Miranda ja metsän piilevä kansa.
Miranda oli heti ensi päivästä alkän, jonka he raiviolla elivät,
huomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti,
koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti
verrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä. Hänestä
paikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä Kirsti
ei nähnyt; ja hänelle metsän reunat -- joita edemmäksi hänen ei ollut
lupa mennä -- olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka
kaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät
ja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita.
Äiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen
pään viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin
lakkasi syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja
punaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin
lapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä
alkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja
loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.
Seinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta
punaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia
ja melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha
tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat
elostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja vaarattomana
olentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän karkotti pois
heidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa heimoa,
josta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat
saattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen
hänelle kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen
alaspäin päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos
pullistuvilla silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan
hypellen kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään,
nytkiä olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla
äänellään. Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät
supatukset, joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen
hyväksyvän. Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan,
näytti koko oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää
hänen pienistä ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen
olalleen, milloin tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne
eivät välittäneet- -vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan
äidistä.
Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että
hänen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä
kätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei
nykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta
siitä huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen
sydämessään viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina
pyytämään palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto
huvitti Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille
tulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat
hiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa
nähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä
näkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin
lapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.
Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana
ja valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin
silmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun
Miranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä,
lapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä
kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota
ei mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa
ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten
keskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä näkymättömäksi
kuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei hänen kaulassaan
olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli
käsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti niille
ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan
metsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof
karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että
se eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin
oli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti
tätä "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin
näki sen -- se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.
Ensimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä
vaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän
tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättävänä
hyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja
hunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen
Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja
tempasi lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia
kyyneliä.
"Minä tahdon sen, äiti", hän nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinä
pelotit sen pois."
Kirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.
"Kuules nyt, Miranda", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä
olkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitä minä
sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elä koskaan mene
sen lähelle, taikka se syö sinut. Muista nyt tämä, Miranda, taikka saat
vitsaa oikein kelpo tavalla."
Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmällään ajatellessaan, että Miranda
yksinään kohtaisi tuon suuren eläimen ja ehkä yrittäisi tuoda sen
kotiin leikkikumppanikseen; hän sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa
tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta
salassa hän säilytti omat luulonsa tästä koira- asiasta. Hän varsin
hyvin tiesi, ettei tämä tenhoava eläin halunnut häntä syödä; ja äidin
käsky hänestä vain oli yksi noita äitien oikullisuuden puuskauksia,
joiden perille ei kukaan voi toivoa pääsevänsä.
Tämä tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltä
enemmän puolen kahdesta kokonaisesta päivästä. Se karkotti niin
kauas sen toivotun ajan, jolloin hän saisi tutustua metsän arkaan
piilevään kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteä katse, ja jutella
sen keralla. Äiti piti häntä nyt aina aivan hameenliepeissään. Tyttö
ei mielestään voinut keskustella näistä asioista, joita äiti ei
ymmärtänyt, kenenkään muun kuin härkäin ja mustan ja valkoisen kirjavan
lehmän ja oravain kanssa, mutta nämäkin enimmäkseen pitivät oman päänsä.
Pian talvi vaipui yksinäisen mökin ympärille valkoisena, hiljaisena ja
kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia täynnään. Kirsti oli ennen
lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillä oli sen asukkaina
kuusi mitä parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui
sangen uljaasti. Miranda luuli tämän ylpeän linnun halveksivan häntä
eikä sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat
olivat ystävällisiä, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli
etsiä niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut
aukaistavat joka lumisateen jälkeen -- polku lähteelle, polku navetan
ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setä oli tehnyt Mirandalle
kelkan, ja hänelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan mökkiin
kulkemaan yhtä sukkelaan kuin äiti ennätti niitä pilkkoa. Se oli ankara
kilpailu, mutta äiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden
pilkkeen verran edellä.
Ja kalan pyynti -- se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa,
jos ilma oli suotuisa. Sekä Kirsti että Miranda olivat melkein pelkkiä
kasvinsyöjiä. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi
mieluummin kokonaan elänyt hedelmillä, juurilla, viljalla ja munilla,
ellei hänen ruumiinsa olisi riidellyt näitä päähänpistoja vastaan.
Mutta hänen vaimoonsa tämä ennakkoluulo oli tarttunut siihen määrään,
ettei hän sen enempää kuin lapsikaan nykyään nauttinut minkäänlaista
liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan
vaistomainen. Mutta kala, -- kalan laita oli kummankin mielestä
aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin täynnään myötätuntoa
ja käsitystä, ollut minkäänlaista toverillisuuden tunnetta näitä
kylmäverisiä, limaisia iljettäviä esineitä kohtaan. Hän tunsi kiihkeää
pientä iloa niitä pyydystäessään; ja tyytymyksen mielihyvää syödessään
niitä voissa ja keltaisissa vehnäjauhoissa maukkaan ruskeiksi
paistettuina. Sillä Miranda oli sangen lähellä luontoa ja luonto nauraa
koville päätöksille.
Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui
järvellä talvisaikaan. Kun sää näytti hyvin vakaantuneelta, niin
Kirsti lähti matkaan lujilla lumikengillään ja Miranda pienillä
leikkikengillään astui urhoollisesti äitinsä rinnalla pitkää valkoista
polkua, joka vei alas järvelle. Mirandankin tarkoilla silmillä katsoen
polku nykyään oli sangen autio, sillä metsän kansasta suurin osa joko
makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkäsi värikkään karvansa
lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensä. Kerran hän vaihteeksi
näki jänön kyykkivän näreen juurella talvipuvussaan ja kerran tai
kahdesti hän näki portimon, joka sekin oli tätä nykyä aivan valkoinen,
hännänpää vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytä pelätä sen
julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitään, mutta ei hän juuri
siitä pitänyt; välipä tuolla, sillä pportimokin vihasi sekä Mirandaa
että vielä koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella
arkoja ja pysyttelivät varovaisesti poissa. Metsähiiret, lämpöiset
karvakerät nukkuivat kuiviin pesiinsä hautaantuneina kaukana syrjässä;
ja vieläpä Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petäjän juurakon alla
kolossaan, pesän ovi syltä vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.
Järvelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellään hakkasi jäähän kaksi
avantoa, pani kahteen koukkuun läskipalat syötiksi ja antoi toisen
siiman Mirandan tumpullisiin käsiin. Taimenia oli järvessä paljon ja
niiden oli nälkä; ja mikä lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma
aina viehätti niitä enemmän ja usein hän sai kolme kalaa siinä kuin
Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla näytti
kiintyneen tähän julmaan leikkiin, niin seurasi hänen huomionsa
kuitenkin kaiken aikaa sitä valkoista äärettömyyttä, joka heitä
ympäröi. Järven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia
rantoja, jotka sitä ympäröivät; niiltä kohoovaa metsänreunaa, joka oli
alta musta, mutta päältä vahvan valkoisen vaipan peittämä, jyrkkää
vuorenrinnettä, joka kohosi järven alapäässä ja oli ylt'yleensä
valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivänä, mittaamattomana,
hohtavana, valokiehteisenä ja matalana kaartui heidän ylitseen.
Vuorenrinteen valkeudella Miranda eräänä päivänä huomasi liikkuvan
mustan eläimen, eläimen, joka hänestä oli suuren kissan näköinen. Hän
näki sen pysähtyvän ja heitä katselevan; ja vaikka matka oli niin
pitkä, niin hän näki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja
sekunnin kuluttua hän kuuli kiljauksen, joka lähti tästä pelättävästä
suusta -- kimakan, käheän, rääkyvän valituksen, joka huvitti häntä niin
suuresti, että hän unohti vetää kalan jäälle.
Mutta äitiä tämä ääni näytti huolestuttavan. Hän katsoi jonkun
sekunnin ajan sangen vakaasti etäistä kiljujaa ja sanoi sitten:
"Panttereita, Miranda! Ei karhuista väliä; mutta panttereita vastaan
meidän tulee olla varuillamme. Tänään meidän täytyy päästä kotia ennen
auringonlaskua; ja muista, että joka askeleella kuljet aivan lähellä
minua."
Kaikki tämä pelko oli Mirandan mielestä säälittävän turhaa. Itse hän
oli mielensä syvyydessä aivan vakuutettu siitä, että pantterin kanssa
olisi kovin hauska leikitellä.
Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia täynnään. Kahdesti hän
aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan näki
Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla
kulkevan raivauksen poikki, omituiset länttiset sarvet korkealla
takakenossa, kuono suoraan eteenpäin ojennettuna, nöyrät naaraat
kintereillään seuraten. Tämä tapahtui, ennenkuin metsässä vielä oli
vahvalta lunta. Myöhemmin talvella hän joka aamu hartaalla innolla
tutki, mitä vieraita yöllä oli kuljeskellut mökin ympäri. Joskus oli
siinä käynyt kettu ja jättänyt sirot, selvään painellut, säännölliset
jäljet, joista näki, että se eläin, joka oli ne tehnyt, tiesi,
minne oli menossa, ja että sillä oli varma päämäärä tiedossaan.
Jäniksen jälkiä oli melkein aina -- hän oppi piankin tuntemaan nämä
kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jälkiryhmät, jotka pitkä
joustava hyppy oli saanut syvälle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli
siihen jälkensä jättänyt -- kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat
jälkensä -- niin aina ne läheltä ja yhdenmukaisesti noudattivat
hyppivän jäniksen jälkiä; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan
aavistaa, ettei seura ollut jänikselle terveellinen. Kerran hän
kauhukseen huomasi, että jäniksen jäljet äkkiä aivan mökin akkunan
alla päättyivät veriseen laikkaan, jonka ympärillä oli karvoja ja
luita. Joka puolella sen paikan ympärillä lumi oli kuin siivillä pois
laastu ja kaksi ihmeellistä jalan jälkeä hänelle kertoi sen jutun.
Nämä molemmat jäljet olivat pitkät -- syvälle jakoiset, varpaiden
asemesta pitkät koukut ja takana epäselvä sutimainen painalmus. Sillä
paikalla huuhkaja oli istunut aterian päätettyään muutaman minuutin
lumella, miettiäkseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvän aterian
etuja. Miranda mielessään kuvitteli, kuinka tämä iso lintu siinä
istui kuutamossa veristen luitten ääressä, käännellen tupsuista
päätään hitaasti puoleen ja toiseen, silloin tällöin naksutellen
koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttä muistellessaan, terävät silmät
selkisten selällään palaen. Oli siinä ketunkin jäljet. Se oli
tullut navetasta päin, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkään ja
epäröimättä kääntynyt pois metsään. Miranda ei mistään voinut arvata,
kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vähällä se oli
saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitä aamusta hän kantoi kaunaa
huuhkajoita vastaan eikä koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla
niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti
kajahdellessa hongikon harteilta.
Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinä talvena
tutustui. Tammikuun jo ennätettyä hyvään mittaan, orapihlajan
varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden
marjain jo enimmäkseen syöjänsä löydettyä ja nälän uhatessa niitä
lintukansan jäseniä, jotka eivät olleet etelämmäksi matkanneet, saapui
mökille vikkeliä muonaa etsiviä pulmusparvia elfenluunokkineen.
Mirandalla oli niitä varten alati varalla murusia, ja kun sanoma
hänen anteliaisuudestaan levisi metsään laajemmaltakin, niin
alkoi siivekkäiden ruokavieraiden luku nopeaan lisääntyä. Silloin
tällöin siihen saattoi pöllähtää nälkäinen variskin killistellen
ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa tämän hyvän
Mirandan muruista. Tyttö piti variksista eikä suvainnut äitinsä niistä
mitään pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmän hän piti noista isoista,
punapäisistä lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai
käteensä ottaa. Hän piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa
parvissa saapuivat hänen vieraikseen.
Semmoisina päivinä, kun sää oli liian paha, jotta olisi voinut ulos
lähteä -- kun lunta tuiskui vihuripäissä ja ilman sotajoukot näyttivät
kentän poikki kiitävän, kun vaivatuista metsistä kohosi kumea jymy ja
huuhkajat puolenpäivän aikaan lähtivät unipuulle, mutta tyytyväinen
karja märehti navetassaan hyvillä mielin siitä, että sillä oli katto
pään päällä -- silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkäältä.
Kinokset kohosivat semmoisina päivinä joskus melkein akkunaan saakka.
Liedessä kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit
tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipäset, jotka
oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina
päivinä muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina päivinä
hän oppi sukkaa kutomaan. Tämä se oli hauskaa. Ensin hän kutoi
iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat äidilleen; ja sitten
nopeaan perehdyttyään tähän yksinkertaiseen taitoon, hän sai hyvän
alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljällä vartaalla. Sukat tietenkin
sai äiti, joka ei siitä suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin
liian tiukkaan kudottu, toinen liian löyhään. Kirstin omat vikkelät
vartaat klikkasivat kaiken päivää ja niistä lähti sukkaa, lähti
tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsänhakkuuleirien vakaille
markkinoille piti ollakin.
Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn päivän jälkeen Miranda kerran
yöllä heräsi raapimiseen, jota kuului katolta. Hän nukkui koko kylmän
ajan äitinsä kerällä päähuoneessa leveässä uudessa vuoteessa; se oli
rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut
ensi kerran raiviolla käydessään. Miranda tarttui äitinsä käteen ja
pudisti sitä hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmät auki maaten
ja kuunnellen.
"Mikä tuo on, äiti, joka tahtoo tulla sisään?" kysyi lapsi kuiskaten.
"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.
Raapiminen kävi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja
uteliaat kynnet pääsivät tuoheen käsiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin
tai parin äänettömyyden jälkeen kuului kuin kova puhallus, ikäänkuin
tupaan pyrkijä olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttä.
Tätä seurasi kolme läpitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin
ihmeellisen nälkäisiltä, että Mirandankin peloton pikku sydän alkoi
sykkiä sangen nopeaan. Mitä Kirstiin tulee, niin hän kerrassaan
hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen hän hyppäsi lieden luo, kouhi
kekäleitä tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti päälle tuohta
ja kuivia pilkkeitä ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten
hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras
kävi tästä levottomaksi. Jälleen rapisivat kynnet katolla terävään,
sitten kuului löyhä jysähdys räystään alta. Lumisade oli jo muutamaa
tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti päivän valjetessa avasi
oven, niin näkyi syvä kuoppa siinä, mihin pantteri oli alas hypännyt,
ja kaatelevista jäljistä näkyi kunne päin se oli paennut.
Tämä tapaus sai Mirandan johonkin määrään muuttamaan ensimäistä
mielipidettään panttereista.