Filistealaisten pakoon ajo.
Kirstin maanpakolaisuuden seitsemäntenä vuotena sattui muuan tapaus,
josta kylän juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova
salaperäisyys kammottavan värityksen.
Talvesta tuli vähäluminen, niin että Kroof juurakonalaisessa pesässään
heräsi jo kauan ennen kevättä. Ei ollut riittävästi lunta, jotta se
olisi pysynyt suojassaan lämpöisenä ja voinut nukkua. Mutta maa oli
jäässä, ruokaa oli niukasti ja sitä alkoi kiusata nälkä. Miranda
huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa
heidän omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys nälkäiselle
karhulle. Se käsitti, että Mirandan äiti mahtoi tavalla tai toisella
kuulua tämän jutun yhteyteen, ja sen kauan kestänyt vierominen haihtui
kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon lämmössä. Kun Kirsti ja Miranda
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istuivat ateriansa ääreen, niin
ilmestyi Kroof mökin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystä.
"Mikä tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon
levottomuutta vakavassa äänessään. Mutta Miranda oli paikalla rientänyt
akkunaan katsomaan.
"Äiti, se on Kroof!" hän huudahti ja löi ilosta käsiään yhteen,
ja ennenkuin äiti ennätti sanaakaan sanoa, niin hän paiskasi oven
selkisten selälleen. Mesikämmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita
pieniä silmiään vilkuttaen. Se istahti lähelle pöytää takajaloilleen
ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteällä uteliaisuudella. Kuiva puu
samalla räiskähti ja paukahti kovasti ja sai mesikämmenen paikalla
pakenemaan turvallisemman matkan päähän; mutta siitä huolimatta se yhä
vain tuijotti tuohon kummaan ilmiöön.
Sekä Kirsti että Miranda olivat katselleet karhua henkeään pidätellen
uteliaina näkemään, miten se käyttäytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti
äänettömyyden.
"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, että viimeinkin
olet tullut meille vieraisiin!" hän huudahti, hyökkäsi mesikämmenen
luo ja kiersi molemmat käsivartensa sen kaulan ympäri. Kirstin kasvot
näyttivät hieman epäröiden vahvistavan tämän tervetulon toivotuksen.
Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyväilyä, hät'hätää vain
nuolaisi hänen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltäkiinnittäviä
liekkejä. Tämä levollinen käytös rauhotti Kirstiä, jonka
vieraanvaraisuus paikalla heräsi.
"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", hän sanoi. "Se on
varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on nälkä."
Mirandaa ei haluttanut otaksua, että vierailuun oli niin itsekkäät
syyt; mutta hän kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka
hän oli siirapissa liottanut, jotta ne hänelle itselleen paremmin
maittaisivat. Hän asetti vadin pöydän kulmalle niin lähelle vierasta
kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitä ei
tarvinnut kahdesti käskeä. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten
ja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta
sen herättämä maittava tunne oli valmiina, täysin kehittyneenä
ja odottavana. Se työnsi ulos kapean punaisen kielensä. Piiraat
katosivat melkein pikemmin kuin hyvä tapa olisi sallinut, siirappi
tuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistäen mesikämmen
katsoi heihin enemmän saadakseen. Aivan Kirstin edessä oli iso kasa
samoja herkkuja, jotka äsken pannusta otettuina vielä olivat kuumia.
Ahnaalla vaikka arastelevalla kämmenellä Kroof tavotteli niitä. Mutta
se ehdottomasti oli sivistymätöntä käytöstä. Kirsti kohotti vadin niin
korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kädellä työnsi
omalupaisen kämmenen pöydältä.
"Ei Kroof, sinä et saa mitään enää, ellet ole kiltti!" hän sanoi
uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.
Harva eläin ottaa opetuksen niin äkkiä onkeensa kuin karhu, ja
Kroofin järki oli kehittynyt omituisen valppaaksi hänen ja Mirandan
kauan kestäneen ystävyyden aikana. Se alistui paikalla nöyränä ja
odotti kieli pitkällä, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren
vadillisen leipä- ja siirappirokkaa. Kun se oli tämän syönyt, niin se
tutki mökin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmän huoneen nurkkaan
makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi ylös ja tallusteli pois
pesälleen, talviunensa jäljiltä vielä unisena.
Vanha karhu tuli tämän jälkeen joka päivä mökkiin puoliselle,
söi Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapäivät uinaili matollaan
valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitämään sitä perheen jäsenenä.
Karjasta ja kanoista se ei välittänyt vähääkään. Muutaman päivän
kuluttua härät lakkasivat sarviaan heristämästä sen sivu kulkiessa;
ja kukko, Saundersin yhtä kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta
kimakoita, sättiviä varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista
sen saapumisen.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin kevät vielä oli täydellä todella alkanut,
mökille saapui kaksi epämieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen
varrella, viidentoista mailin päässä, oli eräässä tukkilaisleirissä
tapeltu. Miehistä oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet
ja yllyttäneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta
suututtanut sekä päällikön että toverinsa siihen määrään, ettei
heille enää annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkäsaunoin leiristä
karkotettuina he olivat lähteneet samoamaan metsien kautta kyliin
lyhintä tietä. Synkkä viha riehui heidän sydämissään. Kolmen aikaan
iltapäivällä he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivät jotain
syödäkseen.
Vaikka he tuntuivatkin synkiltä ja ilmassa oli jotain uhkaavankin
tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kylläkin höylisti, ja
Kirsti hääräsi minkä joutui, täyttääkseen heidän hänen mielestään
kohtuullisen pyyntönsä. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissä
sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttänyt vieraitten ulkomuoto,
pysyi vaieten syrjässä ja tarkasteli heitä.
Kun Kirsti oli heidän eteensä kattanut hyvän aterian -- kuumaa teetä
ja kuumia keitettyjä papuja, munia, vehnäleipää ja voita -- niin
he kiukuttelivat sitä, kun ei tuotu sianlihaa, eivätkä he kauaa
haikailleet, ennenkuin pyysivät.
"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillä ei syödä sianlihaa. Kaipa te
tulette toimeen sillä, mikä kelpaa Mirandalle ja minullekin."
Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsän talossa ollut sianlihaa,
tuota välttämätöntä, yleistä, tukkimiehen elämän ehtoa. He kumpikin
luulivat, että hän ahneudesta kielsi sianlihan.
"Sinä valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale.
Toinen nousi ylös ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi
heitä pelotta silmiin. Hänen pörhöiset punaiset parrankarvansa olivat
pystyssä kuin harjakset ja jykevät olkapäät kohosivat pahaa tietävästi
kyssään isoja korvia kohti.
"Anna tänne sianliha ja tee se sukkelaan!" hän käski ja lisäsi vielä
koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset käyttävät --
vaikk'ei naisväen seurassa.
"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmät ja posket palaen. "Ulos
paikalla tästä huoneesta." Ja hänen silmänsä etsivät asetta. Mutta
samassa silmänräpäyksessä roisto kävi häneen kiinni. Vaikka Kirsti
olikin väkevämpi kuin useimmat miehet, niin ei hänessä kuitenkaan ollut
tämän tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin
vastusta. Sekunnissa hän oli nurin. Miranda raivon parkauksella
sieppasi käteensä pöytäveitsen ja syöksyi äitinsä rinnalle; mutta
lyhempi roisto, jota tämä leikki suuresti miellytti, huuti: "Pidä sinä,
Bill, huolta akasta. Kyllä minä hoidan tyttären!" ja tavotteli Mirandaa.
Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että Kirsti hetkeksi aivan typertyi.
Kun sitten tilanteen koko kamaluus hänelle selvisi, niin sai hän
kuin mielipuolen voimat. Hän iski hampaansa vastustajansa ranteeseen
semmoisella raivolla, että tämä kiljasi ja hetkiseksi hellitti
otteensa. Tänä hetkisenä Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensä ja
iski pitkät voimakkaat sormensa hänen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain
sekunnin armonaika, mutta se riitti kääntämään toisen roiston huomion
Mirandasta. Mahdottomalla naurulla hän kääntyi vapauttamaan toveriansa
Kirstin kuristavasta kouristuksesta.
Tämä häneltä kuitenkin jäi tekemättä. Kroof sattui juuri samalla
hetkellä unenpöpperössä ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa
sisähuoneesta. Mustaverinen heittiö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä
hämmästyksestä. Vihaisesti möristen Kroof hyökkäsi hänen päällensä,
mutta hän pöydän ympäri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi
pakoon Kroofin syöksyessä hänen jälkeensä.
Vaikka toisen pahantekijän huomio oli täysin kiintynyt hänen omaan
pulaansa Kirstin hurjasti kiristäessä häntä kurkusta, niin näki hän
kuitenkin silmäpielestään tämän mustan kummituksen ilmestyvän kuin
murhanenkelin ja käyvän hänen toverinsa kimppuun. Hänestä Kroof oli
härkää suurempi. Huohottaen ja kiroten hän riistäytyi irti; ja sysäten
Kirstin melkein pöydän poikki syöksyi hän mökistä ulos. Mies kauhistui,
että hirviö ehkä palaisi ulkoa ja saisi hänet kiinni kuin hiiren
loukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon päästä.
Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapäissään itsekseen
myöntäen, että vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa
oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessä. Miehen silmät
olivat päästä pullistua, kun karhu asettui hänen eteensä. Kiljaisten
hän, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti
iskeä häntä rankaisevalla kämmenellään. Jos se olisi ulottunut, niin
olisi maailma päässyt yhdestä roistosta ja mökin kynnys olisi tahrattu
verellä. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensä. Hän juoksi
hurjasti lumiläikkäin poikki pakenevan toverinsa perässä; kun taas
Kroof, kaikki karvat pystyssä kiukusta, riensi mökkiin, jossa Kirsti ja
Miranda sitä syleilivät ja kehuivat kiitollisin kyynelin.
Kun ensimäiseksi karkuun lähtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli
päässyt metsänreunaan, niin hän pysähtyi taakseen katsoakseen. Ei
ollut ketään muuta perässä tulevaa kuin toveri, joka vähän ajan
kuluttua kovasti läähättäen saavutti hänet ja tarttui häneen kiinni.
Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeä haukkoessaan
sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillä isolla
pörhöisellä roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin
purema haava, josta vuoti verta, ja hänen punottava pöhöttynyt kaulansa
todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli päässyt leikistä ilman
merkkiä. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmällään.
"Onko tuommoista nähty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.
"Se oli itse pääpiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielä! Karhu se
oli!" vastasi Bill äänellä, joka oli kuuluvinaan leikkisältä. "Mutta
suurempi kuin härkä! Minun puolestani olkoot rauhassa!"
"Karhu tai piru, onko sillä eroa? Lähdetään pois ja paikalla!" vastasi
toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmänsä nähdäkseen auringon
paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut
aurinko, jonka he näkivät. Heidän naamansa piteni. Ja hiukset nousivat
pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman
kauhun vallassa.
Aivan heidän päänsä päällä, harmaan hongan valtavalle kaltevalle
haaralle kyyristyneenä makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteällä
kiihtyvällä katseella. He näkivät sen pistävän ulos kyntensä ja
painavan ne lujasti kaarnaan. He näkivät sen poimuisten ärisevien
huulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään.
Tämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän
karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin
kurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten
hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.
Ei kulunut kun monias tunti heidän kylille saavuttuaan, ennenkuin
kylällä kaikki tiesivät Kirstin mökissä olevan kotihaltijoita, jotka
saattoivat ruveta vaikka minkä muotoisiksi, miten milloinkin halusivat,
karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi
karkottaakseen pois matkamiehiä, jotka sattuivat harhautumaan siihen
kirottuun sydänmaahan. Kylällä oli joitakuita harvoja taikauskoisia,
jotka todella uskoivat tämän jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen
puheen ainetta. Eikä siitä ollutkaan ikäviä seurauksia kenellekään
muulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillä nuori Taavi
kerran monesta ajasta kylässä käydessään joutui hänen kanssaan
väittelemään ja hyväksi lopuksi Bill sai selkäänsä.