Kroof, se iso emäkarhu.
Raiviolle tuli sinä vuotena aikainen kevät. Kirstin syksyisiä vakoja
alkoi siellä täällä näkyä alenevan lumen alta tummina ja höyryävinä.
Ensimäiseksi sulivat mökin edustalla lastukko ja navetan edustalta
ruuhkakasa, nämä kun väkevästi kokosivat lämpöä. Ja niille opasti
ylpeä kukko kaivelevan naisväkensä kuin maailmaa vallottamaan. Miranda
oli nimittänyt sen "Saundersiksi" erästä mahtailevaa kyläkeikaria
muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla
yhä runsaammin eikä kukon myötämukaisten kainaloisten kanojen kaakatus
tahtonut koskaan heretä, niin sen kopeus kävi aivan sietämättömäksi.
Eräänä aamuna Mirandan tehdessä jotain, joka loukkasi kukon
arvontuntoa, se rupesi niin röyhkeäksi, että hyökkäsi häntä vastaan
nokka ojossa ja kaikki niskahöyhenet pystyssä. Mutta Saunders ei
tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun hän sai sen koivista kiinni,
kieputti sitä päänsä ympäri ja nakkasi sen päistikkaa pelosta ja
häpeästä kirkuvana lantatunkion päälle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin
sen entinen arvontunto palasi, mutta siitä alkän Miranda oli sen
silmissä ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.
Kun raivaus oli aivan paljaana metsänreunoja lukuunottamatta ja Kirsti
jälleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmä
synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla
julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho;
mutta Miranda ihaili sitä suunnattomasti ja vähääkään piittaamatta sen
sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.
Petäjän juurakonkin alta lumi näihin aikoihin suli ja Kroof kömpi
ulos paistattamaan itseään päiväliekkosessa. Se oli elänyt talven
yli yksinomaan siitä rasvasta, jonka oli kerännyt valtavan ruhonsa
paikkoihin. Mutta ei se siitä huolimatta ollut nälkiintyneen näköinen,
-- oli sillä vieläkin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes
ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama päivä heräämisensä jälkeen se
synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa;
mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitä oli
milloinkaan likimainkaan ollut sillä paikkakunnalla, oli lisäksi oma
erikoinen yksilöllisyytensä ja itse se aivan yhtä hyvin tyytyi yhteen
penikkaan, kuin jos niitä olisi ollut kaksi.
Juurakon alainen kolo oli lämmin ja pehmeäksi sisustettu, -- mikä
olikin äsken syntyneelle aivan välttämätön ehto; tämä oli yhtä
vähän karhun näköinen kuin mikään sen kokoinen pienokainen hevillä
saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevä ja melkein karvattomana
muodottomampi kuin kaikkein kömpelöinkään koiranpenikka, mitä ajatella
saattaa. Hento paljas iho näytti kylläkin huonolta suojalta maailmaa
vastaan, mutta silläpä oli hämmästyttävä ruokahalu ja Kroofin
maitovarat olivat tyhjenemättömät. Muutaman päivän kuluttua alkoi
näkyä hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitä tunnin toisensa jälkeen
takajaloillaan puoleksi pystyssä istuen, etujalat leveälle levitettyinä
ja pää niin syvälle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen
kieli roikkuen toisesta suupielestä ja silmät ihastuksesta puoleksi
ummessa, ja penikka näytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin
havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljä viikkoa sai kuluneeksi, oli
penikalla pikimusta pehmeä ja kiiltävä turkki. Ja kun asiat olivat niin
pitkälle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmänsä
maailmaa katsellakseen.
Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi
ruumiinrakennukseltaan. Pää oli tällä iällä leveyteen verraten lyhempi
kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmät, alussa
hyvin pehmeän epämääräiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen,
joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se
oli pulska penikka ja Kroofilla oli täysi syy olla siitä ylpeä.
Kevään ennätettyä jo melko pitkälle, kalpeitten vaaleanviheriäin
taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden
lehtien lomitse ja haisunäätä-kaalin suurien veripunaisten
lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinä,
Kroof lähti penikalleen maailmaa näyttelemään. Pienokaisen ei
tarvinnut alistua yhtä ankaraan ja pitkälliseen kasvatukseen kuin
aarniometsä- kansan muiden tenavien. Sillä noiden toisten ensimäinen ja
välttämättömyydessään vaikein ja ankarin opittava oli se, miten välttää
vihollisia. Jos tämä opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki
muutkin opetukset lyhyen lopun, sillä äänetön murhenäytelmä, jossa
kaikki metsän asukkaat olivat näyttelijöitä, kehittyi aina, milloin
muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti.
Mutta karhu enimmäkseen kuului vallanpitäjiin ja moni huoli oli sille
sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen
ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa,
jonka rutistava syleily ja salaman nopea kämmenen isku olivat sille
tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan,
kunnes oli täysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja
Kroofin kaltainen jättiläinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa
vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan
opittavat, sen emonsa vieressä tallustellessa. Penikka-ajan ensimäisinä
sokeina viikkoina sen tosin täytyi oppia vaikenemisen ensimäinen hyve,
eikä tämä ollut helppoa, sillä se mielellään ynisi ja möräili omalla
hauskalla pikku tavallaan.
Tämä kyllä kävi päinsä Kroofin kotona ollessa; mutta emon
kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimäinen asia. Sen
se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvällä piilevän
vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun täytyi olla yksin.
Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikävä mahdollisuus, että
kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin lähdön ja tilaisuutta hyväkseen
käyttäen pistäisi poskeensa sangen hyvänmakuisen paistin, imevän
karhunpenikan.
Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiä, penikka huolellisesti
haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui
kaivelemaan. Näin se sai tietää, mistä etsiä tärkkelyspitoisia juuria,
joista karhu keväällä niin suureksi osaksi elää. Se oppi tuntemaan
tärkeät erot makeitten maapähkinäin ja arumin polttavan katkeran
juurimukulan taikka intianinauriin välillä, ja se oppi järven rehevillä
rantaniityillä tallustellessaan erehtymättä kaivamaan mukulapavun
[amerikkalainen hernekasvi (_Apios tuberosa_), jolla on syötävät
juurimukulat. (Suom. muist)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi
myös minkälaisia vanhoja kantoja sitä piti hajottaa, kun mieli saada
paraiksi hapahko vahvistava annos metsämuurahaisen toukkia. Kesken
näitä vakavampia toimia se aina ennätti emonsa jaloissakin telmimään
taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille näytettiin
sekin, miten piti löytää mehiläisten puu ja ryöstää niiden makeat
aarteet saamatta silmiään puhkaistuiksi; mutta juuri tällä kohdalla
metsän hämärät onnettaret sallivat tämän iloisen lapsinäytelmän
esiripun laskea muistutukseksi siitä, ettei kuoleman lakia voitu
lieventää edes ison mustan karhun hyväksi.
Ensimäiset retkensä penikkansa keralla Kroof teki raivion ympäristöön,
jossa Miranda toisinaan näki molemmatkin. Tyttö riemastui penikan
nähdessään niin suunnattomasti, että hän luopui tavallisesta
vaiteliaisuudestaan metsän kansaan nähden ja äidilleen kertoi somasta
kiiltävästä pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut
mukanaan. Ainoa seuraus oli, että Kirsti antoi hänelle tuiman
varotuksen.
"Koira!" hän huudahti ankarana; "enkö minä sanonut sinulle, Miranda,
että se on karhu? Karhut enimmäkseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden
olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha.
Muista nyt, mitä minä sanon. Pysy minun luonani, eläkä mene liian
likelle metsän reunaa."
Ja niinpä Mirandaa joku viikko siitä eteenkäsin vartioitiinkin sangen
ankarasti, jottei hän lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen
kanssa tekemisiin.
Kesällä Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielä pitemmillä retkillä.
Pientä eläintä nämä kiertelyt ensin ikävystyttivät ja väsyttivät,
niin että toisinaan se heittäytyi selälleen vaaleanpunervat tallukset
taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikä suostunut kulkemaan
askeltakaan edemmäksi. Mutta huolimatta sen lystikkään pienen mustan
kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmäin pyynnöstä vanha Kroof sitä
nuhdellen töni kunnes se hyppäsi pystyyn ja oli kylläkin tyytyväinen,
kun pääsi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vähän laihtui, mutta kävi
paljon kiinteämmäksi, ja pian se iloisella mielellä lähti pisimmillekin
retkille. Ei mikään sitä väsyttänyt ja retken jälkeen se ajoi kaniineja
taikka portimoita taikka muita vikkeliä eläimiä, kunnes emonsa
pilkallisista mielenilmauksista älysi näiden yritysten turhuuden.
Nämä laajat vaellukset todella sen kehittivätkin niin että siitä näytti
tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta;
mutta nepä myös olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt
kotona, -- mutta ei siitäkään olisi ollut suurta apua, sillä juuri
kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsäkansan kesken.
Ne olivat eräänä päivänä kahden löytöretkellä kaukana naapurilaaksossa
-- Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin
vaillinaisesti. Päivän ollessa puolessa Kroof kävi levolle pieneen
viileään notkoon lähteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp
tupp-tippui_ viheriältä kallion pykälältä. Mutta penikka se väsymättä
lähti muutaman kymmenen sylen päähän tutkimaan erästä viidakkoa tosin
kyllä näkyvistä poistuen, mutta ei hetkeksikään niin kauaksi, ettei
ääni olisi kuulunut.
Viidakon lähettyvillä sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa
vetävä haju. Se ei ollut vielä koskaan lyhyellä elontiellään haistanut
mitään tähän verrattavaa, mutta erehtymätön vaisto kuiskasi, että
se oli sangen hyvää syödä. Tunkeutuen viidakon kautta sitä kohti
se löysikin hajun lähdön. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala
kellertävän valkoista lihaa, jonka päälle oli paksulta sivelty tumman
punaisen ruskeata -- ja voi minun päiviäni! kuinka hyvälle se lemahti!
Se oli viettelevästi pistetty kaksihaaraisen puutakin päähän. Penikan
korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi
ja leveämmiksi. Herkät sieraimet menivät kurttuun sen haistellessa
tätä houkuttelevaa löytöä. Se päätti hiukan maistaa sitä ja sitten
lähteä emoa hakemaan. Mutta se oli vähän liian korkealla, jotta siihen
olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillä
valkoisilla hampaillaan, kävi siihen kiinni pehmeillä etukämmenillään
ja ripusti siihen koko painonsa vetääkseen sen alas.
Kroof viileässä notkelmassaan maaten kuuli pienen hätärääkäyksen,
joka katkesi kamalan äkkiä. Siinä samassa se suuren ruhonsa kera
hurjan hädän valtaamana syöksyi alusmetsän läpi ääntä kohti. Se löysi
penikkariepunsa aivan litteäksi rutistuneena loukun valtavien hirsien
alla, kiiltävä pää ja toinen kämmen surkeasti esiin pistäen, pieni
punainen kieli sijoiltaan vääntyneitten leukain välistä roikkuen.
Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydämessään,
että lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa
raivossa se ei tahtonut sitä tunnustaa. Se alkoi mielettömästi repiä
isoa hirttä -- niin suunnaton kappale pantu niin vähäistä olentoa
tappamaan -- ja niin ihmeteltävä oli sen kynsien ja jykeväin etujalkain
voima, että se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,
sieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin
hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä
kämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti
putosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se
ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyväilyistä, jotka olivat niin
voimattomat lämpöä palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitäen
kuonoaan korkealla ilmassa se kääntyi hitaasti ympäri kaksi kertaa,
ikäänkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillä oli epämääräinen
aavistus; sitten se kuolleeseen enää vilkaisemattakaan ryntäili kautta
metsän kuin mieletön.
Kaiken yötä se vaelsi ilman päämäärää sinne ja tänne alisen
Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitä, kautta
seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkään
huomiotaan kiinnittänyt; ja puolen päivän aikaan se seuraavana päivänä
jälleen huomasi olevansa aarniometsässään, ei kaukana raiviosta. Se
karttoi kaukaa kiertäen vanhaa pesäänsä, joka oli juurakon alla ja
lopulta heittäytyi maahan uupuneena ja, imemättömät nisät ankarasti
pakottaen, kävi kaatuneen hemlokin taa levolle.
Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heräsi lapsen huutoon.
Se paikalla tiesi, että se oli Mirandan ääni; ja kun se tavalla tai
toisella liikutti sen mieltä, niin se vaivoistaan huolimatta nousi ylös
ja kulki hiljaa ääntä kohden.