Unikeko

Kapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla

sentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin

sentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen

maatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen

mielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla

kävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen

tarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen

piti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu

avattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä

ollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen,

Rapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa

mitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan

aamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.

Ja nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja

lapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua

auringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet

viritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän

itselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi

pohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli

kompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin

tuikkivat.

Niin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea

nautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone

sijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla

alas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei

niitä tarvittu.

Sitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli

syönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti

erittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.

Joka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin

kuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla.

Kerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy

johtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa

kuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden

kääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.

Sitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen

juomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.

Mutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin,

liian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata,

epämiellyttävän haaleata.

Kapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti

järjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla

vanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi

viidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti

mutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.

Loviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.

Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä

haalistunut.

Ja sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.

Sen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.

Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli

ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä

erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla

seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja

sen edessä kultareunainen samppanjalasi.

Tähän lasiin, hänen häälasiinsa -- hän oli nyt leskimies -- pisti

hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi

hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet,

kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan

päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin

hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli

asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut,

kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha

ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa

nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten

parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet.

Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina

piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan

odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri

silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka

kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa

ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa

ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja

hymyilivät.

Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen

tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli

paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka

muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi,

sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä

muut ihmiset eivät tunne.

Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli

torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain

pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän

jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta,

sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin

hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:

-- Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?

-- En mitään! hyvä patruuna.

-- Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän,

että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.

Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä

syytös tuntui hänestä katkeralta.

Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli

hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman

teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.

Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin

seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta,

mutta hän nukahti uudestaan.

Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään

kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat

irtautuneet vartta myöden.

Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään

koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä

pudonneen kukkalasin juurelle.

Tämä ei ollut Loviisan tekoa! -- Lapsellisessa mielessään ajatteli

hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja

minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle

vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?

Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten

tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos,

vähitellen tietysti.

Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti

hän lasikuvun alle.

Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä

kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi

toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.

Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki

näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon

peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat

viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana

lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia;

vesipullon vesi oli lämmin.

Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli

kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun

hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen

mukaan kuin...

Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa

soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa

sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen

jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä,

vaan sentähden, että niin oli asia.

Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se

juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan

epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan

yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka

virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli

kuin riivattu, noiduttu!

Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta

kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli

kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen

käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut

ankeriaisen nahka.

Se oli noiduttu!

Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja

sentähden peitti hän harsolla alttarin.

Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja

kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi

käymästä iltasilla ravintoloissa.

Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi;

mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari

voinut huomata mitään eroitusta.

Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että

salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista

on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello

voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan

kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti

ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin

tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi,

löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!

Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan

seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan

ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa.

Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä

olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta

ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu

purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta

sentapaista.

Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa

kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.

Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki

joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä

laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia

kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.

Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten

siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut

salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen

syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin

jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän

siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi!

Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan

ja se oli hyvä sellaisenaan.

Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin

tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi!

Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä

kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan

liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään

tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin

väsynyt! -- Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan

vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.

Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta

siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa,

sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.

Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja

hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä.

Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa

kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.

Luotsin vastukset.

Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella;

talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot

kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta

ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!

Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli

nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.

-- Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata

päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me

tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin,

mistä vain pääset... Nyt käännämme! -- Selvä! --

Kutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi

aallokossa.

-- Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! -- Näettekö kannella

tulta? -- Ei! -- Eikä mitään lyhtyä etumastossa -- Täyttä seiliä!

ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi

kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla

kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa,

sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa

kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman

keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan

meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli,

mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään

ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.

-- Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni

kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki

keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut

ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän

otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.

Hän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.

Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa

rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa

peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.

Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot

kuljettivat sitä merelle.

Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja

kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi

tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi

lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka

aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja

tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään

isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle

levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja

kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei

koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan

keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se

oli uutta.

Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan

sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen.

Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen

enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään

rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa,

sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan

kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen

minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa

isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt

merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.

Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli

pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä

kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella

lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se

olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi

kuitenkin kirjeen ja luki... ensin allekirjoituksen kuten tavallista

on. Siinä oli kirjoitettu... niin, sen saamme jälkeenpäin tietää.

No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten

povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen;

hyvin miettivän näköinen!

Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt

tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja,

mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä

ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison

ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely.

Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli

pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä

koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli

renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken

huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika

veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä

olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen

kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen

sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli

hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet

heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon

heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun

oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa

taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat

siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat

suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen

suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja

taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa

voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken

kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:

-- Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni

on Strombus pespelicanus.

-- Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on

murex ja jotain kummallista sen lisäksi.

-- Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota

sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.

-- Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan

enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä.

Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta

talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.

Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori,

mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka

oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki

hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta

sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja

sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja

pidättäen hengitystään luki hän... siitäpä puhumme myöhemmin, mutta

ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.

Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian

lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten

alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät

merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne

hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti

uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat

oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin

tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla

samanlaisia.

Silloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:

-- Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien

simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat

Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan

kirjassa.

Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan

kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta

riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:

-- Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei

voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.

-- En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento

huoneesta.

-- Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.

-- Minä olen... peikko!

Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän

näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä.

Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli

ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se

puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti

Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.

-- Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.

-- Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.

-- Etkä sinä pelkääkään.

-- Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä

välitä.

-- Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi

läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.

Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän

tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt

paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi,

ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin

milloinkaan rinta.

Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa.

Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua

koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä;

eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta,

että ne pysyttelivät puotihuoneissa.

Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja

niityn kukille, ajatteli hän... menenköhän puotiin ostamaan

morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli

hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä

alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani

eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon

kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut

pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja

otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti

päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:

-- Hoi, eikö täällä ole ketään?

Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen

ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti

ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän

uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä

täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla

verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä

kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian

lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia

ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat,

sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin

saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän

käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan

pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt,

eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen

hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka,

sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin

voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja

sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että

se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä

päällä, mikä näyttää peräpuolelta.

Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä

ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää

vain vaieta.

-- Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.

-- Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan

ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.

Nainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan

katseen.

-- Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön

kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä

niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.

Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin

oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu

kahdesta kappaleesta.

-- No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.

-- Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.

He menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.

-- Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi

nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti

tahtonut kääntää selkäänsä.

-- Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän

piti ajatuksensa koossa.

-- Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.

-- Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.

He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja

kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi

toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei

kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet

edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen

ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.

Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja

koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni

häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä

oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.

Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus.

Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty

juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui

puolustusasemaan.

-- Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!

Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja

sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan

potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.

Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään

pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä

loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui

näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas

metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa

riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä:

Anna, nouse puuhun! sonni tulee!

Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin

ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja

yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan.

Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.

-- Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?

Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn

tähän saamme jälkeenpäin tietää.

He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat

onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat

kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:

-- Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä

kuitenkin sääli.

Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.

Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.

Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että

tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli

kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi

paleltaa.

Kuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.

-- Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.

Siiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.

-- Missä on sormus? kysyi hän.

-- Olen sen hukannut, vastasi tyttö.

-- Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.

Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut

ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.

-- Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.

Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa

kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja

seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli

mustikanvarsien ja katosi.

Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi

hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani

vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se

kestää pitkät matkat.

Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja

vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä

voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli

vain yksi huone sekin hataranlainen.

-- Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.

Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen.

Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi

anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.

-- Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä

kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.

-- Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.

-- Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille

tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä

tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!

Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta

ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.

Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja

iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.

-- Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.

-- Katso mokomaa! Tappakaa se! huusi eukko.

-- Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat

nälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei

kiitoksia!...

Tule sinä vain tänne pikku ampiainen!

-- Se puree! väitti eukko.

-- Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä... Ja nyt avasi Vihtori

ikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja

se lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja

niin oli taas hiljaista.

Eukko meni, ja luotsi kömpi sänkyyn.

Kun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä.

Mutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat

tuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan

niiden pitää tehdä.

-- Nouse, kissa, sanoi luotsi, sillä minun pitää istua.

Ja niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan

mikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat

säkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.

-- Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää,

sanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä

toinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli

sammui.

Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja

kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla,

josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.

-- Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.

Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja

reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän,

ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän

edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti,

oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.

-- Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi

Vihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.

Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli

kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat

kuin jalokivet.

-- Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti

käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.

Silloin putosi muija eteiseen ja huudahti:

-- Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä

olet kunnon mies!

-- Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi

ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin

kotiin palattuani.

-- Tiedättekö mitä kirje sisälsi? -- Se sisälsi vain tämän: "Mann

muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea

rokan syö".

* * * * *

Anna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:

-- Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän

taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?

-- Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.

-- Mutta olihan kirjassa värssyjäkin...

-- Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä... joita luotsi luki

simpukkapuodissa... niin, ne minä jo olen unohtanut... sanoi äiti.

Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!

Valokuvausta ja viisaustiedettä.

Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä

edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi

kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää.

Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen,

sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet

mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä

levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli

ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi;

pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen

valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan

se oli.

Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä

omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei

koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen

asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään

keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia

olutta. Hänellä oli vain vikoja.

Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä

epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä,

mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät

vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä,

alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi

vihaksi. Se oli kauheata!

Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri

lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat

he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko

ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut

vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin

oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin,

saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.

-- Täälläkö se on? kysyi ajattelija.

-- Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.

He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan

aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku.

Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan

takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin

itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä

läpi pensaiden ja mustikanvarsien.

Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan

neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi

hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni

tupaan, ja astui verannalle.

-- Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät

näköalan.

-- Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.

Ja tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.

-- Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.

Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa

viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista

kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä

lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei

kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa

ruokalaji.

Ajattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta

jäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan

liikettä toverin loma-ajalla.

Kuusi viikkoa oli kulunut, kun yhtiötoveri palasi ajattelijansa luo.

Laiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen

nuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.

Hän hyppäsi kuuden aidan yli ja ajoi itse sonnia edellään.

Verannalle tullessa sanoi yhtiötoveri:

-- Sinä näytät terveeltä, kuinka olet voinut?

-- Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan

ruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on

tarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on

parantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi

sisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.

-- Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri;

negatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat

taas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen

levyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et

vihaisi minua. -- Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä

liikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä

en valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan

epäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla;

puhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun

päässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni

ilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni

työskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten

hairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten

pistäisi itseäni ottimella.

-- Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt

ystäviä, siten pääsemme pitkälle.

Puoli arkkia paperia.

Viimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies,

jolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston

tutkien, oliko hän unohtanut mitään. -- Ei, hän ei ollut unohtanut

mitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti

päättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä

huoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään

nupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu

erilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin

paikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli

kirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen

ajan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa,

oli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.

Hän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama

konseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin

kaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli

siinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen

aikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero

-- 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen

yläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ,

joka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta

sen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän

oli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan

kestävän levottomuuden jälkeen.

Sitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui

kihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.

Sitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin.

Pikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.

Oopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät

Oopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin

he itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja

sopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.

Tässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän

nimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa,

mutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti,

ja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.

Tässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen

on kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: "Rouva". Mikä rouva?

-- Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja

myötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi

salin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.

Naisen nimen alla on Tohtori L.

Ensi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on

"Mamma". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt

erillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä

pyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä

tarvitaan.

Tässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset.

Toimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta.

Apteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa,

tuberkeleista vapaata.

Maustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen

kautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän

makaa vuoteenomana.

Seuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää

niinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa

läpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä

puhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja

sulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.

Sitten ei ollut mitään kirjoitettu. Maalla se loppui; ja niinhän se

on.

Mutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen

povitaskuunsa.

Kahdessa minuutissa oli hän elänyt kaksi vuotta elämästään.

Hän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä

pystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi

kuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät

koskaan ole sellaista omistaneet!

Voittokulkija ja narri.

Oli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan

unohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui

Blockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha

maalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä

olivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät

purjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten

tähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain

kummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin

tarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista

heijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.

Vihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä.

Silloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla

tähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin

heidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta

purjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu

kuolleena.

Tosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt

saisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä

sekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat

määränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.

Lyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa

parkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin

moni muukin suuri seikka voi näyttää.

Ja nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan

tulta tulitikulla.

-- Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta

steariinikynttilöiltä.

Ja he menivät lähemmäksi katsomaan.

-- Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka

oli rannikkoseudulta kotoisin.

Ratsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien

ja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia

tulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku

tähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän

luullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.

Vuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että

maan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa

ja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta

rikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa

eroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää

olla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.

Olipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut --

sillä sauhu kuuluu tuleen -- niin oli koko prameus poissa.

-- Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa!

sanoi eukko.

-- Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos,

alhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti

ylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee

erille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.

Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla

järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?

Ja niin menivät he kaupunkiin!

* * * * *

Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!... Hän oli laivassa

merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta

ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä,

mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet,

kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin

mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti

ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan

talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia

hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan

ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät

sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä

oli taipumusta.

No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet,

ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita

sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.

Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori

kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän

kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja

julmia.

Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita

puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä

panna toimeen juhlakulkue.

Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden

mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet

torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli

kulkue.

Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli

mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia

ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse

turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein

arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta

menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten

tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden

esittäminä.

Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis

mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on

kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka

ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja

irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä

päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi,

ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä

ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.

Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi

hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi

merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty,

sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen

äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.

Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset

nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli

luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän

ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja

synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä

mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän

tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin

seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat

esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta,

liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä,

minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin

pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan

prameileva.

Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti

häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.

Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui

Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen

olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:

-- Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa

Suuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!

Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta

hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi

tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli

hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa

itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki

hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa

suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen

prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että

hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.

Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä

omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei

kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea

itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan

lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut

itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.

Niin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa

äänen.

-- Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.

Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.

Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa

sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.

Sinä olet tänä iltana niin hyvä ja sentähden olet sinä niin kaunis!

Hänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään

tapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.

Vihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen

tähän tapaan:

-- Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja

hänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan

häntä juhliessa: "Muista, että sinä olet vain ihminen!" Ja voittajan

nelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton

arvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen

pilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole

ihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään

ole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. --

Nuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on

ehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme,

ja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä

ikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän

kauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka

tapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa

minulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se

muistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että

minä olen vain ihminen.

-- Bravo! huusi merenmittaaja.

Ja juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa,

narrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja

kadonnut.

Niin tapahtui merenmittaajalle ja Suurelle! Katsokaamme, kuinka

narrin kävi!

Narri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin

oli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella

katseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja

narri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa,

kun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös

narrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta

laatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten

meillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain

ihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan

vaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa,

ettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt

merenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut

ne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa

syvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen.

Hän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä

ja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei

hänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä

olemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen

sen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas!

konstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei

narrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin

poliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa

tätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi

sivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.

Sitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt

tarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.

Narri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi;

pikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani

sotaretkelle etsimään kostonsa uhria.

Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen

talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa

istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.

Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat

suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.

Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi

palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli

johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä,

olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut,

niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.

Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri

puhui näin:

-- Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on

kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!

Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä

ei totta ollut:

-- Suuri on humpuuki!

Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten

kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen

kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla;

lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä

välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni

säkkiin.

Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi

talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle

torille.

Ja siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein

hänelle!

Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui

portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.

Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.

Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy

vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä,

ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä

keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu

niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen

rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut

jäävät sinne eliniäkseen.

Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli

päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei

edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla

kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä,

jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä.

Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita

kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin

hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.

Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli

mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.

Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki

hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan

ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan,

ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä.

Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat

pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.

Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat

satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina.

Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli

istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan

koneenkäyttäjänä.

Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä

eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli

Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.

Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren,

kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin;

hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat

kivimiehet vuorella.

Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan

ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän

sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa

öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen

kärsivät.

Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät

vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.

Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui

lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse

kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska

toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he

tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat

kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua

samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja

he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.

Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin

Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat

vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat

he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös

kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.

-- Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät

vapauteen, sanoi eräs vanki.

-- Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat

vapaina.

-- Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana,

sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.

Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä

rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia,

että heillä muka oli huono onni.

Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki

rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa.

Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä

ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä

salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai

tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota

eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli

taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja

liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin

laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän

ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään.

Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei

ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana

liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi

vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat

kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla

oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää,

sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen

päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta

sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.

Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut

mihinkään hyvään!

Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se

oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota

jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle,

pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti

hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle

ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat

hienoimmalle hartsille.

Hetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.

Ja hän näki unta.

Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine

kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja

perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota

hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä

oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja

silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien

lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen

näköinen, mutta ei ollut pääskynen.

Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja

ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie,

tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä!

Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!

Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja

ylösnousemuksesta.

Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa

päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.

Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet

ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan

vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä

takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt

pysäytti hänet muuri.

Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin

päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten

heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.

Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti,

vihreä puutarhan portti... ja... nyt hän heräsi.

Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen

koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi

itsekseen:

-- Olisipas se ollut edes lehmus.

Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin

kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja

pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja

sydänsäveliä.

Seuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.

Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne

kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso

koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.

Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun

aurinko pisti häntä päälakeen.

* * * * *

Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus

ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden

määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai

hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä,

näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä

ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.

Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla

lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä,

mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi

nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia

nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota

pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen

huuhtoneet.

Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju,

että vain vanki sen kesti.

Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä

törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi

proomun heidän omalle kalliolleen.

Sinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma

pian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat

vaatteensa, kätensä, kasvonsa.

-- Tämä on helvetti! sanoivat vangit.

Parina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian

oli kadonnut.

Talven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen

valkeine lakanoineen yli kaiken saastan.

Ja kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja

lieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän

kivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan

joutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin

sai hän nähdä jotain ihmeellistä.

Ruoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä.

Enimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on

nokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa,

sillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia.

Ja siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja

takkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat

olivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei

ihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja

ruoppauksia.

-- Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi

vanki. Siinäkös se kiitos seisoo!

Sitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti

tulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!

Siellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin.

Ja hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai

seuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä

vapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja

samalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden!

Mutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä,

sillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut

"sitä, mille ei mitään mahda".

Ja niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin

vanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin

hän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.

Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän

istuessa neulomassa.

-- No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?

-- Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.

-- Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.

-- Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on,

niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa

nähdä.

-- Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian

saavan sen nähdä!

Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota

hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät

hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.

Kun hän tuli niemelle -- ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan

suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa

niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita

koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.

Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat

ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja

siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät,

mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei

tämä ollut unta.

Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla

ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.

-- Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai

kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.

Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne

kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä

ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun

suvihuvilan ohi kiidettäessä.

Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut

mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät

koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.

Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean

muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa,

mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa

liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja

sinikeltainen lippu liehui tuulessa.

Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman

muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä

päätti hän, että pöytää katettiin.

Hän tuli veräjälle ja näki... Syreenit kukkivat ja niiden alle

katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä

laulettiin.

-- Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.

Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui

maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.

Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin

puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella

oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja

lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:

-- Tule ukkoseni, niin saat viiniä.

Ukko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli

tullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän

makeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.

-- Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta

kuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut

juomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?

-- Tiedän; sinä olet tietysti vanki! vastasi tyttö.

-- Sen sinä tiesit! Ja kuitenkin... tämä on laupeus.

Kun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin

oli alkanut jotain kasvaa.

Ja kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan

näköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta

sitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta

ja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka

sillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja

lauloi niin surullisesti mutta lempeästi:

Lie-juun, lie-juun kuolit Sä!

Lie-justa, lie-justa nousit Sä!

Tämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko,

mitä paarmalintu oli tarkoittanut.

Tupakkaladon salaisuudet.

Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset

kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät

monetkaan voi laulaa.

Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle

kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen,

mutta sydämmestä ei hän huolinut.

Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän

ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle

valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen

puodinikkunoihin.

Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin,

saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa

teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin

hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.

Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto

kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti

vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan;

ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen

anastaja sen saisi.

Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat

kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin

lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.

Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli

meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun

hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki

virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen

ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta

meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa;

ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa

lopussa.

Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt

laituria vastaan.

-- Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.

-- En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni

tiehensä.

Tämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen

kuolla.

Kuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten

teatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti

lujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet

alaspudistetuksi.

Mutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä

tieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se

päälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän

ihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen

laulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.

Hän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria;

tukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida

pahanpäiväisiksi sanomalehdissä.

Hän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän

nyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä,

eivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat,

ja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen

ja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä.

Pam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia

alaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen

täytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko

kaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain

lihostui.

Vuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa

alennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja

nuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella

sai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen

ullakkohuoneen.

-- Syynä siihen oli luonnoton lihavuus, sanoi ohjaaja kuiskaajalle.

-- Eihän siihen ollut syynä lihavuus vaan pöyhkeys! sanoi kuiskaaja.

* * * * *

Nyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata.

Siellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei

ollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella.

Ja kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu

tupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.

Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten

se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä

kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia,

pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.

Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän

piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa,

Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat

täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka

oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas,

ja teatterit piti avattaman.

Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa,

joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.

Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen

avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.

Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin

katosivat latoon.

Tämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.

Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen

jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai

väliseinämiltä.

Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne

kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli

maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi,

ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.

Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust

näytelmässä käytetyn ruusupensaan.

Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän

kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".

Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust

esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut

laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.

-- Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin

minä kuolen.

Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa

muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä

Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki

miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine

muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja

meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.

Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi

tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen

nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi

tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein

eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan

kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja

takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria

mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä

kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: _C,

A, R, M, E, N._ Sehän oli Carmen!

-- Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka,

ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen

nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista,

kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen

kuvansa lämpiöstä.

Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan

selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan;

ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.

Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli

rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään,

mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli

kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.

Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin

tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna

sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten

ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille.

Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä

plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran

kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän

poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."

Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä

selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.

-- Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi

ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.

Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä

epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen

ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään,

uskaltaisiko hän tervehtiä.

Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät

moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä

loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.

-- Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen

suunsa.

Laulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.

Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli

entistään ihanampi.

-- Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!

Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut;

ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon

pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän

sanoi.

-- Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari,

joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.

-- En tiedä! nyyhkytti hän.

-- Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen... Niin, Ooperaan minun

luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas...

Laulajatar tuli; tuli jälleen ja hänellä oli jälleen menestystä.

Yleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt

on laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.

Tästä kertomuksesta on oppiakin!

Sankt Gotthardin satu.

Oli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on

yksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin

kantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista

kieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen

itsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä "pyhä metsä" seisoo

suojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni

viheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja

sisältää taimenia.

Nyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu

kylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat

postimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan

viikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään

viikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista

kunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja

tytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen

maatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän

suuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva

siellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu

eikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea

saksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.

"Kultaisen Hevon" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin

äkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän

pöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän

ääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti,

vieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen

työmiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.

He haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja,

jotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin

paimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista

riemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.

Ja he juovat vaaleata olutta.

Sitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä

huomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.

Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei

kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän

kunnia oli kysymyksessä.

Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset

ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen

nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat

vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät

heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun

puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän

saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.

Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja

nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä

ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei

eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua

sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja

urhoollisimmasta kansasta.

Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä

ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja

sulhasia.

Ja kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.

Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja

ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa

äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.

Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut

epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai

neljä pistettä kuudella laukauksella.

Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä

ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän

kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi

kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen

metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta

Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.

-- Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.

Andrea ei ymmärtänyt.

-- Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.

-- No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla

alas jyrkännettä!

-- Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.

-- En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki

ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi

pistettä.

Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä

pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta

kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha

vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.

Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi

kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.

Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan;

mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.

Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen

korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:

-- Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta.

Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut,

sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä

ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!

Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat

Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta

postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja,

sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.

Rudi tahtoi kinastella.

-- Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta

tiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen

ampuminen.

-- Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen,

vastasi Andrea.

-- Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään

ei ole sitä saanut! toisti Rudi.

-- Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen

ollut käynyt Göschenissä.

-- Katsos, vastasi Rudi. Tuolla sen näet!

Ja hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas

riippui koukussaan. Ja hän jatkoi:

-- Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä

Italiaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa

että Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen

keisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle

puolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.

Ja satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se

avioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.

-- Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni

vapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja

Unterwaldenin tyrannien vallasta.

-- Etkö sinä ole sweitsiläinen? kysyi amtmanni ankarasti.

-- En ole, minä olen italialainen Sweitsiläisestä Valaliitosta.

Niin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi

ja ampui!

Rengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alas

Hohenstaufin, Barbarossan rengas.

-- Eläköön vapaa Italia! huusi Andrea ja heilutti hattuaan.

Mutta kukaan ei vastannut.

Andrea otti maasta renkaan, jätti sen amtmannille ja sanoi:

-- Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin

teitte minulle vääryyttä.

Sitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten

nousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen.

Mutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei

ollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi

kohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.

-- Mies oli itse saatana! sanoi eversti.

-- Ei, hän oli italialainen! väitti postimestari.

-- Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä

hallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.

-- Kuulkaas, kuulkaas!

-- Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten

keisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet

ranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä

hetkellä pääkaupunkia vastaan.

-- Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa

saksalaisroomalaiset kävelyretket! -- Kyllä sen Andrea tiesi, koska

hän oli niin suurisuinen!

-- Taisipa tietää vielä enemmänkin! sanoi amtmanni.

-- Mitä niin. Mitä niin?

-- Saammepa nähdä! Saammepa nähdä! Ja he saivat nähdä.

* * * * *

Eräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja

tarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he

olisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne

suuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he

eivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.

Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli

mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain

miljooneista.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen

Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta

ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan.

He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja

rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät

hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.

Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä.

Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja

kevään puhtaista riemuista.

Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin

siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten

alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi

vuoren.

Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon;

mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja

niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin

naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista

peninkulman ala!

-- Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he

alkaa taas alusta!

Mutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!

Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi

yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten

tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen

mies.

Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita

alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän

murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan

tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.

Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira.

Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen

asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli

hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi

hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat

maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän

vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät

molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi

häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!

Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat,

kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:

-- Luuletteko, että tavataan?

Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista

kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat

toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien

keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.

Andrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.

Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui

tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.

Vuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.

Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä

perille, sanoi hän.

Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin

yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä

seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa!

Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman

isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen

nimensä, Favre.

Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa,

kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran

vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän

sitä sanoi.

Hän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle;

sitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan

ajatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.

Seitsemäntenä vuonna kuoli amtmanni köyhyyteen.

-- Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki

vävyt ole ajatelleet.

Kahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi

ensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski

poraansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa

rupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä

muistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.

-- Joko minun viimeinen hetkeni lyö? ajatteli hän ääneen.

-- Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen

ulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.

Seuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin,

että hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.

Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut

mitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi

ja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän

epävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää

se suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä

porasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.

Maanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta

alakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia

vuoressa.

Hän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt

sydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä

paukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta

puolelta.

Ja nyt hänelle selvisi, että he olivat tavanneet toisensa.

Ensin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän

pystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi

lepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea

puutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut

maahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan

kolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden

valuessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.

Täsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän

suulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi,

että he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa

hetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.

Kohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän

suunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten

kajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.

Kello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni:

varokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas.

Saksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin,

italialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te

Deum laudamus.

Tämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloin

Stanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.

Kun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies

saksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila

piirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri

Louis Favrelle.

Hänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä

työmiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt

muistosanat ja hänen nimensä.

Sen teki Andrea uskollisesti istuen työntövaunussa veturin edessä.

Tämä oli suuri päivä! Eikä yö ollut pienempi.

Airolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin

ilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja

Nordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille,

salaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut

välimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä.

Tosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt

Gotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään

saksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin

Pohjanmerelle kuin Välimerellekin...

-- Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää

unohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa

Po'ota.

-- Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa,

vapaa Italia ja uusi Ranska!

Se oli suuri yö! Jälkeen suuren päivän.

* * * * *

Seuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli

pukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa,

pyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,

kalpeat hänen kätensä.

-- Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi

kassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo,

sitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö.

Tehkäämme siis lasku!

Rahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta

liiraa kullassa.

Andrea piirsi puumerkkinsä, pisti kullan laukkuun ja meni.

Hän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän

maahan kaatuneen väliseinän luona.

Tuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet

hurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!

Kymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella.

Mutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui

maahan.

Sitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän

päivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan

rakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun

hän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.

Hän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja

saksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud

hiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä

kahdeksan vuotta odotellen häntä.

-- Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan

läpi vuoren! -- Seuraatko sinä minua minun maahani.

-- Minä seuraan sinua minne vain tahdot.

-- Sormus sinulla jo on; onko se tallella?

-- Se on tallella!

-- Sitte menemmekin heti! -- Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa

mukaasi!

Ja he kulkivat käsi kädessä! Mutta he eivät menneet tunnelin suuntaan.

-- Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle

solatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää

valossa sinun kanssasi, sinua varten!

Jubal Minätön.

Oli kerran kuningas, jonka nimi oli _Juhana Maaton_; ja syyn siihen

voi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin

Jubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.

Klang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä,

ja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut

lujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri

lahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan

oppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin "hän" puhuessaan

itsestään, vaan hän sanoi itseään heti "minäksi". -- Ei sinulla ole

mitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän

toivomuksensa: "Minä tahdon". Mutta silloin sai hän kuulla:

"Ei sinulla ole mitään tahtoa", ja "sinun tahtosi kasvaa metsässä".

Puhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt

paremmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä,

mitä päällystö tahtoi.

Nuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä "ollut

mitään tahtoa", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta

sillään sai olla.

Kun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: "miksi sinä

tahdot tulla?"

Sitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli

kielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän

uskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden

vastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.

Sinusta pitää tulla viininlaskija, sanoi isä.

Ei voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi

jonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti

häntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä

mikään hätä ollut.

Suloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin

hyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun

hän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän,

alkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa

laulunpätkiä.

Patruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi

nuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla.

Ja kun nuorukainen jyrähytti laulun "Djupa källarhvalfvet", silloin

ilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.

Mutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli

ollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui

hän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.

Ja he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä,

he joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun

sinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:

-- Miksi et mene teatteriin?

Minäkö? vastasi Klang, en minä nyt voi?

Sinun täytyy sanoa: minä tahdon! niin sinä voit.

Tämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut

käyttänyt sanaa "minä" ja "tahdon".

Nyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen

enemmistä kiusauksista.

Mutta kauppamatkustaja tuli uudestaan monta kertaa ja hän toi

mukanaan oikeita lauluniekkoja. Kiusaus kävi liian suureksi, ja Klang

teki eräänä iltana päätöksensä, jolloin oikea professori oli hänelle

paukuttanut.

Nyt sanoi hän jäähyväiset patruunalle, ja maljan ääressä kiitti

hän ystäväänsä, kauppamatkustajaa, joka oli antanut hänelle

takaisin itseluottamuksen ja tahdon; "tahdon", tuon selkää tukevan

rautatangon, joka pitää pystyssä niin, ettei ihmisestä tule mikään

nelijalkainen. Eikä hän koskaan ollut unohtava ystäväänsä, joka oli

opettanut häntä luottamaan omaan itseensä. Sitten meni hän sanomaan

jäähyväiset isälle ja äidille.

Minä tahdon laulajaksi! sanoi hän niin, että ääni tuvassa kajahti.