Mirandan pyhitys metsälle.
Sinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos
viemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut
jonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä
rasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt
astioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden
lattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi,
että se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni
hänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja
kaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas
uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain
ankarasta taudista.
Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän
sensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä
kohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien
kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan
valaistuksen.
Mirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien
runkojen välissä.
Hän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan
näköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä
nähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se
tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi
ilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja.
Sillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla
serkullaankin, Canadan ilveksellä, -- ne vain eivät olleet likimainkaan
niin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman
ilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli
kissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän
siimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.
"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi
sitä kohti kätensä ja juoksi metsään.
Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen
askeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin.
Päästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja
istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se
veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt
takaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä,
kunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi
pois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja
sama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret
silmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä
maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää
nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui
maahan itkemään.
Mutta hän ei ollut niitä lapsia, jotka pitävät paljon melua pienestä
pettymyksestä. Ei kulunut kuin muutama minuutti, ennenkuin hän hyppäsi
pystyyn, kuivasi silmänsä pienien nyrkkiensä selkäpuolella ja lähti
oman luulonsa mukaan suoraa päätä kotia kohti. Alussa hän juoksi,
arvellen äidin varmaan käyvän levottomaksi hänen poissaolonsa vuoksi.
Mutta kun hän ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin
hän pysähtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja
käveli edelleen kaiken aikaa varoen. Hän käveli ja käveli, kunnes tiesi
kulkeneensa niin pitkän matkan, että olisi vaikka viiteen kertaan kotia
ennättänyt. Hänen jalkansa huojuivat, ja sitten hän avuttomana seisoi
aivan hiljaa paikallaan. Hän tiesi eksyneensä. Yht'äkkiä aarniometsä,
metsä johon hän oli halunnut, metsä, jonka pimeyttä hän ei ollut
koskaan pelännyt, muuttui yksinäiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Hän
puhkesi äänekkääseen itkuun.
Tämä se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peräämään. Mutta sen
kuulivat toisetkin korvat.
Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa
-- vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain ääntä kohti.
Vaikka sen jäsenet näyttivät vankoilta, kämmenet suurilta hoikkaan
ruumiiseen ja pieneen litteään julmaan päähän verraten, niin olivat sen
liikkeet siitä huolimatta äänettömät ja keveät. Ja jokaisella matalaan
kyyristyvällä mutkikkaalla askeleella häntä hermostuneesti sätkähti.
Huomatessaan itkevän lapsen se pysähtyi ja alkoi sitten lähestyä
vielä entistä hiipivämmin, kyyristyen niin matalaksi, että vatsa
melkein maata laahasi, kaula pitkällä päinvastaiseen suuntaan kuin
häntä. Se ei saanut aikaan vähintäkään ääntä, mutta Mirandan herkissä
aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli
päässyt aivan hypyn matkan päähän. Tyttö lakkasi itkemästä, vilkaisi
äkkiä ympärilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin
viheriäisiin silmiin. Ja vaikka hän olikin vain pieni pelästynyt
yksinäinen lapsi parka, niin oli hänen vakaassa katseessaan kuitenkin
jotain vähäistä, mitä lienee ollut, joka teki eläimen levottomaksi.
Tyhjä synkkyys, tieto siitä, että oli eksynyt, se oli saanut Mirandan
pelkäämään. Eläintä, julmintakaan kohtaan, hän ei tuntenut vaistomaista
pelkoa; ja vaikka hän tiesi, että se oli pantteri se julmasilmäinen
peto, joka oli hänen edessään, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen
uteliaisuus se nyt oli ylinnä hänen mielessään.
Peto levottomasti käänteli silmiään tytön vakaan katseen edessä. Se
hetken epäröi oliko perältäkään viisasta puuttua tuohon pelottomaan
kirkassilmäiseen olentoon. Sitten siinä heräsi kiukku. Se kiinnitti
häneen päättävämmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkäyksin
pieksi häntäänsä. Se paraillaan kiihotteli itseään lopulliseen
surmahyppyyn Mirandan sitä katsellessa.
Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli
tätä tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana.
Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen
korkeana ja lannistumattomana jättiläisenä se mörisi uhmaansa
pantterille. Kun Miranda näki "kauniin ison koiransa", -- jonka hän
kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi, -- vasta silloin hän näytti
huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria säikähtänyt; ja hän älysi, että
oli tullut voimallinen puolustaja. Hän hyppäsi avuttomin nyyhkytyksin
ja kätki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun pörhöiseen kylkeen,
tarttuen molemmin käsin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei
ollut huomaavinaankaan tätä rajua syleilyä, vaan mulkoili edelleenkin
uhkaavasti pantteria.
Pantteri taas oli teeskentelemättömän hämmästyksen valtaama. Se.
heitti hiipivän, kyyristyvän, ponnistukseen kootun asentonsa ja
kohosi täyteen korkeuteensa; nosti päätään, antoi häntänsä vaipua ja
tuijotti tätä kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras
heittää; sillä kovan piti nälän olla, ennenkuin pantteria halutti
mitellä voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitä paitsi hän huomasi
Mirandassa itsessäänkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista
hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, että oli ehdottomasti ollut
vaikea tehdä hyökkäystä, vaikkapa tyttösellä ei muuta puolustusta
ollutkaan kuin ymmälle saattava katseensa. Nyt se aivan selvään näki,
että ihmislapsessa oli jotain sangen salaperäistä. Pantteri päätti
olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin -- joka oli vihaisempi,
vaikk'ei yhtä voimallinen -- ettei tälle lapselle tehtäisi mitään,
olipa tilaisuus mikä tahansa. Tämän päätöksen kera se teki kokokäänteen
ja asteli pois, pää pystyssä ja muina miehinä vallan. Sitä tuskin olisi
tuntenut samaksi hiipiväksi hirviöksi, jona se oli viisi minuuttia
aikaisemmin esiintynyt.
Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa
hyväillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydän
kääntyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin
kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, että Miranda ehkä tästä
vaivasta päästäisi. Mutta lapsella ei tietenkään voinut olla tästä
etäisintä aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa hän osotti
täydellisesti käsittävänsä Kroofin ystävyydenosotukset, silitteli sitä
kevein pienin kätösin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia
hyväilyjä, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten
päänsä karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi äkkiä vaipui
sikeään uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.
Myöhään iltapäivällä, lypsyajan lähestyessä, Kirsti heräsi. Hän nousi
hätkähtäen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta
paistoi länteytyvän auringon säde. Hän oli levoton, kun oli niin kauan
nukkunut. Ja missä ihmeessä Miranda oli? Hän nousi seisomaan, horjui
hetken, mutta tunsi itsensä tuota pikaa varmaksi; ja nyt hän huomasi,
että unensa oli ollut taudin puuskaus. Hän meni ovelle. Kanat kuopivat
maata ahkeraan ja Saunders loi häneen suvaitsevaisen katseen. Vajan
takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmä ammui lypsäjää; ja
lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan
ja ruohoteetään. Mutta Mirandaa ei näkynyt, ei kuulunut.
"Miranda!" hän huuti. Ja sitten kovempaa -- ja vieläkin kovempaa -- ja
lopulta läpitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun hänelle
selvisi, että lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa
mökki, synkät metsänreunat, kaikki näytti hänestä hetken pyörivän
ympäri. Mutta vain hetken. Sitten hän tempasi kirveen lapupölkyn päästä
ja varman vaiston johdolla syöksyi sitä kuusikon kielekettä kohti, joka
oli juuri mökin takana.
Suoraan eteenpäin hän riensi, ikäänkuin selvää jälkeä seuraten; vaikka
hänen metsätietonsa todenteolla olivat sangen vähäiset, niin että
hän paljaan silmännäön mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jälkiä
seuraamaan. Mutta hänen sydäntään kouristi jäätävä tuska, ja hän samosi
eteenpäin kuin vimmattu. Mutta sitten hän äkkiä kallion sammalisella
kummulla näki näyn, joka sai hänet siihen paikkaan seisahtumaan.
Hänen silmänsä ja suunsa jäivät auki pelkästä hämmästyksestä. Sitten
hirmuinen jännitys raukesi. Väkevä väristys kävi hänen ruumiinsa läpi
ja hän tunsi itsensä jälleen lujaksi. Hymy kirkasti hänen kasvojensa
kalvenneita piirteitä.
"Totta tosiaan," hän mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmärtää
eläimiä vähän paremmin kuin minä."
Ja se näky oli tämä. Kautta kuusimetsän harmajain kaartojen asteli
valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti
silitellen sen rehevää turkkia. Iso eläin tuon tuostakin pysähtyi, ei
muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen
hänen kättään hoikalla punaisella kielellään; mutta suunta, jota
se kulki, vei suoraa päätä mökille. Kirsti seisoi moniaan minuutin
liikkumatta, katsellen tätä outoa näköä; piilostaan esiin astuen hän
sitten riensi niiden perässä. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, että
hän kummankaan huomaamatta pääsi parinkymmenen askeleen päähän niistä.
Sitten hän huuti: --
"Miranda, missä sinä olet ollut?"
Lapsi pysähtyi, katsoi ympärilleen, mutta piti vielä kiinni Kroofin
karvoista.
"Voi äiti!" hän huuti innostuneena ja hengästyneenä ja yrittäen kertoa
kaikki samalla haavaa, "minä olin aivan eksyksissä -- ja pantteri juuri
aikoi syödä minut -- kun tämä kiltti hyvä iso karhu tuli ja pelotti
pantterin pois -- ja meidän piti juuri tulla kotiin -- ja tule äiti, ja
puhu tälle hyvälle kiltille isolle karhulle! Voi, elä päästä sitä pois!
elä päästä!"
Mutta Kroofilla oli tästä asiasta omat arvelunsa. Mirandan se
oli tyttärekseen ottanut, eikä Kirstiä; ja se tunsi jonkinlaista
mustasukkaisuutta Mirandan äitiä kohtaan. Mirandan vielä puhuessa karhu
äkkiä kääntyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jättäen lapsen itku
kurkkuun.
Sydäntä kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinä iltana kertoi
äidilleen, sillä aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää
lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensä.
Se teki syvän vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen.
Hän paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin
kaltaisen suosio. Useimmat äidit olisivat tämmöisessä tapauksessa
joutunut mielettömän pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin
heikkoa laatua. Hän sitä piti vain vahvana turvana Mirandalle metsän
pahimpia vaaroja vastaan.