Pax Mirandä.
Kirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan
puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä
suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä
jälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja
läpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena
kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle
kielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella
ja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla
silmillään.
Vähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät
helteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää
omituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin
kanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren
koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten
keskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa,
luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi
ympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi
viisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään.
Siinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat
pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä
oli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa
lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa
asennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne
sulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat
mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka
kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään
tottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus
sai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle
kansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty
Mirandan silmää.
Emästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan
sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä
hän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa,
vaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä
vastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi -- kolme --
Miranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä
enemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä
kannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta
yhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin,
uteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään,
että se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin.
Se äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että
Mirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi
oikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan.
Tämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä
alkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan
ojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät
viidakkoon.
Emän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään
jäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas
hieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.
Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä
Mikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella
kertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda
oli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen
eli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä
eivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista
murhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia
hän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä
joka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse
elämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.
Kesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin
täydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti
hänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi
kenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella
karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan
tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen
valtavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.
Hänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.
Hän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta
leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi
-- tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla
oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä
välttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta
tuottavan kämmenen.
"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof!
Sinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni
povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli
joutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi
perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui
paikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa
ylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi
jäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti
kuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi
hurjaan itkuun.
"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?" hän nyyhkytti. "Niin, ehkä
sinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!"
Kroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda
pian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput
iltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen
etäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se
oli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska
Miranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen
koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa
lähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen
Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli
haudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla,
tasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään
tietää.
Tämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla
että Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa,
vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella
mökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka
hän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen
melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut
elämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia
täynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta.
Mökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit
alkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena
tyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat
säänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan
Taavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen
kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan.
Metsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan
kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä
hyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan
päässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen
nähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu
välirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin
keväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen
lystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt
sen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka
milloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa
käsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille;
sillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain
lastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita
tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi
muuttumatonna.
Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja
Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen
maatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet
olla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia
takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä
hitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus
tumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat
kutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään.
Ne eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista
huomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse
sanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä
suuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä
näin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan
samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen
ystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua
kauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin
aivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen
läheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata.
Ensin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta
onneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi
varmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa
ja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä
aarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.
Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", hän alkoi
selittää, "ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet
ovat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin
itsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan
kutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?"
"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minä
muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja
tumput olivat!"
"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin
ne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän
olevan hänen ystäviään."
Vanha Taavi siitä pitäen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain
saattamana, kun hän kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja hän oli
näistä kunnianosotuksista ylen ylpeä. Tietysti hän puhui asiasta
juttukumppanien kanssa; ja siitä alkoi kierrellä paljon kummia
puheita. Toiset väittivät Kirstin ja Mirandan puhuvan metsäeläinten
kanssa selvää englannin kieltä, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin
käyttävät, ja että he tiesivät kaikki metsän salaisuudet ja vielä
paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietää. Toiset vielä
taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivät ne olleet
paljaita eläimiä, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan että hänen
yksinäisen mökkinsä ympärillä liikkui henkiä jäniksien, kettujen,
kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeät puheet
tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeä, ja monta tuimaa
tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensä hillitsemään hänen
läsnäollessaan. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin oli hän karkottanut
mielestään raivion kaikkineen ja lähtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin
sydänmaihin, jossa hän nopeaan tuli kuuluksi metsästäjänä ja
erämiehenä. Harvoin hän tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vähänpä hän
viitsi kuunnella kylänpuheita. Hänen mielensä oli muodostumaisillaan
suureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydänmaitten opissa.