Eräällä matkallani pysähdyin asiaini wuoksi useaksi päiwäksi muutamaan
maamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli
aika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikäwissäni lähdin
käwelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni wainajin wiimeisiä
lepokammioita. Siellä wiihdyin aiwan hywin yksinäisessä hiljaisuudessa,
sillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin
noitakaan, mitkä maailman hyöriwästä melskeestä erottuaan oliwat lepoon
lasketut tähän rauhan satamaan. Minä waiwuin niin sywiin ajatuksiin
elämästä, kuolewaisuudesta ja tulewaisuudesta, etten ulkomaailmasta
huomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita
jälkeenjääneet oliwat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein
huomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen
muistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia,
loistawuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria
erinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kiwestä ja
marmorista weistetyitä sekä raudasta waletuita mitä uljaimpia
muistopatsaita, kirjaeltuja loistawimmilla kultakirjaimilla,
runollisilla lauseilla ja wärssyillä, mitä ikänä maailmassa oli woitu
keksiä. Toiset sitäwastaan oliwat paljoa ala=arwoisemman näköiset.
Minkä haudalle oli waan turwe=penkereen ympärille ladottu tarha
ympyriäisistä pienistä maakiwistä; minkä muistoksi pistetty
yksinkertainen puuristi, johon oli weitsen kärjellä leikattu
latinalaisilla kirjaimilla wainajan nimi, syntymä= ja kuolemawuosi;
mille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenwärisellä
maalilla oli samat temput tehty.--Niin, eroitusta oli sielläkin ja
luultawasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten wälillä; mutta olipa
heillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he oliwat kaikin
hiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa wastaan.
Noita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut
kaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta hawaitsin siellä erään
lappiollaan makaawan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös
näytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian
huomasin, että asia oli kuten ennustin. Selwästi näki, että kiwi oli
aikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli
sen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita
muistomerkkejä oli pidetty hywässä kunnossa, puhdistettu niiden
ympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia
j.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen
kerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiwen peitti melkein kokonaan
pitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raiwata ensin pois,
ennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. "Mitähän tuossa noin
unhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?" ajattelin ja rupesin
tarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiwen pinnalle latinakirjaimilla
hakattua kirjoitusta. Waikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla
täyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siiwottuna,
että edessäni oli selwänä seuraawa kirjoitus:
"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen, Sakari K----n,
kuollut 23/6 18..." Wiimeiset numerot wuosiluwusta oliwat niin hämärät,
ettei niistä saanut selwää.
Minä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harwinaisen ja salaperäisen
hautakirjoituksen. "Lewottomuuteensa waipunut!" ajattelin minä.
"Mitähän se mahtanee olla? Lienee wielä mitä lieneekin, mutta jotakin
piilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selwän".
Tuota ajatellessani selkenin haaweilewista ajatuksistani ja aloin
astella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut
mitään muuta kuin: "Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut".
Juuri kaupunkiin saapuessani tuli wastaani wanha ukko. Hänellä oli
päässä leweäpartainen töröhattu, minkä reunat oliwat kääntyneet
alaspäin luukalleen. Hänen hiwuksensa ja partansa oliwat kikawalkeat ja
kädessä oli hänellä paksu nystyräsauwa. Muutoin näytti hän aikoinaan
olleen jänterä ja kookas mies, waikka aika nyt jo oli painanut hänen
hartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö waikutuksia lienee ollut sekin,
kun ukko oli tawattoman lenkosäärinen.
"Hywää päiwää!" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä
heti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties woisi minulle
jotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.
"Päiwää, päiwää!" wastasi hän ja hänkin seisahtui.
"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?" kysäisin häneltä.
"Tästähän tuota mukamas olen."
"Taidatte olla jo wanha mies?"
"Onhan tuota jo ikää lähemmäs sata wuotta."
"Te ehkä tietäisitte minulle selwittää erään asian, minkä halulla
tahtoisin saada tietooni?"
"Mikä se sitten olisi?
"Tuolla hautausmaalla, eräässä muistomerkissä, näin kummallisen
hautakirjoituksen; siitä tahtoisin tarkempaa tietoa."
"Kuinka se kuuluu?"
"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen."
"Mitä siitä sitten tahdotte?" sanoi ukko, katsoa muljauttaen
epäilewästi minua silmiin; näyttipä siltä, kuin olisi hän säpsähtänyt.
"Luulen, että tuon hämärän lauseen alla piilee jotain salaista,
tawallista oudompaa", selwitin hänelle.
"Mitä oudompaa? Kuolema kuin kuolema."
"Jospa muistomerkkiin olisi kirjoitettu: Tässä lepää waiwoihinsa
waipunut, niin ei olisi siinä uteliaisuudelleni aihetta, sillä tauti,
sairaus ja kuolema tuottaa aina waiwoja, mutta lewottomuuteensa
waipunut, se on jotakin aiwan toista, Ei, minun täytyy yhdellä tahi
toisella tawalla saada siitä selwä", sanoin minä ukolle lujasti.
"Mitä hyötyä luulisitte siitä olewan itsellenne?" kysyi ukko kolkosti.
"Onhan ihmisen aina niin hywä tietää sitä, mitä ei ennestään tiedä,
semminkin kun asia on hämärällä werhottu; tiedättehän siitä jotain
kertoa?"
"Minä olen wanha mies, muistan ja tiedän paljon."
"Te kerrotte siis minulle, eikö niin?" sanoin hänelle ihastuksissani;
olinpa tarttua häneen syliksi.
"En."
"Ja minkätähden ette?" sanoin wuorostani säpsähtäen.
"Sentähden, ettei minua haluta juoruta."
"Juoruta! Ei suinkaan se juoruamista ole, jos puhun sen, minkä tietää
todeksi."
"Ja kuitenkaan ei ole missään juoruttu enempää, kuin juuri teidän
utelemassanne asiassa", sanoi ukko tylysti, ja katsoa muljautti
taasenkin minua silmiin.
"Kuinka se niin on?"
"Niinpä se on. Kukin kertoo asian oman makunsa ja aistinsa mukaan, ja
wiimein tulee siitä semmoinen soppa, ettei siinä ole totuutta
nimeksikään."
"Ette lupaa minulle kertoa, waikka asian tunnutte hywin tuntewan?"
"En, niinkuin olen jo sanonut, en mistään hinnasta", sanoi ukko
puoliwihastuneen tawalla. Samassa alkoi hän mennä lenkuttaa wäärine
säärineen katua myöten aika wauhtia, ja paksu nystyräsauwa kolisi
katuun semmoisella woimalla, että olisi luullut kuulewansa tampin
petkeleiden jyrinän.
"Kuulkaa, kuulkaa! Ettekö woisi minua ohjata jonkun toisen luo, joka
minulle woisi jotain siitä kertoa?" huusin hänen jälkeensä, mutta hän
ei näyttänyt kuulewan ei näkewän, mennä weiwasi waan eteenpäin,
mutisten itsekseen minulle kuulumattomia sanoja.
Minusta tuntui ukon käytös hywin kummalliselta. Kauan seisoin siinä
katsellen hänen jälkeensä, käsittämättä kuitenkaan hänen umpimielistä
jylhyyttään.
Wihdoin lähdin käwelemään majapaikkaani. Heti sinne tultuani rupesin
kyselemään asian perustuksia, ja silloin sain tietää, että waskiseppä
Kilanderin leski woisi siitä kenties antaa joitakin tietoja.
Suoraa päätä ohjasin askeleeni mainitun lesken asuntoa kohden. Sinne
tultuani huomasin, että porwarioikeuden saaneet talon asukkaat oliwat
osanneet oikein käyttää aikansa, sillä warallisuus, hywä järjestys ja
puhtaus wallitsi kaikkialla. Miehensä kuoleman jälkeen harjoitti leski
hänen ammattiaan, ja kaikki käwi hywin.
Kysyttyäni emäntää, osoitettiin minulle eräs kamari missä sanottiin
"matammin" olewan.
Huoneeseen astuttuani oli edessäni arwokkaan näköinen wanha nainen,
hiukset lumiwalkeina. Hän oli rukkinsa takana kehräämässä pellawaisia
ja polki työ=asettansa niin kiiwaasti, että ratas meni yhtenä sawuna.
Hywänpäiwän sanottuani lakkasi hän työstänsä, ja katsoi
pellawakuontalonsa ylitse minua pyöreäsilmäisten, messinkisangoilla
warustettuin silmälasiensa läwitse. Terwehdykseeni wastattuaan,
kehoitti hän minua istumaan huoneessa olewalle maalatulle lawitsalle.
Minä esittelin hänelle asiani, ja hän kuunteli sitä suurella
tarkkuudella. Sitten hän siirsi rukkinsa syrjään, istui tuolille, otti
ison nuuskarasian lakkaristaan, pudisteli sitä miettiwäisennäköisenä
hywän aikaa, ja sitä tehdessään katseli hän kaikkiin muihin paikkoihin,
mutta ei waan wahingossakaan minuun. Näyttipä siltä, että hän kokoili
ajatuksiansa, koska hän katseli kattoon kaikkiaan enimmän. Wihdoin weti
hän nuuskaa nenäänsä ja joku päätös näkyi syntyneen.
"Niin. Luultawasti te olette tawannut Sakari K----n hautakiwen, ja
tahtoisitte kai tietää syytä tuohon mielestänne kummalliseen
kirjoitukseen", alkoi hän.
"Niin, niin, sitä juuri tahtoisin", sanoin puoli=iloisesti.
"Mutta teillä täytyy olla aikaa ja malttia, sillä kertomus ei ole pian
lopussa."
"Oh! Älkää antako sen itseänne ensinkään estää, kyllä minulla on aikaa
sekä malttia", koin hänelle sanoa.
"Niin", alkoi hän. "Minä olen wanha ihminen, ja olen paljon nähnyt ja
kokenut tässä maailmassa. Minä olen nähnyt monta, monta turhaa surua,
monta wäärää iloa, paljon ansaitsematonta kunniaa, paljon syytöntä
sortumista, kärsimystä ja kukistumista. Olen nähnyt monta oikeana
pidettyä wääryyttä, monta wääryytenä pidettyä oikeutta, paljon
wääryydestä iloitsewia ja paljon tunnottomia sydämiä. Olen nähnyt monta
leppymätöntä wihaa, monta kukistamatonta ylpeyttä, monta sywää
lankeemusta. Mutta harwoin olen nähnyt niitä, jotka surewat silloin
kuin wääryys iloitsee. Niitä minä olen kokenut, nähnyt ja kuullut ja ne
owat suuresti waikuttaneet minunkin elämäni juoksuun.--Ja waikka
maailma näin myllehtii ja kuohuu, juuri kuin kiehuwa poropata, yksi on
kuitenkin, joka aina waan pysyy päällä ja joka selwittelee tuota
sekasäyräistä maailman kuplehtimista. Sortuneen näköisenä se useinkin
häwiää näkymättömiin tuossa ankarassa sekamelskassa, mutta jälleen se
ilmestyy sieltä woitollisena, ilmestyy ankarana tuomarina ja mittaa
usein jo täällä ajassa itse kullekin hänen töittensä ansion mukaan.
Tuon mahtawan woiman nimi on _totuus_, ja se se on, joka maailman
pystyssä pitää, waikka se monen mielestä näyttää niin wähäpätöiseltä."
"No mutta herran tähden! Eihän tämä kuulu asiaan ensinkään", ehätin
hänelle sanomaan.
"Johan edeltäpäin sanoin, että teillä täytyy olla aikaa ja malttia, jos
mielitte kuulla haluamaanne kertomusta, ja kuitenkin olette jo kerran
keskeyttänyt minut. Kaikilla kertomuksilla täytyy olla alustawa pohja
ja sitä paitsi koskee kertomus hiukan minua itseänikin", sanoi hän
melkein tuimasti, katsoen samassa kiinteästi silmiini ja pyöritellen
isoa nuuskarasiaansa.
Minä pyysin anteeksi liian kiihkeän uteliaisuuteni, ja samassa rukoilin
hartaasti, että hän alkaisi kertomuksensa.
"Silloin kun olin wielä nuori", alkoi hän taas, "tuli kaupunkiimme
tehtailija L----r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies,
weti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut wähää ennen
tänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä wielä ollut. Toimella ja
innolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja
halua ei näyttänyt puuttuwan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän
ammatissaan etewin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa
laitti hän niin loistawaksi ja komeaksi, että se woi parhaimmille
kaupungissamme wetää wertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja
wieraswarainen kaikille, ja nepä awut lienewät waikuttaneet sen, että
hänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytywäisiä wieraita. Ei
kulunut kowin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruwettiin pitämään
oikein loistawia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki
kaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harwoin
kutsutut oliwat niistä poissa. Isäntä osasi pitää wieraansa
tyytywäisinä ja iloisella tuulella, hywällä, sujuwalla ja
miellyttäwällä käytöksellään sekä runsaalla wieraswaraisuudellaan; se
tapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäwiä. Kun useinkin niin on, että
welka welkaa waatii, pidettiin noita kestejä wuoroon kunkin
seurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura=elämä wireillä, ettei
mointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin,
juotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä
oli tehtailija johtawana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.
Näin sai hän aina enemmän ja enemmän arwoa ja kunniaa, ja wiimein ei
ollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L----stä. Pian tulikin
asia siksi, että hän kohosi johtawaksi henkilöksi kaikissa
yhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskewissa
päätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen
mieltään ja seurattu hänen neuwoaan. Asiain näin ollessa, eipä
kummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta woisi
hänettä tulla toimeen.
Waikka kaikki oli näin hywin, waikka tehtailijalla oli kunniaa,
mainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hywiä ystäwiä,
waltaa ja woimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori waimonsa
näyttänyt iloiselta. Harwoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa,
sitä wähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun wälttämättömyyden
wuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru= ja umpimielisen
näköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon
tuttawia, ja olipa wähällä, ettei se häwittänyt sitä hilpeää
iloisuutta, minkä he oliwat saaneet seurustellessaan tuossa
mainehikkaassa kodissa.
"Kuinka se on sinun waimosi laita, weli L----r?" kysyi arwoisa
pormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.
"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?" kysyi tehtailija häneltä
wuorostaan, wähän säpsähtäneen ja loukatun tawalla.
"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme",
selitti pormestari.
"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen
wuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura=elämästä. Älkää
hywät ystäwät antako sen seikan häiritä iloanne, minä wastaan
kaikesta", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta
puhuttu enää mitään.
Kului wähän aikaa ja tehtailijan waimo synnytti terween ja kauniin
tyttölapsen, waan yhä harwemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa.
Alkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura=elämällisessä
hienossa maailmassa, ettei tehtailijan waimo ollut oikein--wiisas, eikä
siis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui
tehtailija hänestä niin wähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan
ja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.
Waikka tehtailija oli näin wälttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin
yksi, joka ei woinut häntä kärsiä, ja se oli minun mieswainajani.
Jotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan
parhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia wastaan, waikkei hän woinut selwää
tehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen
kunnioituksen wuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä,
paitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kowasti, kuullessani
ensikerran noita arweluita, ja pidin ne suorastaan wäärinä. Mekin
kutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harwapa se
kerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin
asian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa,
siwistyneempää, järkewämpää ja tarpeellisempaa ihmistä woi löytyä koko
maailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli
ohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme oliwat niin erinkaltaiset
siinä asiassa, siitä aiwan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin
pysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriäwät ajatukset, ja
niin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.
Sillä wälin hoiteli tehtailijan waimo pienokaistansa kaikella äidin
helleydellä ja rakkaudella, huolimatta wähääkään piirimme hienosta
seurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa
kuiskaeltiin. Yötä päiwää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina
wuoden ja wuorokausien aikoina oli hän walmis kuulemaan armahaisensa
pienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina
talon awarasta ja waloisasta salista kuului soittokoneitten räikäisewä
ääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja
puolihumaltuneiden imartelewat puheet, istui tuo hiljainen ja
umpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen,
tuuditellen ja waalien häntä. Wälisti katsoi hän pitkät ajat
liikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin wiehkeästi
hymyilläkin, waikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekewän niillä
harwoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin
teki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta wika oli kai siinä, ettei
hän ollut oikein--wiisas.
Tarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään
woi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kaswawaa liikettänsä. Sentähden rupesi
hän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti
huostaansa erään köyhän, mutta teräwäpäisen pojan, jota hän jo alusta
pitäin kaswatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin
hankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä wälttämättömästi tuli hänen
palweluksessansa tarwitsemaan.
Ajanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo
poikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kaswoiwat ja
warttuiwat, niinkuin kaksi nuorteaa wesaa, hywästi istutettuna hywään
ja tuoreesen maahan. Poika oli siiwo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä
ja tottelewainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäwäelleen;
sentähden rakastiwat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräwäpäinen,
että oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittawaksi annettiin.
Tyttö myös warttui ja kaswoi, mutta hänen piirinsä oli wielä niin
pieni, ettei hänestä tietty sanoa hywää eikä pahaa.
Näitä molempia lapsia rakasti tehtailijan waimo, niinkuin molemmat
olisiwat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aiwan pian uuteen
äitiinsä, niin että kun hän wähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä
tehtäwiltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa.
Siellä hän wiihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän
mieluisesti wastaan; olipa rouwallakin nyt seuraa, eikä hän muuta
kaiwannut kowemmin kuin ennenkään.
Pian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen
määrään, että häntä tarwittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta
iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa
hoitamassa, kulloin kulkien warastopaikoissa, joko antamassa niistä
tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkewia tawaroita. Tämä waikutti sen,
että hän aina wähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä
seurassaan.
Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin.
Kun hän melkein muiden huomaamatta oli kaswanut, kummastuttiin
suuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä
waatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttäwällä ja
kainolla käytöksellä, waikkei hän ollut saanut muuta kaswatusta kuin
sen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selwittiin asiasta, sillä
älyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli siwistyneen, hienon ja
seura=elämällisen isän ansiota.
Sillä tawalla tuli tehtailijan waimolta pois se wähäinenkin seura, mikä
hänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen waipui hän; sillä
eipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä
seuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että
tehtailija olisi wiime aikoina kertaakaan puhunut waimollensa luotuista
sanaa ja jos joku wieraista rupesi waimosta jotain hänelle puhumaan,
waikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei
waimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein wiisas.
Yhtä rintaa kehkeentyiwät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli
solakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista,
mikä olisi tuntunut wastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siiwo
ja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät awut tuliwat jo aikaisin yleisen
huomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arwoa. Wielä enemmän sai
hän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään
toimeliasta ja kykenewää konttoristiaan. Pian häntäkin ruwettiin
kutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aiwan mahdoton olla
toisin tekemättä, kun seura=elämän pää ja ydin oli hänestä niin
kunnioittawasti puhunut.--Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento.
Kaunottareksi ei häntä tosin woinut sanoa, mutta sangen miellyttäwä hän
oli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arwokkaan hieno käytöksensä ja
arkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei
olisi häneen mieltynyt.
Seura=elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen
olisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan
itse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arwokasta
jäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli
näet tuiki harwapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä
liehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, wastasi
hän waan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän
päästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän
yksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä
waikka parwittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja
liehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja
tuttawuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi
hurskaalla ujoudellansa ja waiteliaisuudellansa, wetäytyen pois heidän
paristaan.
Tehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenewällä
ylpeydellä, sillä asian oiwalsi hän siltä kannalta, että semmoinen
käytös enentää waan heidän arwoansa ja että se samassa ylentää hänen
omaakin kunniaansa. Muut sitä wastaan eiwät tienneet mitä ajatella ja
tunsiwat pettyneensä toiweissansa.
Tämä kaikki ei kuitenkaan wähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista
konttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinwastoin kiihoitti
se jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin oliwat
tyttö ja poika käytöksellään woittaneet itselleen enemmän arwoa--
tehtailija oli ollut oikeassa.
Tuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta
näyttänyt tapahtuwan. Seuraawa seikka teki kuitenkin asialle wiimein
käänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arwossa pidettäwä mies
ja hywissä waroissa. Hänellä oli hienosti kaswatettu pulskea poika,
nuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarwittiin. Hän se toimitti,
laitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se
empimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulawalla,
sointuwalla, melkein pilkallisella kokkapuheen=lahjalla warustettu, oli
hän saanut semmoisen wallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin
Unkarin Helluntai=kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei
ollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arwonsa nojalla
tarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä.
Mutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein
mielestä edullisen ja loistawan tarjouksen; wieläpä pani hän sen niin
pahakseen, että wetäysi pois seura=elämän piiristä kauwaksi aikaa.
Tämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön
puolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päätteliwät,
että tuommoisen typeryyden oli Elsa warmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka
piti tytön teon warsin oikeana, koska hän muka oli wielä liian nuori
mennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot
arwostelijat oliwat niitä, mitkä toiwoiwat tuon tarjouksen tulewan joko
suorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkäwyillensä osaksi.
Niin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Wähitellen unohtui
kaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa
seura=elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä wiehättäwä oli hän nyt kuin
ennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluawia
ryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä
nytkin enimmän miellyttäwän.
Eräänä kertana hawaittiin, että konttoristi ja Elsa puheliwat
kahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua,
koska kohtausta luultiin waan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset
tiheniwät tihenemistään, ja silloin oiwallettiin asian oikea laita. Ei
woitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että
semmoinen mies, mikä ei ollut kuin waan konttoristi, rohkeni niin
korkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin siwistyneen, warakkaan ja
arwokkaan miehen tyttären puoleen. Wielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun
hän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen
puoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin
tarjouksia.
Tämä ei woinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut
aawistaakaan, että asiat niin päin oliwat, eikä hän olisi uskonut
mahdolliseksi waikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen
woisi joutua niin suuri luonnottomuus. Wihasta waahtoawin suin käski
hän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisewällä äänellä luki
hän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan
muurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän waan wielä rohkenisi
niin sukua ja mainetta alentawaa ajatellakaan, sitä wähemmin yrittää
jotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja
käski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt
mikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän
lujasti, ettei sitä päiwää walkene, jolloin he toisensa saisiwat.
Nuorikot seisoiwat siinä kuolon kalpeina ja wawisten. Kumpikaan heistä
ei lausunut halkaistua sanaa; he eiwät uskaltaneet, niin ankara ja
tulinen oli tehtailijan wiha. Päälliseksi oli heissä kowa häpeän tunne,
kun heidän kauwan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta
taasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeawa.
Konttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtewän talosta, mutta
niin ei käynyt. Päinwastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei
hänen tarwitsisi lähteä pois, waan että hän saisi jäädä taloon. Ensin
ei tehtailija ottanut korwiinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin
wihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin
pyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää
pois mielestänsä kaiken likemmän tuttawuudenkin Elsan kanssa. Jos hän
kuitenkin hawaitsisi wiwahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin
matkapassi kohta olewa walmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin
tyytyä. Kowa ehto, kowa alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei
surrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän waan sai olla
rakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä wälistä. Mykkänä kuin hauta
istui hän nyt konttorissa warhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja
päiwätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä
nakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen
rinnastaan nousewan sywiä, kumisewia huokauksia. Usein tapasi aamu
hänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän wihdoin oli uupunut unen
horroksiin. Niin teki hän toiwotonna työtä, sillä totinen rakkaus
kestää waikka mitä.
Siihen aikaan nähtiin tehtailijan waimon itkewän enemmän kuin koskaan
ennen.
* * * * *
Oli kulunut joku wuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua
tehtailijasta, waikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja
toiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei
hänen raha=asiansa olleet juuri niin hywällä kannalla. Sen huhun muassa
tuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan waimo kärsi
hirweästi. Sekin oli urkittu selwille, että hän oli erään papin hywästi
kaswatettu tytär. Hän ei ollut hywäksynyt eräitä miehensä wääriä
mielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siweästi muistuttanut.
Mutta se waikutti aiwan päinwastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli
toiwonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen
waimonsa häntä nuhteli--jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan
kaikilta ihmisiltä imartelewaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän wihastui
siitä niin kowasti, että katkaisi kaiken awiollisen yhteyden
hänen kanssaan. Siweä waimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä
raskasta, kuolettawaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti
elämänwelwollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana.
Piika Maija, joka oli kauan talossa palwellut, mutta nyt pois lähtenyt,
wakuutti kunniasanallansa asian niin olewan. Wieläpä tiesi hän lisätä
senkin, ettei sen wiisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan
päällä, kuin hänen hywä emäntänsä.
Semmoisia sitä huhuttiin ja tiedettiin, ja samassa ruwettiin waimon
surullista tilaa säälimään, samoin konttoristin ja Elsan kowaa
kohtaloa. Kuitenkin oliwat nämät alimmaisen kansan kerrosten hokuja,
kuiskeita ja säälejä; ylhäisien keskessä ei liene mitään semmoista
ollut, eikä heistä kukaan olisi senlaisia uskonutkaan.
Joku sana minun nyt täytyy puhua meidän omasta elämästämmekin, koska se
on tawallaan yhteydessä tämän kertomuksen kanssa. Me aloitimme elämämme
aiwan tyhjin käsin, sillä molemmat olimme naimisiin mennessämme köyhät
kuin taiwaan linnut. Mutta kun käytimme aikamme oikein, noudatimme
ahkeruutta, säästäwäisyyttä ja rehellisyyttä kaikissa toimissamme,
siunasi Jumala kättemme työt, niin että ennen pitkää olimme hywissä
waroissa. Itsestään seurasi siitä, että saimme luottamuksen pankeissa,
kauppahuoneissa ja kaikilta ihmisiltä. Tämä kaikki tuotti meille arwoa
ja kunnioitusta kaikilta ihmisiltä.
Waikka olimmekin olleet, ainakin näennäisessä hywässä tuttawuudessa
tehtailijan kanssa, emme kuitenkaan wiimeaikoina käyneet hänellä
wieraina. Miten lienee hänen korwilleen tullut mieheni wastenmielisyys
häneen, ja sen erän perästä ei kutsuttu meitä enään koskaan hänen
kesteihinsä, eikäpä juuri monesti muuallekaan; sillä tawalla jouduimme
melkein tykkänään ulkopuolelle kaikesta seuraelämästä. Mieheni oli
siitä paremmin iloissaan kuin suruissaan, mutta minun kunnialleni koski
kowan kowasti semmoinen alennus. Kun mieheni kuuli noita huhuja
tehtailijan huonoista raha=asioista, sanoi hän tyynesti: "sitä olen
odottanutkin, ja minä odotan wielä pahempaa perästä; semmoinen elämä ei
woi hywään loppua."
Semmoisenaan kului joku aika. Eräänä päiwänä osoitettiin isosummainen
wekseli mieheni lunastettawaksi; se oli niin suuri, että sen
maksamiseen olisi mennyt elo elämämme. Mieheni säikähti niin kowan
tuota odottamatonta asiaa, ettei hän kyennyt pariin wuorokauteen asiaa
tarkemmin miettimään. Hän tiesi, ettei hän ollut mennyt semmoiseen
sitoumukseen, waan että tässä oli joku wääryys; silti koski se niin
kowasti.
Kun hän tointui enimmästä hämmingistään meni hän tarkastelemaan
wekselin allekirjoitusta. Towin aikaa sitä tehtyänsä, huomasi hän, että
siinä oli huolellisesti koetettu jäljitellä hänen käsialaansa, mutta
samassa älysi hän, että wielä selwemmin pilkisteli siitä esiin
tehtailijan käsiala. Mieheni otsa oli kirkastuneena, kun hän sieltä
palasi. "Se ei ole kenenkään muun kuin tuon konnan työtä, mutta sen hän
saa wielä katkerasti katua", sanoi hän.
Sillä mielennousemalla meni hän ja haastatti tehtailijan oikeuteen
wekselin wäärentämisestä. Tehtailijalle tuli nyt paha hätä. Hän ei
tiennyt ensimmältä mihin hän turwaisi, sillä tunto tunnusti että hänen
asiansa oli wäärä. Hän ajatteli ja mietti sinne tänne, mutta tukewaa
pohjaa ei hän waan löytänyt. Wihdoin muisti hän konttoristinsa
toiwottoman ja tulisen rakkauden tytärtänsä kohtaan, ja toiwon säde
wälkähti hänen mustan mielensä läwitse, Tätä wahwisti wielä tunto ja
tieto siitä, millä alttiudella ja lämpymyydellä hänen tyttärensä oli
wastarakkautensa lahjoittanut konttoristille. Sydämessään iloiten siitä
kun hän oli ollut niin wiisas, että oli älynnyt heidän toiweensa
turhaksi tehdä tähän saakka, tarttui hän nyt tähän hätäkapulaan. Hän
toiwoi, että konttoristi tekisi sydämensä asian tähden mitä tahansa,
waikkapa wäärän walan, kun hän waan lupaisi tyttärensä hänelle. Muussa
tapauksessa olisi konttoristi waarallinen mies, koska hän tiesi asian
alusta loppuun asti. Mutta jos hywin onnistuisi, olisi kunnia ja tawara
kaikki pelastettu.
Mitä mietti ja ajatteli tehtailija. Hän esitteli asiansa
konttoristille, mutta tämä kauhistui ja pani jyrkästi wastaan.
"Mutta ajatteles: tämä on ainoa keino, millä woit päästä toiwosi
perille. Sinä tiedät, kuinka sattumus on tehnyt sen, että asiani owat
nykyään huonolla kannalla, jonka tähden jouduin tuohon hankalaan
juttuun ryhtymään; sinä yksin woit ne jälleen hywäksi tehdä. Pari kolme
sanaa waan, joista ei ole wahinkoa kenellekään muulle, jos ei waan
tuolle suulaalle ja kitsaalle kultasepälle. Ne sanat woiwat saattaa
sinut toiwottuun satamaan, samalla kuin ne perustawat omasi sekä minun
onneni. Ajatteles, sanon wieläkin, ja niin pian kun saan lupauksesi, on
tyttö sinun ja me kaikin pelastetut; minä luotan sinuun, minkä
wastauksen nyt annat? kaikki riippuu siitä", liwerteli tehtailija.
Konttoristi parka joutui nyt kahden tulen wäliin. Hän oli köyhästä
kodista lähtenyt ja tiesi warsin hywin, minkälainen aste ylhäisien ja
hänen wälillänsä oli. Se myötäkäyminen, mikä häntä oli tähän asti
seurannut, saatti hänet korkealle kurkottamaan. Hän oli rakastunut
isäntänsä tyttäreen ja saanut wastarakkautta. Sen oli kuitenkin
turhaksi tehnyt tämän maailman rikkaus, arwo, kunnia ja kiilto; ja sitä
oli hän surrut, miettinyt ja ajatellut yöt ja päiwät. Nyt oli tilaisuus
käsissä, jonka awulla hän woi tarkoituksensa perille päästä; jos hän
sen käsistään päästi, oli hänen hartain halunsa, hänen rakkautensa
toiwo ijäksi päiwäksi rauwennut. Tämä aate waiwasi häntä hirweästi. Hän
oli kauan ollut poissa kristillisten wanhempiensa parista. Heidän
waroittawat neuwonsa ja ohjeensa eiwät olleet enään walwomassa poikansa
sisällistä ihmistä. Wieläpä oli hän elämän hyörinän tähden wieraantunut
toisesta äidistäänkin, nykyisestä emännästään, joka hänelle oli niin
monta hywää neuwoa ja opetusta antanut. Kaikkien tämmöisten elämän
ohjeitten puutteessa, wiskattuna alttiiksi kaikenlaisille kiusauksille,
ja hurmaantuneena tulewaisuutensa loistawasta suuruudesta, waiensi hän
wiimeinkin omantuntonsa. Wuorokauden kuluttua lupasi konttoristi
tehtailijalle ojennetulla kädellä mitä tämä oli pyytänyt. Ei tarwinne
mainitakaan, minkä ilon tämä myönnytys tehtailijalle tuotti.--
Saman päiwän illalla tuli tehtailijan kodissa iloiset ajat, sillä
isännässä oli tapahtunut äkillinen suuri muutos. Hän oli erinomaisen
hywällä tuulella ja waimoansakin puhutteli ja kohteli hän kaikella
awiomiehen helleydellä ja rakkaudella, jota ei ollut tapahtunut kaukaan
aikaan. Illemmällä ilmoitti hän juhlallisesti perheensä läsnäollessa,
ettei hän nyt ole enään tyttärensä ja konttoristin yhdistymistä
wastaan, jos waan he itse niin tahtowat. Kyllä sen arwaa, minkä
waikutuksen tämä odottamaton ilosanoma teki tehtailijan waimoon ja
tyttäreen. Rouwa itki ilosta niinkuin pieni lapsi. Elsa kawahti isänsä
kaulaan, syleili wawisten häntä ja tuhansin kiitoksia lausuen suuteli
hän ehtimiseen hänen kaswojaan ja käsiään. Konttoristiin ei tämä
ilmoitus tehnyt niin sywää waikutusta kuin luullut olisi, mutta
yhtäkaikki hänkin kylmäkiskoisesti kiitteli muodon wuoksi tehtailijaa,
ikäänkuin jostain tutun=omaisesta ja liian kalliisti ostetusta asiasta.
Oikeuspäiwä tuli ja kaikki ihmiset odottiwat utelijaisuudella, kuinka
tuo kamala juttu olisi päättywä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset
astuiwat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi,
koska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin
kukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toiwonsa.
Oikeuden tutkinnossa wäitti tehtailija kiwen kowaan, ettei hän ole
kirjoittanut puheen=alaista wekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki
riippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti
hän walan tehtyään, wawisten ja waaleana kuin haamu, ettei wekseli
ollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut
rahoja; wielä lisäsi hän wekselin kirjoituksen olewan selwästi mieheni
käsialaa.
Useampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä
arwaatte minkälainen siitä tuli. Wekseli tuomittiin mieheni
maksettawaksi ja wieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin wäärästä
syytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kaswoista, kun hän tuli
lakituwasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa;
tämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytywäiseltä.
Aiwan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli walju kuin
palttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän
sanaa lausumatta wuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä,
juomatta ja nukkumatta kokonaisen wuorokauden, eikä puhunut sillä
ajalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä
käsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin waan
kauempaa hänen toiwotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan
silmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta,
ja wäliin puhkesi sieltä kohisewa huokaus. Wihdoin hypähti hän ylös ja
wirkahti: "mutta eläähän Jumala wieläkin". Sen lauseen sanottuaan lähti
hän wetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin
todistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin.
Sitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tehtailijan kodissa wietettiin sillä wälin iloisia aikoja. Isäntä oli
pelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen,
jonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta
lewotonta yötä walwonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä
ensimmäisiä ilon ja onnen päiwiä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta
tämä onni oli heille wuotanut.--
Tuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäiwän jälkeen. Tehtailijan kotona oli
laitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, waikkei
yhtään wieraitakaan oltu kutsuttu.
Iloisena istui tehtailija tulewan wäwynsä ja tyttärensä kanssa
puolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään
niin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia walmistamassa, sillä
hän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki walmistaa, semminkin tässä
autuuden kajastuksessa. Paljon puheliwat isäntä ja wäwy semmoista
umpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä
ymmärtää. Tehtailija ja konttoristi oliwat laskunsa laskeneet ja
pitiwät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa wapaata,
sentähden eiwät he osanneet olla warowia, eiwät mitään peitellä; mitä
tähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta
niin jäänyt; he luuliwat naiswäkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi
kuin heidän omansakin oliwat--he mittasiwat itsellänsä heitä.
"Käwihän se wekselijuttu warsin hywin", sanoi isäntä muun muassa
iloisesti.
"Käwihän se, warsin hywinhän se käwi", wastasi konttoristi wähän
umpimielisesti.
"Rohkeimmankin toiwon yli."
"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni."
"Aiwan niin, hah, hah, haa! ja kunniamme sekä maineemme on pelastunut."
"Entä warallisuutemme?"
"Niin, niin; aiwan oikein, mutta eikö se ollut sinulle tuiki tukala
tehtäwä? Siltä minusta ainakin näytti."
"Eipä juuri niinkään, sillä oikein asiaa mietittyäni, huomasin
palkinnon olewan niin suuren, että sen tähden olisin woinut uhrata
waikka mitä."
Nyt ymmärsi Elsa. Hän ja hänen äitinsä oliwat kyllä tienneet, että
tehtailijaa oli waiwattu oikeuteen jossain wekselijutussa, mutta he
eiwät osanneet aawistaakaan asian oikeaa laitaa. Silmänräpäyksessä
käsitti Elsa nyt asian kaikessa walossaan ja hirmuisuudessaan.
"Herra Jesus! Hän on wannonut wäärän walan!" kiljahti hän sydäntä
wihlowalla äänellä ja kaatui tiedottomana lattialle.
Samassa silmänräpäyksessä astui äiti sisään: hän oli kuullut tyttärensä
huudahduksen; hän parahti kipeästi ja seisoi sitten sanatonna, hurjasti
tuijotellen eteensä.
Kyllä sen arwaa minkälainen hätä nyt asianomaisille tuli. Konttoristi
hyppäsi rakastettunsa luo, nosti hänet lattialta ylös, kantoi saliin ja
laski siellä olewalle sohwalle. Siinä waloi hän tytön päähän mitä
wirwoittawaa waan suinkin käsiinsä sai. Tehtailija kiireesti haetti
lääkäriä.
Elsa tointui wiimein. Hän aukaisi silmänsä ja loi surullisen
tuomitsewan katseen wieressään hätäilewään sulhaseensa. Tämä wapisi
niinkuin haawanlehti tuon heikon naisen nuhtelewan katseen edessä.
"Woi, Sakari, mitä sinä olet tehnyt! Sinä, josta minä olen niin paljon
hywää ajatellut ja toiwonut ja jota olen niin werrattomasti rakastanut,
sinä teit tuommoisen työn! Sinä koetit kauhealla rikoksella pelastaa
meidän luultua kunniaamme, mutta sillä sinä waan syöksit itsesi ja
meidät ikuiseen perikatoon. Woi, Sakari, sinä olet murhannut minut",
puheli sairas heikolla äänellä.
"Eläthän toki wielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se
on tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas
hywäksi", koetti änkyttää wapisewa nuorukainen.
"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari?--Ei koskaan wäärän todistajan
kanssa", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.
Ne sanat järähtiwät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa
siihen ampunut. Hän wapisi niin kowin, että olisi jokaisen luusolmun
luullut toisistansa irtaantuwan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta
hän tuki itseänsä sohwan päätä wastaan.
Silläwälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa.
Surumielin selitti hän, että tytär oli saanut waarallisen
paranemattoman kaatumawian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.
Tieto tuosta surullisesta tapauksesta lewisi pian ympäri kaupunkia.
Monenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä
piireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Wihdoin
tultiin siihen johtawaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna,
ollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei
tehtailijan waimo ollut ennenkään ollut oikein wiisas: hän oli waan
kadottanut wiimeisenkin järkensä. Tytär oli warmaan perinyt äitinsä;
olihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin--siinä
kaikki. Sitä waan kowin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin
kowa=onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties
koko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen,
ei seurustellut kenenkään kanssa, päiwitteli waan kowaa kohtaloansa ja
sitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.
Kauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit
kokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja
pian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan.
Niillä harwoilla kerroilla, jolloin hän woi puhua, oli hänen alituisina
sanoinaan: "woi, woi sinua Sakari!" Muutaman ajan kestettyään
tuommoista hirweää sielua ja ruumista kuluttawaa tuskaa, heitti hän
henkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.
Nyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen
aikanakin oli hän ollut kowin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko
ajan wawisten seisonut sairaan wuoteen wieressä yötä ja päiwää,
toiwomassa wielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa
hänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli
kuoltuaankin wielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa
hänen kaswoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisiwat liikkuneet ja
sieltä olisi kuulunut kuiske; "Woi, woi, Sakari, sinä olet murhannut
minut----ei koskaan wäärän walan tekijän kanssa." Nyt särki kauwan
nukuksissa ollut omatunto wiimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine
kauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei
woinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti
waltawaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan
kyyneliä ja hitunenkaan woimia. Sen jälkeen waipui hän niin ankaraan
surumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen wuorokauteen, itki
waan wäliin, milloin wähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei
totellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hywittänyt mikään; hän oli
kuollut maailmalta ja eli waan suruillensa.--
Kaikella on kuitenkin aikansa. Wähitellen haihtui Sakarinkin enin suru,
mutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei woinut enään
tehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenewästä ja
työteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuwa warjo.
"Woi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa
ihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa woi löytyä.
Minä olen wäärässä kunnian himossa unhottanut wanhempieni neuwot ja
hylännyt Jumalani, mutta hänen kostawa kätensä on jo rangaissut kauhean
wäärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arwostelin
minä wäärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla.
Totta kyllä on, että isäntä wietteli minut tuohon wäärään ja kauheaan
tekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on woitu
wäärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin
saastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen
puhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui.
Miksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin
häntä tuolla tawalla ansaitsemaan?--Wietelty, wietelty minä olen,
julmasti wietelty ja petetty--mutta miksi minä annoin itseni wietellä?
Miks'en totellut sitä wienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja
sanoi asian wääräksi? Miksi koetin waientaa ja nukuttaa sitä?--ei se
ole muiden syy, oma wikani se on--nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt
on jo myöhäinen. Woi minua onnetonta! minä en woi kestää tätä kauheaa
tuskaa."
Tuolla tawalla puhui ja waikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen,
kuljeskellen huoneesta huoneeseen ja wäännellen käsiään ja ruumistaan.
Tämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kowin pahaa. Hän koki kaikin
tawoin hillitä ja waientaa Sakaria, sillä selwähän oli, että jos asia
todellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies.
Sentähden koki hän Sakarille esitellä ja luwata jos jonkunlaisia etuja,
ja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän waan ilmi
saattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään
eduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman
rikkauksista ja aarteista, sillä hänen powessaan oli ankara tuomari
walweella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se waan waali.
Seuraus tuosta tehtailijan wiimeisestä hätäyrityksestä olikin waan, se,
että jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.
Tieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta
lewisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni wetoama
wekseli=juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen
tutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi
tuli wielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija
koetti kaikki woimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin
pois todistamasta, wäittäen hänet mielenwikaiseksi ja muutoinkin
kelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän woinut
syytöksiään tukea.
Sakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä,
oli hän, isännän wiettelemänä, todistanut wäärin ja tahtoi sen nyt
oikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen wekseli ollut
waskiseppä Kilander'in allekirjoittama, waan tehtailija L----n
jäljistelemä.
"Riiwattu, hullu!--Uskallatko isännästäsi semmoista walehdella?" ärjäsi
tehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.
"En minä ole riiwattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on walweella
ja sentähden uskallan totuutta puhua", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt
hän ei wawissut.
Piika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan
kyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla
kolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi
tyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Wielä
sanoi hän kuulleensa tehtailijan wakuuttaneen, ettei niistä ole
kenellekään wahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle
waskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittiwat, sitä hän ei tiennyt. Asia
oli nyt selwä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan wekselin,
wieläpä kunniansakin menettämään.
Tämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin welkojat ryhtyiwät
hakemaan saatawiaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei
kiweä kiwen päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa
raukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän
nyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä.--
Tämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta
hänessä. Waimonsa wähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema,
konttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän
itse oli syyllinen, kaikki, kaikki oliwat järkähyttämään kowaksi
paatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään wikaa,
mutta kaikki kohdanneet onnettomuudet oliwat konttoristin, tuon
siwistymättömän hölmön syy, joka ei woinut kielensä alla mitään pitää
ja joka haaweili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin
suurinta ylönkatsetta.
Sakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi
toimimaan. Hän kulkea huupotteli waan ympäri kaupunkia lakkaamatta
päiwitellen wäärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä
juonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen
pinnistys rupesi aiwan pian waikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aiwan
luonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalweni, ja wiimein
käyskeli hän niinkuin joku haamu tahi warjo, wältellen muiden ihmisten
seuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset
säälitteliwät kowin Sakari=paran onnetonta tilaa. He kokiwat tarjoella
hänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisiwat, mutta
mikään ei auttanut; sama kujerrus oli waan hänen alin=omaisena työnään.
Kaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon=ihana
peltowainio. Wiimeisinä terweinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään
oleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päiwä käywän siellä.
Eräänä päiwänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulewaksi, waikka
aika oli kulunut tawallisen rajan siwu. Mieheni meni wainiolle
tarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan oliwat. Siellä tapasi
hän Sakarin pellon pientareella--kuolleena. Siinä makasi hän ihan
suorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein
istuskellut.
Kun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut woida saada sanotuksi mitä hän
oli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hewosella ruumiin kotiin, teetti
sille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös
hautakiwen, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on
niin suurta uteliaisuutta herättänyt.
Tehtailijan waimo laitettiin houruin=huoneeseen, missä hän muutaman
wuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää wieläkin ja on nykyään
kaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin
ennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa."
Minä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon
kertomuksesta. Mutta kun hän kertoi wiimeisiä lauseita heräsi mieleeni
joku waistomainen aawistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: "Minkä
näköinen on tehtailija?"
"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen wanha mies. Hänellä on
lumiwalkoiset hiwukset; päässään pitää hän leweäwieristä hattua ja
kädessään nystyräsauwaa; hatunpartaat owat aiwan alaspäin luukallaan.
Jos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin
erinomaisen pahalle tuulelle", selitti eukko.
Silmänräpäyksessä selweni minulle asia ja minä sanoin puoli=ääneen:
"minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."