Raivion mökki.
Mustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke kuusimetsää
pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli kolkkoa
kaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei ainoakaan
pensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin alastomuutta, ja
irtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka kolkosti lepattivat
joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen rikkaruoho vain
hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin.
Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys
oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä rako; ja pitkin
rakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta
lakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli vielä lasin
palasia -- ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden kokoomaa tomua
ja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä. Leveäräystäinen katto, joka
oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan
tuohella peitetty, näytti vastustaneen vuodenaikain hyökkäystä
urhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut tullut montakaan
aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli pihamaan toisella puolen
toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli
osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen eteläseinällä
oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty ränstynyt vaja. Navetta
oli rakennettu päärakennuksesta välittämättä, miten tasanne sattui
kulkemaan, sillä perustuksille oli ollut vaikea löytää tasaista maata.
Sen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää karkeata heinää, joka nyt
kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt siemenistä, joita
oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa säilytetystä
heinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven ympärystä monta
syltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi suolaheinä
ja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista siirtolaisista, yhä
vielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan
toisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli parireen ränstynyt runko,
ruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan
keskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinä
vaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut pölkky, jonka arvet
todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
Vanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman
autiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia
kenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki
poikki epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti
kultapiiskupälviä ja veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä
yksinäisyys kävi yhä kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla
rehottavien väriläikkäin vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne
muistuttelivat kotoisempia ja leppeämpiä näköjä. Hän nojautui
kirveeseensä ja osotti peukalollaan umpimähkään:
"Rupea nyt tämmöistäkin paikkaa asumaan!" hän sanoi miettiväisenä, eikä
näyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. "Kyllä minä ensin kävisin itse
katsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"
Sitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta
keventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin
tehdessään livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.
Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän
huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta
kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella
päätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli
kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja
niskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki.
Laattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty
kapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut.
Siinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää
vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli
puoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla.
Permanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli
hajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi
vuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä
tavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.
"Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä
hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan
kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.
Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi
likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa
-- pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat
viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat
jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.
Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä
ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion
mökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja
katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti
katkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja
taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja
juhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa
ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun
suoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti
tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti
sen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa;
riisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja
kellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä
siinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun
hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen
mielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui.
Hänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko
tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.
Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi
valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei
kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon
karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä
huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin
valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain
outoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan.
Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli
viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset
olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti
metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
havaitsemalla.
Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan,
että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään
tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan,
ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta
olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui
ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.
Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä
hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu
oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa.
Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas
ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies
ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen
päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen
työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta
raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli
tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden
kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle
päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet,
silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja
alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin
aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi
pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.
Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.
"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän
panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi
raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.
Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön.
Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat
sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut
mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän
kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella
kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui
mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen
rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet
herättäen.
Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla
ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi,
että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää
varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren
lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja
siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen
metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen
maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä
maata.
"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen
varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"
Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja
navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen -- ja ne molemmat
vuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa -- raikkaasti tuoksuvilla
vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi
melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen
takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:
"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne
lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada
elukkansakin säilymään!"
"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti
kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan
tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.
Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti,
Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä
hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta
aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat
räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan
ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne
eivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa
alkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut
raivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä
kulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna
huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja
seipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen
raivion eekkerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun
lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei
silti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä,
isoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.