-- Poikani, älä vie itseäsi hunningolle, oli äidin viimeinen sana.
* * * * *
Nuori Klang sai rahaa matkustaakseen vieraille maille. Siellä oppi
hän laulamaan oikein sääntöjen mukaan. Muutaman vuoden kuluttua tuli
hänestä oikein suuri suurniekka. Hän ansaitsi rahaa ja sai oman
johtajan, joka kuulutti häntä maailmalle.
Nyt kukoisti veli Klang, ja nyt voi hän sanoa sekä minä tahdon, että
minä käsken. Hänen minänsä kasvoi aivan luonnottomasti, eikä hän
sietänyt ketään muuta minää läheisyydessään. Hän ei kieltäytynyt
mistään ja omana itsenään hän aina esiintyi. Mutta kun hänen nyt taas
piti matkustaa kotimaahansa, opetti hänelle johtaja, ettei nimi Klang
hänelle sopinut, koska hän nyt oli suurniekka; hänen täytyi ottaa
hieno nimi, mieluimmin ulkomaalainen, koskapa niin oli tapa.
"Suurella" oli taistelu oman itsensä kanssa, sillä eihän nimenmuutto
tuntunut oikein hauskalta, se näytti siltä ikäänkuin hän ei
tunnustaisi isää eikä äitiä, ja se voisi näyttää rumalta.
Mutta koska niin oli tapa, niin: olkoon menneeksi!
Hän etsi Raamatusta löytääkseen oikean nimen, sillä siinä niitä
löytyi.
Ja kun hän löysi luvun Jubalista, "Lamechin pojasta, joka keksi
kaikellaisia peliä", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se
merkitsi pasuunaa hebrean kielellä.
Koska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan
itseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!
Olihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta
kummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana
tuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty;
ja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui
murteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä
juovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän
tuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan
kääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hän _seisoi_ aina
keskellä raitiotievaunuissa.
Tuskinpa hän tunsi itseäänkään.
Kuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena
laulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja,
vapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa
harjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli
olevansa sinä mitä hän esitti.
Nyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni
jossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.
Silloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti
kääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään
ollutkaan Klang.
Mutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi
hänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein
kysellen ujosti ja ystävällisesti:
-- Eikös ole Klang?
Mister Jubal joutui raivoihin.
Irvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä
jostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!
Silloin ystävä tunsi hänet ja meni tiehensä.
Hän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa,
sentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.
Mutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään
nämä sanat: "Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut
pettävä" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki
katkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen
sydämmessään nauroi.
Siitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää,
surua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.
Hänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal
oli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat
siellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä
he sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.
Mister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut
suurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.
Ja sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka
osasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu,
että hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi... (Hän tarkoitti
tietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).
-- Sinä saat tulla omakseni, sanoi lumoojatar, jos minä saan...
-- Sinä saat kaikki! vastasi Jubal.
Tyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin
opetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar
kaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi
hän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä
Jubalin tahto vallassaan.
Eräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että
kun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan
herraa.
Jubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta
hän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän
ei voinut.
Hän alkoi kuluuntua ja unohtua.
Loistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen
kotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota
sanottiin vain Jubaliksi.
Kukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos
hän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei
häntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin
hän ei olisikaan ollut mikään vaimo.
Silloin jäi mister Jubal yksikseen ja yksinään kävi hän kahvilassa.
Eräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt
kehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.
Silloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään
ja ikävissään; ja hän mietti: "tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan
minä ihmisen", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta
silloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi
kysyä: "eikös ole Lundberg?"
-- Kyllä!
-- Etkö sinä tunne minua, Jubalia?
-- En!
-- Etkö tunne Klangia, vanhaa ystävääsi?
-- En! Hän on kuollut aikoja sitten.
Silloin tajusi Jubal, että hän tavallaan oli kuollut, ja hän läksi
ulos.
Seuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli
laulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.
Niin läksi hän ulkomaille ja jäi sinne useiksi vuosiksi.
Suru ja mielipaha vanhentivat hänet varhain.
Mutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan
ei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden
hankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän
viihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.
Hitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin
katukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan
jotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut
niissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen
kanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan
sanonut "minä", ei koskaan "minun mielestäni", vaan "siltä näyttää".
Hän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä,
kun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi
juuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen
takanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian
laidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman
osan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja
hän päätti etsiä häntä.
Kun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä
kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta
eräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa
kulkee maestro.
Ja heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän
osti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän
kirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille,
toisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia
varten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei
voinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!
Eräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka
oli ollut Parisissa. "Tuossa kulkee malli", sanoi maalari. Sen kuuli
Jubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa
kaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä
hän oli.
Muistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä,
päätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut
uusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.
Silloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi
hän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui
leskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.
-- Etkö tunne minua enään? kysyi hän.
-- Mikä sinun nimesi on? kysyi äiti.
-- Etkö sinä tiedä, mikä sinun poikasi nimi on?
-- Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä
minä en tunne.
-- Hylkää minut.
-- Niinkuin sinäkin hylkäsit itsesi ja äitisi.
-- Miksi riistitte minulta lapsena ollessani tahdon?
-- Sinä annoit tahtosi naiselle.
-- Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi
te sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.
-- Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa.
Anna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla
muuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.
-- Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla
ei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.
-- Kuules, Gustaf, sanoi äiti, Gustaf Klang...
Nämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli
hän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit
karkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.
Silloin laski hän päänsä äidin syliin ja sanoi:
-- Nyt tahdon kuolla! Tahdon kuolla!
Sinisiipi löytää Linnunsilmän.
Rikas mies oli kerran tullut köyhälle saarelle ja rakastunut
siihen. Rikas mies ei voinut sanoa miksi, mutta hän oli ihastunut;
mahdollisesti näytti tämä saari unohdetulta lapsuuden muistolta tai
kauniilta unelta.
Hän osti saaren, rakensi huvilan ja istutti kaikenlaisia suloisia
puita, pensaita ja kukkasia. Meri läikkyi sen ulkopuolella, hänellä
oli oma laituri lipputankoineen ja valkeine veneineen. Kirkon
suuruiset tammet varjostivat hänen asuntoaan, ja raittiit tuulet
puhalsivat yli vihreiden niittyjen. Hänellä oli puoliso, lapsia,
palvelijoita, vetojuhtia; hänellä oli kaikkea, mutta yhtä hänellä ei
ollut; se oli vähäpätöinen asia, mutta kaikkein tärkein ja sitä hän
ei ollut tullut ajatelleeksi: hänellä ei ollut lähdevettä. Kaivoja
kaivettiin ja vuoria louhittiin, mutta esiin pulppusi vain suolaa,
ruskeata vettä. Sitä suodattiin, se muuttui kristallin kirkkaaksi,
mutta pysyi suolana. Se oli surun syy.
Niihin aikoihin saapui silloin muuan Herran armahtama, jolla oli
ollut onnea kaikissa toimissaan, ja hän oli maailman kuuluisimpia
miehiä. Muistamme, kuinka hän löi jalokivisauvallaan vuoreen
ja Mooseksen tavoin sai veden juoksemaan kalliosta. Nyt piti
jalokiviporalla porattaman niinkuin oli porattu vuoria, joista
kaikista oli saatu vettä. Täälläkin porattiin; sadan riksin,
tuhannen, jopa monen tuhannen riksin edestä, mutta saatiin vain
suolavettä. Täällä varmaankaan ei ollut mitään siunausta; ja rikas
mies huomasi selvästi, ettei kaikkea voi rahalla saada eipä edes
raikasta vettä juodakseen, kun niin pahasti sattuu.
Mieli kävi raskaaksi, eikä elämä enään hymyillyt. Saaren koulumestari
alkoi kuitenkin lukea vanhoja kirjoja ja haetti viisaan ukon, jolla
oli taikasauva; mutta ei se auttanut.
Mutta pappi, joka oli viisaampi, kutsui eräänä päivänä koululapset
kokoon ja lupasi palkinnon sille, joka löytäisi Linnunsilmä nimisen
yrtin, mikä näytti lähteensuonen paikan.
-- Sillä on Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia
lehtiä, sitä sanotaan myös Kivirikoksi. Sen ylimmillä lehdillä on
ikäänkuin kultajauhetta. Muistakaa nyt!
-- Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä,
toistivat lapset; sitten juoksivat he metsiin ja vainioille etsimään
Linnunsilmää.
Ei kukaan löytänyt sitä. Tosin pieni poika toi kotiin Tyräkin, jonka
latvassa on hiukan kultaa; mutta se on myrkyllinen eikä se kelvannut.
Ja niin väsyivät he etsimään.
Mutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä
oli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin
rikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin
kylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen
röijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi
muuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten
päissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon
lentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat.
Sinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin
järkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai
sanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat
ja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän
meni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä
kysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin
hänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt
ihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat
sanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä
mukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.
* * * * *
Eräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja
hakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen
itsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja
mitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin
se olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen
nukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä
kasvoja.
Metsään tullessaan tapasi hän vihreäpukuisen ukon.
-- Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen
puutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.
-- Liian suuri kunnia minulle, vastasi Sinisiipi.
-- Eikä, sillä sinä et koskaan ole kiduttanut kasveja.
Niin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli
pieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.
Siinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja
kaikki oli järjestyksessä kuin kirja.
Ukko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä
puista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli
tehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta
ja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä;
lattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja.
Kattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama,
elämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan
sitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten
asemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä
hauska katsella.
-- Minä en tahdo kiduttaa mehiläisiä, sanoi ukko. Muuten ovat ne
niin rumia; nehän ovat aivan karvaisten kahvipapujen näköisiä ja ne
purevat niinkuin kyykäärmeet.
-- Sitten menivät he puutarhaan.
-- Nyt sinä saat lukea luonnon aapista, saat tietää kukkasten
salaisuudet ja yrttien tunteet. Mutta sinä et saa kysellä, saat vain
kuunnella ja vastata... Katsos, lapsukainen, tällä harmaakivellä
kasvaa jotain, mikä näyttää harmaalta paperilta. Se syntyy ensiksi
kun vuori kastuu. Vuori homehtuu, hometta sanotaan jäkäläksi. Tässä
meillä on kaksi kappaletta, toinen näyttää peuransarvelta; sitä
sanotaan myös peuranjäkäläksi, ja se on peuran tärkein ravinto.
Toisen nimi on islantilainen jäkälä ja se näyttää... Miltä se näyttää?
-- Se näyttää keuhkoilta, sillä niin sanotaan luonnon oppikirjassa.
-- Niin, se näyttää suurennuslasin alle asetettuna keuhkojen
ilmarakoilta, ja katsos, siitä oppivat ihmiset käyttämään sitä
rintatautia parantaessa. Kun nyt vuoren jäkälät ovat koonneet multaa,
ilmestyvät sammaleet. Niillä on jonkinlaisia yksinkertaisempia
kukkia, ja ne kasvattavat siemeniä; ne ovat jääkukkien näköisiä,
mutta sinä saat nähdä, että ne ovat myöskin kanervan, havupuiden ja
kaikenlaisten kasvien näköisiä, sillä kaikki kasvit ovat sukulaisia.
Tämä seinäsammal näyttää kuuselta, mutta sillä on siemenkota
niinkuin unikolla vaikka se on pienempi. Sammalille kasvaa pian
kanervaa. Jos sinä nyt suurennuslasilla tarkastat kanervaa, niin se
muuttuu horsmaksi, latinan kielellä sanotaan sitä epilobiumiksi,
tai muuttuu se rododendroniksi niinkuin jalava, joka on vain iso
nokkonen. Multakerros on valmis, ja ruokamullassa kasvaa kaikkea;
ihminen on omaksi hyödykseen koonnut joukon kasveja, mutta itse
luonto on hänelle opettanut, mitä hänen pitää ottaa ja kuinka sitä
pitää käyttää. Tämä ei ole merkillisempää kuin koristeet ja värit,
jotka kukat ovat saaneet ilmoittaakseen hyönteisille, missä hunaja
on etsittävissä. Sinä itse olet katsellut rukiintähkää, missä
leipurin työkalut riippuvat ulkopuolella leipurin kylttinä. Ja jos
sinä tarkastelet pellavaa, hyödyllisintä kaikista kasveista, niin
on se itse opettanut ihmistä kehräämään. Katselehan vain kukan
terään, niin keksit pellavakuontalon, missä palhot punoutuvat
vartalon ympäri niinkuin rohtimet karan ympäri. Lausuakseen selvemmin
ajatuksensa antoi luonto pienen Pellavavierasnimisen loiskasvin
kietoutua koko kasvin ympäri, ylitse, alatse, edittäin ja taitse
niinkuin kangaspuiden sukkula. Ihmeellistä on, ettei ihminen vaan
perhonen ensimmäisenä keksi sen, että pellava on kehrättävä. Sen
nimi on pellavakehrääjä; ja lehdistä kehrää se omalla silkillään
pieniä kehdonpeitteitä ja lakanoita lapsilleen. Mutta senjälkeen
kuin pellavaa alettiin viljellä, on se ovela ottamaan ajasta vaarin,
niin että sen pienokaiset ovat lentokykyisiä heti ennen pellavan
kiskomista. Ja entä rohdosyrtit. Katselehan suurta unikukkaa, sehän
on tulipunainen kuin kuume ja hulluus! Mutta kukan pohjalla on
musta risti; se on apteekkarin myrkkynimilippu. Ja ristin keskellä
on roomalainen uurrettu maljakko. Kun näitä uurteita riipii, valuu
lääke ulos ja se voi väärin käytettynä tuottaa kuoleman; mutta
se voi oikein käytettynä tuoda kuoleman kiltin ystävän, unen.
Katsos, niin viisas ja antelias on luonto. Mutta tarkastakaamme nyt
Linnunsilmää!...
Tämän sanoessaan oli ukko hetken vaiti nähdäkseen, oliko Sinisiipi
utelias. Mutta Sinisiipi ei ollut utelias.
-- Katsokaamme nyt Linnunsilmää, jolla on Poimulehden kukat ja
Kivirikon lehdet. Tämä on sen tunnusmerkki, ja se sanoo, missä lähde
on. Poimulehti kokoo sekä kastetta että vettä lehdilleen, se itse on
pieni kirkas lähde; mutta Kivirikko louhii vuoria. Ilman vuoria et
saa mitään lähdettä, olkoon vuori kuinka kaukana tahansa. Tämän sanoo
Linnunsilmä niille, jotka käsittävät. Se kasvaa täällä saarella,
ja sinä saat tietää paikan, koska sinä olet kiltti. Sinun pienestä
kädestäsi saa rikas mies raikkaan veden kuivaan sieluunsa, ja sinun
kauttasi siunataan tämä saari. Mene rauhassa, lapseni. Kun sinä
tulet pähkinäpuumetsään, näet sinä oikealla hopealehmuksen, sen alla
lepää vaskikäärme, joka ei ole vaarallinen. Se näyttää sinulle tien
Linnunsilmän luokse. Mutta ennenkuin sinä lähdet, pitää sinun antaa
suukko ukolle, kuitenkin vain omasta tahdostasi.
Sinisiipi kurotti pientä suutaan ukolle ja suuteli häntä. Silloin
muuttuivat ukon kasvot, ja hän seisoi siinä viisikymmentä vuotta
nuorempana.
-- Minä olen suudellut lasta, olen saanut nuoruuden; etkä sinä ole
minulle missään kiitollisuuden velassa. Hyvästi!
Sinisiipi meni pähkinäpuumetsään. Siellä soitti hopealehmus, ja
kimalaiset lauloivat säestyksen mukaan lehmuksen kukkasissa. Aivan
oikein, siellä lepäsi vaskikäärme, ja näytti hieman ruostahtaneelta.
-- Kas, tuossa on Sinisiipi, joka etsii Linnunsilmää, sanoi
vaskikäärme. -- Sinä saat sen, mutta kolmella ehdolla: et saa
kannella, et valehdella etkä udella. Mene nyt suoraan eteenpäin, niin
löydät Linnunsilmän.
Sinisiipi meni suoraan eteenpäin. Silloin kohtasi hän rouvan.
-- Hyvää päivää, sanoi rouva. Oletko sinä ollut puutarhuri
Päivänpielen luona?
-- Hyvää päivää, rouva, vastasi Sinisiipi ja kulki eteenpäin.
-- Sinä et ainakaan kantele, sanoi rouva. Sitten kohtasi hän
mustalaisen.
-- Minne menet? kysyi mustalainen.
-- Käyn suoraan eteenpäin! vastasi Sinisiipi.
-- Silloinpa et valehtele! sanoi mustalainen.
Sitten tapasi hän maidonkuljettajan. Mutta Sinisiipi ei voinut
ymmärtää, miksi hevonen istui kärryissä ja maitokuski oli aisoissa ja
kiskoi kärryjä.
-- Nyt minä pillastun, sanoi kuski ja lähti laukkaamaan sellaisella
kiireellä, että hevonen putosi ojaan... Nyt minä menen kastelemaan
ruista, sanoi kuski ottaen kannen maitohinkasta kastellakseen peltoa.
Sinisiiven mielestä tämä kyllä oli kovin hullunkurista, mutta hän ei
katsonut sinnepäinkään, kulkihan vain eteenpäin.
-- Sinä et ole uteliaskaan, sanoi maitokuski.
Ja nyt seisoi Sinisiipi vuoren juurella; aurinko paistoi läpi
pähkinäpuiden mehukkaan yrtin vihreälle palholle, ja yrtti loisti
niin kuin kirkkain kulta.
Siinä kasvoi Linnunsilmä; ja Sinisiipi huomasi, miten se seurasi
lähteensuonta alas vuorelta rikkaan miehen niitylle.
Silloin lankesi hän polvilleen, ja poimi kolme Linnunsilmää ja kätki
ne esiliinaansa; kukat sylissään kulki hän kotiin isänsä luokse.
Rakuuna pukeutui kypäräänsä, miekkaansa ja takkiinsa; siinä asussa
meni hän papin puheille. Sitten kulkivat he kolmisin rikkaan miehen
luo.
-- Sinisiipi on löytänyt Linnunsilmän! sanoi pappi tullessaan salin
ovelle! Ja nyt me kaikki olemme rikkaita, koko kylä, sillä nyt saamme
kylpylaitoksen.
Ja he saivat kylpylaitoksen, tuli höyrylaivoja ja kauppiaita; tuli
ravintoloita ja postikonttoria, lääkäreitä ja apteekkeja. Kultaa
virtasi kesäisin kylään, ja tämä oli satu Linnunsilmästä, joka osasi
tehdä kultaa.