Kirves ja sarvet.
Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta
vuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä
Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena
yhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet
yöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat
sekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen
monia muita.
Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle
kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää
kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien
härkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä
väleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta
Wapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata
silitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista
keihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava
lehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä
vastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä
päivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian
pohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne
kaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat
Kirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän
kuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta
kylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä,
olivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun
kuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat
muille laitumille.
Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan
karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt
edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa
keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään
kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta
viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen
nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien
jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa
vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä
ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen
latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja
kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras
metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni.
Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä
latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista.
Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon,
vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri
oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin
Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi
rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä.
Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla
syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi
muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan.
Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen
uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi
paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt
se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin
tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä
hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota
hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli
kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi,
pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät
vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää
nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen
selvitettäväksi.
Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän
oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki
piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä
käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui
sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn
eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat
vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.
Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo
ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi
kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli
sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten
kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.
Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen
uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti
kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa;
mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät,
kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat
muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin
soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat
puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.
Askel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli
jotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä
koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki,
että vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan
ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut
jyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin
päin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä
miellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan;
ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä
siinä oli.
"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin
tupaan enemmän tuodakseen.
"Eiköhän Saunders olisi vihainen", hän ajatteli itsekseen, "jos se
tietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?"
Ten-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista
nauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria
saamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet
olivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä,
katsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.
"Voi sinua lapsi parka!" hän huudahti; "aivanhan sinä tuot kaikki
metsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan."
Hän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria,
vaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne
laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää
annettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella
akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin
vastaan.
Sattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän
himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät
ne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden
jäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla
viisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne
kun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat
tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen
sitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä
ajalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä
nälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää
navetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian
harvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin
päättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi
ääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat
irvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja
laskien, pörhöiset hännät suorana perässä.
Karibulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi
ne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin,
perät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli
sukupolvien tarkkaa perittyä sotakuria.
Ilman muuta ääntä kuin syvästi huohottaen, läähättäen sudet hyppäsivät
hyppynsä, koettaen päästä tämän pistinmäisen sarviaidan päälle. Kaksi
singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmän puoleksi piiristä ulos
ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen
lopettanut, ellei lähin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti
kylkeen, että se kimakalla rähähdyksellä hellitti hampaansa. Mutta
neljäs susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerä nuori lehmä, jonka
kimppuun se hyökkäsi, pillastui paikalla pelosta. Se syöksyi piiristä
pois ja pakeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä susi oli sen kurkussa
kiinni.
Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppäsivät muutkin sudet sen
kimppuun. Muut lehmät, puolustusasentonsa säilyttäen, katselivat
sen hätää jotenkin välinpitämättöminä, epäilemättä ne olivat sitä
mieltä, että siinä tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa
loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellä
silmäyksellä, oli asiasta toista mieltä. Sille tämä tyhmä nuori lehmä
oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi
määkinää, puoleksi mylvinää, se hyökkäsi apuun. Ensimäinen susi, jota
se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen
ja hyvin vähällä innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan,
taittaen kerrassaan pedon selän. Muut kaksi paikalla purivat kiinni
sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja
takajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne
irti kyljistään, jotta voisi puskea ja iskeä kavioillaan. Verta vuotava
lehmä sillä välin kömpi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen
piiriin, joka hieman vastahakoisesti enää avautui. Tästä niitä ei pidä
moittia liian kovasti. Sillä karibuitten silmissä nuorikko oli tehnyt
suurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistä paennut ja jättänyt koko
karjan tuholle alttiiksi.
Tappelun tällä asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epätoivoiseen
pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijä, jonka
sudet olivat laskuistaan pois jättäneet, oli Kirsti Craig. Kirstissä
oli kiehahtanut äänetön raivo, kun hän ensin näki tapauksen. Hän oli
luullut, että sudet olivat läheisistä metsistä aivan sukupuuttoon
hävinneet; ja niiden ilmestymistä hän sen vuoksi piti ainaisena
vaarana. Mutta ainakin niitä oli vähän, sen hän tiesi; ja paikalla hän
päätti, ettei tämän pienen sakin pitänyt päästä leikistä vähemmällä
kuin täydellisellä tuholla.
"Ne ovat susia! Älä astu sinä ulos tästä ovesta!" hän käski tylysti
sillä äänellä, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla
tottelematta. Miranda kiihtymyksestä vapisten silmät suurina ja valkein
poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteäksi. Kirsti
hyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni.
Puupölkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen käteensä. Hänen
kauniit kasvonsa olivat jäykät kuin rauta. Mustissa silmissä paloi
viha. Se oli epätoivoinen yritys käydä kolmen hurjistuneen suden
kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut
niitä naisia, jotka tieltä palaavat, kuten olemme jo nähneet.
Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka
sattui lähimmän suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia.
Toiselta puolen siten äkkiä vapautettuna Ten-Tine pyörähti ympäri kuin
salama päästäkseen käsiksi toiseen hyökkääjäänsä, mutta peto hyppäsikin
takaperin. Ten-Tinen sarvia väistäessään se melkein kimposi Kirstin
päälle, tämä ei voinutkaan iskeä tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta
kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitä leuan alle. Siitä
se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja tämä hetki riitti Ten-Tinelle.
Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen
terävillä etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku
oli murhaavan ratkaiseva. Teräksisetkään kylkiluut eivät olisi sitä
kestäneet, eikä kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella
makaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, että sitä oli vaikea
sudeksi tuntea.
Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli
viisaana miehenä väistynyt syrjempään, huomatessaan Kirstin tulevan.
Nyt se kääntyi pakoon. Mutta Kirsti oli päättänyt, ettei ainoankaan
pitänyt päästä pakoon, ja hän lähti takaa ajamaan. Hän oli niin hyvä
juoksemaan kuin harva toinen nainen. Hän päätti saattaa täytäntöön
tuiman tuhopäätöksensä. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se
oli päin kääntymäisillään taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka
sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jäykistyneet lihakset,
niin että se jälleen pääsi juoksemaan. Oikaisten pitkään laukkaansa se
ampui pakoon takaa-ajajastaan, ikäänkuin tämä olisi paikallaan seisonut.
Kirsti pysähtyi, heilautti kirvestään ja nakkasi sen pakenevan jälkeen
koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terä edellä,
niin se olisi toteuttanut heittäjänsä koko tarkotuksen; mutta se sattui
pohja edellä keskelle pedon takapuolta. Isku sysäsi sitä, niin että se
mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui hämmästyksestä ja kauhusta;
mutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensä, ponnahti kuin
harmaa karvakerä risukasan yli ja katosi metsän kaartoihin.
Kun Kirsti kääntyi takaisin, niin hän näki Mirandan seisovan ovessa
valkoisena, surkeana ja hämmentyneenä; ja Ten-Tine taas lehmineen,
odottamatta tilaisuutta häntä kiitelläkseen, kulki juoksujalkaa pois
poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkällä, sarvet takakenossa pitkin
selkää. Ten-Tinestä itsestään ja haavotetusta nuoresta lehmästä tippui
joka askeleella heleän punaista, höyryävää verta.