, että
pitäisin lupaukseni?" hän vastasi ja leikillisyys alkoi selvittää hänen
hämmennystään.
"Enkä tiedä, miksikäs ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvänsä,
teidän täytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikä teidän tarvitse pelätä,
Taavi", -- tämän hän sanoi hyvin suojelevalla äänellä -- "isällänne ei
ole koskaan pyssyä, kun hän meillä käy, eikä hän ole sitä vielä koskaan
tarvinnut."
"No hyvä sitten", nauroi Taavi, "minä koetan pitää varani enkä aio
aivan kuoliaaksi pelästyä. Hyvästi, Kirsti! Hyvästi, Miranda! Saattaapa
tapahtua, että minä taas pikapuoleen käyn teitä katsomassa."
"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden päästä", sanoi Kirsti viehkeästi
hymyillen, ja tämä hymy karsi kaiken moitteen hänen sanoistaan.
"Eiköpähän", vastasi Taavi ja lähti pitkin joutuisin askelin polkua
poistumaan.
Mirandan silmät seurasivat häntä vastahakoisesti.