Polkua vaanivat silmät.
Ei velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
vihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja
salaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin
avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni,
jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä
kieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta
se oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut
omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset
häiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan
pähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset
huudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen
kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen
ja hemlokkien [Hemlokki (_Abies canadensis_) on kanadalainen jalokuusi.
(Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne
auringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden
latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia,
oli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly-
tai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää,
joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät
näyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki
perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan
keijumaista narripeliä.
Huono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin
paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen
kerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä
pilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista
reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi
pitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua
vähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka
ihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi
tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
käyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen
kulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa
jokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren
naaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen
penikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat
mustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun,
[Pohjois-Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla
sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin
lepikkösoihin laitumia etsimään.
Tänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
lentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan
vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja
toiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen
sitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu
oli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
lähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin.
Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri
harmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
oli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto
monessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea;
vyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja
olalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu
rähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin
siitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta
puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin
käärittynä.
Jos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä,
"träpperi", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
hän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon
omistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin
lähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän
oli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan
aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla
tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha,
pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine
kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän
karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran
ja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla
palstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin
pelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä
kulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki.
Elottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin
piilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies
olikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt,
niin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä.
Hän oli havainnut, -- ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan, --
erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun
ja keltaisen koivun, [Suomennamme nimet kirjailijan käyttämistä
amerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja voivat
tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on _Picea canadensis_, jolla
on lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; "musta kuusi" _Picea
mariana_, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat havut
ja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai
keltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia "harmaa
koivu" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia
ja jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia.
(Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita
oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti
osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja,
viitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista
näistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei
aavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.
Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion
polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään
seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman
kostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä;
kaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin
sanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.
Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden
tuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei
se ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella
melulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan
ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä
pitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni,
kun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen
ruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen
ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa
muukalaisen vähintäkin liikettä.
Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan
korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti
häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä
piste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja
hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento
oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti
ulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä
tai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se
tasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka
edistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.
Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi
tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen
tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen
kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan
kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle -- ja meni ohitse.
Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan,
-- että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin -- ellei sokea,
mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä
musertaa.
Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Pohjois-Amerikassa
on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi
sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jänis
ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin.
Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta
olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella
melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi
vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui
kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän
herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli
tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta
pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.
Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se
haihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä
se tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se
kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin
hyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto
äänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut.
Portimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen
onneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen
ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn
sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen
paikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi
ihmeeksi.
Portimo kulki nyt minkin [minkki (_Putorius visson_) on portimoa paljon
suurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi kaloja se syö
mielellään kanoja. (Suom. muist)] vielä lämpöisen hajun poikki, jonka
vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi
inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla
kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt --
harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle -- mutta
sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi,
että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes
kolme kertaa isompi.
Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät
hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa
päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti
sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin
pyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti
tunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi -- ehkä oli jollain
salaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan,
kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta -- että ihminen se oli kaiken
metsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti
hypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean
hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta
villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa
luontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai
astua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä
viheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.
Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta
pimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof
karhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa
ruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois
sääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä
ollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena.
Tuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon
tai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan
vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla
jäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset
silmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt
ihmisiä ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti
vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se
huolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän
tapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi
metsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin,
vähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria,
tuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se
tunsi tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä
metsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja.
Sitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa,
mutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
sen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti,
että mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan mytyn
oudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista hyvää
tavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen päähänpisto
sai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan polkua
pois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se syvällä,
omia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi huomionsa
sääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun kuonon
kaikki hellät kohdat.
Nämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä
polun vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat
aarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka askeleensa
hyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena
ja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain,
edellisenä vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja
anastanut läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan
kirves olisi heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet
jokaisen tien päällä riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin
kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen
pohjoinen pantteri on. [Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan
Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi".
Nykyisin sitä Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkään
niissä seuduissa, joissa tämä kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta
pantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana,
Kuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.
Asiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta,
jotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,
kuin mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta
vanhan petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin
lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä,
ja näitten mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin,
joka niin raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat
olleet kyläkunnan oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet
kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava
harrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän
asuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori
orava tässä ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa
omassa pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia
seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin
kaikki neljä päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja
siellä pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.
Tukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla
askelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa
oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän
kirkas ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä
kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta
tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven
rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen
kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä
taivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas
musta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa jääkuikan musta
yksinäinen muoto.
Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit
sattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle
veteen, jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten
se leveän nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän
naurunrähäkkänsä -- joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta
samalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli
nähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa
maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin,
jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä
olipa se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä,
oppinut sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään
niitä joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.
Tukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan
ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki
nyt jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi
ja ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava
joki, joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan
poikki. Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema
kelopuu, joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi.
Sen murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen.
Tämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmät
-- julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät -- ja kurkotti
pitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi
nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle -- kiljasi kolme kertaa
mielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän
hämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.
Polku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja
sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut
kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen
mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella
kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja
uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista
hartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen
jakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle;
tunkeutui takertuvien karhunmarja- ja vatukkapensaiden läpi, jotka
metsän ja aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi
tiensä pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten
kuloruohojen [kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eräs
amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla] läpi; ja
heitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän oli
koskaan sattunut näkemään.