Juhannuksen aikoina.
Harppu meren pohjalla.
Unikeko.
Luotsin vastukset.
Valokuvausta ja viisaustieteitä.
Puoli arkkia paperia.
Voittokulkija ja narri.
Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.
Tupakkaladon salaisuudet.
Sankt Gotthardin satu.
Jubal Minätön.
Sinisiipi löytää Linnunsilmän.
Juhannuksen aikoina.
Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa,
jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset
seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä
ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti
makasi vuoteen omana.
Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta
nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa
hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella
tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren
väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti
kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä,
sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat
huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin,
käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi;
oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin
ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä
koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä
ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet
milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.
Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi
pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti
näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä
lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin -- yks,
kaks, kolme -- silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne
täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.
Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina,
kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt
juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen
niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin
ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta
ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat
rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.
Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta,
sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän
toivonut itselleen parempaa.
Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika
oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää
maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.
Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta
varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta
eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.
-- Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä
muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton
rouva pienen lapsensa kanssa.
Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti
verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.
-- Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin,
muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas
aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!
Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui
kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen
kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka
unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin
suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi
juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli
palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.
-- Miksei isä tule kotiin? kysyi pienokainen.
Sepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut
vastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla
suruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.
Ompelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta
neulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen
veret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain
lujemmin -- kuinka ihmeellistä!
Äiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä
tahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.
-- Sinä saat mennä auringon luo iltapäivällä, lapsukaiseni!
Saaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli
nimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka
estivät näköalan, myös meren näkymästä.
-- Ja sitte tahdon minä, että sinä äiti ostat minulle paljon
leikkikaluja.
-- Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti
ja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.
Ja se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä
ei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.
Mutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen
polvelleen.
-- Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.
Pienokainen teki niin.
-- Anna äidille suukkonen!
Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin
linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä
silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen
kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse
onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.
-- Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos
minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.
Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli
iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen
käteen mennäkseen kylään.
Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan
auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut,
että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.
Ja niin he menivät.
Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin
että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri
oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin
pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.
Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat
helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.
-- Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.
-- Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme
perille.
Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi
unohtaen janonsa.
Mutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.
-- Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen
maahan.
-- Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan
itkemään.
Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia,
jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt
sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin
mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta
käsivarrellaan.
Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat
raksen tarkasti paikoilleen.
Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen
syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon
vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa
kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he
yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.
Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti
tuskasta kuin kello.
-- Minä pelkään niin! kuiskasi lapsi.
-- Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului
pilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset
tiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.
Niin pääsivät he toiselle veräjälle ja he asettivat raksen
paikoilleen.
Siinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin
metsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta
eräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne
olivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.
Lampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin
kanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se
hyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa
tehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti
päänsä taaksepäin ja kulki takaperin.
-- Äiti, minä pelkään niin, sanoi pienokainen ja hänen sydämensä löi.
-- Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli
rukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.
Ja siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun
se alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.
Niin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat
kastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta,
joilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia;
ja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi
mustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi
poimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä
se ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.
Siinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin,
aurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli
hirvittävää.
Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja
kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi
useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.
-- Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.
Äiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.
-- Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti
sielunsa syvyydestä.
Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat
suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva
kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä
oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen
naisen suosta.
Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän
luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä
mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin
loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset,
niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle.
Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia
tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita
ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen
toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.
Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia,
joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.
Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä
oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie
pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet
oikealle, seisoi sonni tiellä.
Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti
lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin
että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili
hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten
punaiset veripisarat alas maahan.
-- Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen
henki!
Silloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös,
lensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut.
Kun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita,
jotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä
ne olivat tulleet.
He kulkivat viimeisestä veräjästä ja vaelsivat kylälle.
Se loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen
lehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko
punaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien
peitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä
niin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat
rantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.
Mutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän
ensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin
juodakseen.
Kun he tulivat sinne, oli puoti suljettu.
-- Äiti, minun on niin jano, valitti lapsi.
He menivät postitalolle, se oli suljettu.
-- Äiti, minun on niin nälkä.
Äiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli
suljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.
Hän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi
portin edessä.
-- Äiti, minä olen niin väsynyt.
-- Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä
juodaksemme.
Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet
suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli
väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon
kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen
lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.
Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi
taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.
Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä
ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.
Hänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.
Mutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.
Äiti oli yhä vaiti.
-- Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.
-- Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen
minä järveen, vastasi äiti.
-- Minä tahdon mennä kotiin!
Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan
takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä.
Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet
koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne
saadakseen vettä.
Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen
aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin
ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli
puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että
uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia.
Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan
välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla
ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.
Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista
myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli
liian iso morsiusseppeleeksi.
Hän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.
Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi
kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu.
Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.
Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt
niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät
tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.
Lapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:
-- Äiti, katsos kuinka monta silmää!
Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia;
pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli
pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia,
valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli
iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä;
ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan
auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.
-- Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.
-- Kyllä hän nukkuu.
-- Äiti, onko hän morsian.
-- Kyllä hän on morsian.
Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena,
kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa
tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut
odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat
soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä.
Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.
Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen
syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet
rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean
hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä;
kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät
edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas
rantaan kevein askelin.
Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan
pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei
näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa
ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti
kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.
Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli
linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa,
kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti
tahtoi taputella.
-- Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.
Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin,
aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan
ihmistä.
Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene
ja lähti lahdesta.
Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida,
mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.
Ja vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.
Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä;
eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse,
joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja
nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan.
Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten
kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta.
Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.
-- Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.
-- Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi
äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja
leivot nousivat ilmoihin.
Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine
santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat
käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän
kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen
alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja
kaislanvihreä sateenkaari.
-- Äiti, mitä se on?
Äiti ei voinut vastata.
-- Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on
taivaan valtakunta, äiti?
-- Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi
äiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.
-- Sitten tahdon minä päästä sinne, sanoi lapsi.
-- Niin minäkin tahdon, sanoi väsynyt, hyljätty, kovia kokenut äiti.
Harppu meren pohjalla.
Kerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla
laivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon
onkivapaansa onkiakseen.
-- Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman
pahuuden ja kavaluuden... Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska
kädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!
Sitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta
sitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi
koskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet
ja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät
sen!
Mutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua;
kuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli
iso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä,
jolla se työskenteli.
-- Se on höyrylaiva! sanoi vanha kivinilkka. Väistyppäs!
Niin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja
jyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan.
Mutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin
nokea ja öljyä.
Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet
alkoivat laulaa:
-- Hei, käykää kiinni! -- Hei, juu! junttanpoo! -- Hei, yht'aikaa!
Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! -- Junttanpoo!
Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin
kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen
kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi
musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan
kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.
Nyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:
-- Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa
vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän
kuin minkä väärtti se on.
Vuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.
Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen,
ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt
mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja
jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että
lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.
Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi
kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"
Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on
kuvastinkaappi!"
"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä
kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä
kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain
olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle;
mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.
Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky,
pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun
saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli
kaappi siirtynyt sioiltaan.
Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso
hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka
toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin
mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva
jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit.
-- Olipas se aika veikele!
-- Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina
kääntymään.
-- Se hajoaa! huusivat kaikki.
Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä,
miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.
-- Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.
-- Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on
kutomataitoinen.
-- Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe
kalkkisoran alla.
Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon
komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä
esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä
varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine
luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan
paikaltaan.
Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä
luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä
ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.
Soitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan
kaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien,
silloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt
olivat kielet uudestaan viritetyt.
* * * * *
Ruusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja
tyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan
vallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa,
ja he kävivät vakaviksi.
-- Kuuletko?
-- Kuulen. Mitä se on? Siellä soitetaan sävelikköjä.
-- Eipäs, hyttysethän ne surisevat.
-- Eipäs. Merenneito siellä soittaa.
-- Ei ole mitään merenneitoa, on maisteri sanonut.
-- Sitä ei maisteri tiedä.
-- Mutta kuulehan kuitenkin.
He kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.
Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli
naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja
vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi
soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he
olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän
mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä
he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.
Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen;
piloillaan sanoivat he ääneen:
-- Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin
tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he
ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat
kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään
iloinneet.
Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat
taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli
kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille,
ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa.
Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja
kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin
takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän
veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja
luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja
heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!
Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät
syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta
tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja.
Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja
heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen
alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli
hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.
-- Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme.
Hahhaa!
Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä
syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän
ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.
Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt
muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat
itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli
soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi
myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään
tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin... Mutta se tarina ei
kuulu tähän.
* * * * *
Kun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat
tuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan
jäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja
sinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.