Kun kertomusteni aineet owat useinkin niin ala=arwoisia kuin ne owat,
saan minä yhdeltä ja toiselta kuulla mitä kummallisimpia kysymyksiä
niiden tosiperäisyydestä. Ei ole pitkä aika siitä, kun eräs iso herra
kysyi minulta: "Onko niissä teidän kertomuksissanne mitään perää?"
"On; kuinkas muutoin? perähän niissä on", sanoin hänelle
hämmästyksissäni.
"Ei täällä tiedetä mitään semmoisista", sanoi hän ja kääntyi pois.
Niin herra. Mutta tuo lyhyt keskustelu teki minuun niin kummallisen
waikutuksen. Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietäwätkään, mitä
mataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä. Milloin owat kerrankaan
kurkistaneet köyhän mökkiin, waikka tilaisuutta siihen löytyisi
kaikkialla niin runsaasti? Milloin owat tutkineet alimman
kansankerroksen elämää, milloin tulleet tuntemaan heidän sisällistä
ihmistänsä, heidän ilojaan, surujaan ja ponnistuksiaan, niin milloin?
Ylellisyydessä kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä owat he kaswaneet
wieraana kansalle jo pienuudesta pitäen. Sitten mieheksi tultuansa
eläwät he puutteetonta elämää ja liikenewän aikansa wiettää monikin
heistä loistawissa seuroissa, pysyen wieraana wanhempanakin kaikelle
kansan toiminnalle. Eiwät he siis tiedä sen puutoksista ja kärsimisistä
tuon taiwaallista; se on waan heille ikäänkuin jotain unennäköä. Minä
en suinkaan tahdo ketään sortaa, sillä onhan heilläkin heidän
tehtäwänsä, ja kaikki owat tarpeellisia, mutta woi, woi! ei pitäisi
kuitenkaan sanoa "ei täällä tiedetä mitään semmoisista".--Jos minun
pitäisi wälttämättömästi olla warsinainen kirjailija, niin
kirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen historiaa, sillä
kyllähän maailma aina isoisista huolen pitää. Ei tule tämäkään kertomus
olemaan ylewistä aineista, sillä tässä kerrotaan enimmästi waan
turwe=tuwan asukkaista--seuratkaa minua nyt sinne hetkiseksi.
* * * * *
Ken kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut
teitten warsilla siellä ja täällä turwe=mökkejä. Tiheä asutus ja siitä
seuraawa metsän wähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa
tilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta
alentawaa waikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma
koti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, waikkapa se onkin waan
tuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain wälipuheella
haltuunsa jonkun palasen tuota kiwetöntä ja metsätöntä ketoa, jota
Pohjanmaalla niin runsaasti löytyy, kerääwät he siitä säännöllisiä
turpeita, joista he sitten jonkunlaisen sawiseoksen kanssa latowat
huoneen, ja pian on asunto walmis. Haltuunsa saadun maan muokkaawat he
sitten wiljamaaksi, ja niin tulee heistä aiwan wähässä ajassa sanan
täydessä merkityksessä "oman turpeen mies". Usein näkee noiden
turwe=mökkien wanhuutensa tähden kallistelleen ja wäyristelleen sinne
tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina wiheliäisyyden,
siiwottomuuden, siweettömyyden ja ehkäpä ryöwärienkin pesinä; niinpä
minään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse
asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa
niissä wallitsi hywä siiwo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harwinainen
asia, että turwe=seinät oliwat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja
siwellyt walkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat
matot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti
rehoittawia kasweja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteiwät nuot
turwe=tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja
ihmiskunnan hylkyjä, waan oikeita, sydämellä ja sielulla warustettuja
ihmisiä, jotka woiwat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aiwan niinkuin
mitkäkin howien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin
löytynyt, mutta tyytywäisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä
kuin monien onnellisemmalta näyttäwäin seassa.
Minä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin
rehellisiksikin, että olisin woinut heidän haltuunsa uskoa waikka
kuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tuliwat nuot
matalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talwipakkasilla ja
pyryillä siwu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottawa
walkeakin puhteilla niin ystäwällisesti liekehtiwän ja ikäänkuin
wilkuttaen kutsuwan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä
heitä terwehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita
onnellisia, jotka pahallakin ilmalla saiwat rauhassa istua kotilieden
ääressä.
Semmoinen turwe=tuwan asukas oli Kristo Honkanenkin.
Mitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tawallinen
ihminen waan--köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on
hänestäkin jotain kerrottawaa.
Hän oli syntynyt köyhistä wanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin.
Aikaisin korjasi kuolema molemmat hänen wanhempansa ja pikku Kristo jäi
turwattomana awaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on
kuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu
armoleiwällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kowin raskasta ja
waikeata tehtäwää ja usein itki hän kowaa kohtaloansa niin, että oli
wedeksi rauweta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearwonsa tunto. Ei hän
ollut täyttänyt wielä kymmentäkään ikäwuottansa, kun hän jo
kaikenlaisilla toimilla ja palweluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen
siiwo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aiwan pian jokapaikkaan halutuksi
palkolliseksi, ja sillä tawalla hankki hän itselleen nopeasti sen
yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olewalla ihmisellä on
saatawissa.
Niin waurastui Kristo wuosi wuodelta mieheksi ja teki työtä wäsymättä
niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hywä olla, niinpä ei
Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta
noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikäwuodellansa.
Silloin nai hän erään kauniin ja siweän piikatytön--kuinkas muutoin:
"ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa", niinhän on maailman tapa.
Kohta naimisensa jälkeen rupesiwat he perustamaan turwemökkiä erään
talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä,
sillä tarwitaanpa siihenkin aineellisia waroja, waikkei talo tule sen
loistawampi. Säästöllään saiwat he wielä yhtä ja toista talonkalua,
muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin
nawetta.
Mökkinsä ympärystän muokkasiwat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti
tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä wiljassa. Siistejä ja
työteliäitä kun oliwat, laittoiwat he turwe=tupaansa oikein kamarinkin
tuwan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin
matot ja akkunoilla törötti kaswiruukut loistawine kasweineen; olisipa
siinä saattanut waikka kuwernööri yötä wiettää. Kamarin perä=akkuna oli
etelään päin, sen alle laitettiin siewä, pieni yrttitarha ja sen
suojaksi istutettiin tuomi= ja pihlaja=pensaita. Hywällä hoidolla
kaswoiwat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden warjokkaaseen
siimekseen sai turwepenkki sijansa.
Toisiansa rakastiwat he totisella rakkaudella. Waimon mielestä ei ollut
koko maailmassa hänen Kristonsa wertaa, waikkei hänellä ollut tarjota
sen loistawampaa suojaa. Kauneutensa ja siweytensä tähden olikin
hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut
hänelle kelwannut. Kristo taasen rakasti ja helli waimoansa kaikella
oikean awiomiehen rakkaudella, kaikissa he auttiwat toisiansa ja
kantoiwat toinen toisensa kuormaa.
Kristo oli paikkakunnan etewin kirwesmies. Ei sitä rakennusta
rakennettu eitä sitä salwosta salwettu, jossa ei hän olisi ollut
pälkkimässä, weistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa
saloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden
käännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin
waan: "Honka=Kristoksi".
Kun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hywässä woimassa ja
kaswukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa.
Aina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä
wirwoittawa siimes palawaansa jähdyttääksensä tuossa turwe=penkillä,
tuomi= ja pihlaja=pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja
siihen hän nakkausi pitkälleen, lewäyttämään wäsyneitä raajojansa,
lukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen
ketterä waimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa
kasweja.
Siihen toi waimonsa hänelle wirwoittawaa ja raitista juomaa,
kostukkeeksi hänen wäsystä ja helteestä pakahtuwalle kielellensä, ja
siinä pyyhki hän waluwan hien miehensä kowasta työstä palawoiwasta
otsasta.
"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa täynnä,
etten waihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen", huudahti
Kristo eräänä semmoisena hetkenä.
"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on", sanoi waimo ja tarttui
miestänsä kaulaan.
Useita wuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Wihdoin
kuitenkin näkyi heidän toiwonsa tulewan täytetyksi. Kaksinkertaisesti
rakasti Kristo nyt waimoansa ja helli, hoiteli ja waali häntä niinkuin
silmäteräänsä; usein puheliwat he keskenänsä tulewasta onnestansa.
Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää". Waimon synnyttämisen hetki
lähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terween tytön, mutta
itse hän meni pois--meni sinne, josta ei yksikään ole wielä koskaan
palanut--meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri=arwoinen lahja
wei häneltä itseltään hengen.
Tuo kowan=onnen kohtaus teki Kristoon sywän waikutuksen. Moneen
wuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuiwaa ei märkää, eikä woinut
ryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki waan niin paljon, että
luuli hänen wedeksi raukeewan, ja wäänteli käsiään epätoiwossaan. Hänen
hellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja
peljättiinpä hänen menettäwän siihen henkensä tahi ainakin järkensä.
Hän koetti wiettää raskaita hetkiänsä kaswitarhansa turwe=penkilläkin,
mutta hänen surunsa kiihtyi waan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento
olento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa
oliwat ne toimeliaat kädet, jotka oliwat niin nopeat ja osaawat kaikki
asiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kaswitarha,
kun sitä hoitelewa henki oli paennut. Riutuneet oliwat kaikki
taloudelliset toimetkin, kun niitä hoitawa käsi oli kylmennyt, ja
riutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa--tuo wahwa mies, jonka
surulla ei ollut rajoja.
"Woi, woi! Hän oli liian puhdas, liian hywä minulle, taiwas ei suonut
hänen minun kansani olla", waikeroitsi hän waan, kun häntä koetettiin
lohduttaa.
Wihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen werran, että woi kuunnella järkewiä
neuwoja.
"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra
itsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän welwollisuuksia,
joiden tähden sinun elämäsi on kowin tarpeellinen. Muista tosi, että
waimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarwitsee paljon
sinun apuasi", puheli eräs ystäwä Kristolle, ja se rupesi waikuttamaan.
"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen welkapää
kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta hawahtuen.
Nyt toipui hän niin paljon, että woi ruweta lasta kasteelle
toimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittäwän, kaimaksi ja
muistoksi poismenneelle äidillensä.
Wireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa
ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta
wyörytteli, nosteli, pälkki ja weisteli hän päiwäkaudet hirsiä,
sanomatta luotuista sanaa, kun waan ei häneltä jotakin kysytty;
silloinkin oli hänen wastauksensa waan lyhyt ja asiallinen.
Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hywän hoitajan kuin
suinkin woi ja itse käwi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin
ainoastaan sai hän hetkiseksi liewitystä raskaalle murheelleen.
Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina
kaswoi jalanjuoksewaksi. Silloin lieweni Kristonkin murhe, sillä hän
sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huwitusta lapsestaan. Pikku
Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut
wieraantunut, kun hän hoiteli ja waali lasta niin usein kuin aika ja
tila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen
päätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa.
Silloin wetäysi wäkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja
silloin selweni hänelle selwenemistään, mikä kallis ja suuriarwoinen
tehtäwä hänellä kuitenkin wielä oli, ja kaksinkertaisella innolla
pyhitti hän elämänsä lapsensa kaswatukseen.
Pikku Kaarina kaswoi ja waurastui siihen määrään, että hän woi ruweta
pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä
olipa hän äitinsä oikea kuwa sekä näöltään että mielensä laadulta. Se
wahwisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan
löytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa
häneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi= ja pihlaja=pehkojen
siimeksessä, turwe=penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyweistä
ja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hiewahtamatta, ja eräänä
kertana huudahti hän: "Woi kun minulla on ollut hywä äiti, minä tahdon
tulla hänen kaltaisekseen".
Niin meniwät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti
taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen
iloisuutensa. Kaswitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku
Kaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään
hywät palkat, ja heidän elämänsä ja warallisuutensa waurastui päiwä
päiwältä; kaikki näytti taasen käywän hywin.
Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, waan ei miehen ripeydessä", sanoo
sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso
putinki salwettawana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten
tawallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä
wedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, wedettäwä hirsi
pyörähti ympäri ja löi tywellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren
kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salwumiehet päästiwät
hätähuudon ja riensiwät auttamaan wahingon saanutta. Tunnottomana
makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruwettiin ylös nostamaan,
huomattiin jalan olewan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen
ja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut
tunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olewan katkeimen
paikasta aiwan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät
törröttiwät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän
wietiin, huomasiwat heti ettei jalasta kalua tule, waan että se on
leikattawa kokonaan pois. He ryhtyiwät heti työhön ja pian makasi
Kristo jalatonna sairaswuoteella. Hän sai kowan haawakuumeen leikkuun
ja muun ruhjoontumisensa wuoksi. Monta wiikkoa makasi hän elämän ja
kuoleman wälillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina waan
pikku Kaarina.
"Woi, woi! Missä pikku Kaarina on, eihän waan hänelle mitään pahaa
tapahdu? Täällä on niin paha ja waarallinen--woi, woi, Kaarina, tule
tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi
ympärilleen.
Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kowin
lewottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauwan ei hän woinut sitä
tehdä, waan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän
salwupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin
katkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntywän.
Siitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin,
että woisi jollain tawalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden
kiellosta ja waroituksista, pitkästä ja waiwaloisesta matkasta ja
omasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.
Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa,
eikä tuntenut lastansa, waikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä
päiwää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa
wierestä wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan
hoitamisen hänelle.
"Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa",
huudahti sairas eräänä kertana.
"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.
Sairas awasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi
wiimein:
"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala enkelinsä
hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"
"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki
pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.
"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.
"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne
tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.
"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään
toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.
"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri
onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä murheen
pitää", lohdutteli Kaarina.
Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja
kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta
Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas,
ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja
pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo
kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle
yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan
entisen jalkansa sijaan. Kowalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuwoa
ei ollut; täytyi waan nujertua sallimuksen kowan kohtalon alle.
Kristo ei kyennyt nyt enään wieraan työhön, eikä pieni maatilkku woinut
heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se
keksittiinkin, sillä kätewä mies kuin oli, rupesi hän tekemään
kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna
niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja
siewästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tuliwat he niin
taitawiksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka=Kriston juuriteokset
oliwat kuuluisia laweissa piireissä; siitä saiwat he runsaasti rahaa ja
heidän toimeentulonsa oli turwattu. Sillä tawoin he kowanonnen
aikanakin luottiwat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä
heidän tarwinnut armoleipään turwaantua.
Kristolla oli nyt hywä tilaisuus neuwoa ja kaswattaa lastansa, kun työ
oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti
onnena tuon suuren, wasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli
hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona,
neuwomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan
rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen
rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa
majassaan.
Pikku Kaarina kaswoi ja kehittyi wuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa,
jolloin tyttöjä ruwetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku
Kaarina lapsena ja kaswaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi
kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun
ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma
tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä
sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli waan yksi tarkoitusperä, yksi
pyrintö, nimittäin wanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon
raajarikon--puujalan, joka aina niin ikäwällä odotti hänen
kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän
ehdottomasti; turwe=tupaan paloi hänen mielensä waan, ja sinne
riensikin hän niin pian kun oli saanut wälttämättömimmät tehtäwänsä
suoritetuksi.
Kahdeksantoista wuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja
silloin ei yksikään neito paikkakunnassa wetänyt hänelle wertaa
kauneudessa. Kun siihen wielä lisäksi tulee kristillissiweellinen,
puhdas elämäntapa ja sitä seuraawa siweä käytös, jotka hänessä oliwat
aina nähtäwinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä
olisiwat woineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa
turwe=tuwassakin ruusuja kaswaa.
Ukko wanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut,
murheet ja kärsimiset oliwat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa.
heidän wälttämättömimmät elämäntarpeensa alkoiwat käydä niukaksi, ja he
rupesiwat pitämään neuwoa tulewasta toimeentulostansa; kauan miettiwät
he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.
"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtäwä, ettemme hätään joutuisi", sanoi
Kaarina eräänä kertana hilpeästi.
"No, annas kuulla!" sanoi ukko.
"Minun on meneminen palwelukseen, että wuosipalkallani woisin teidät
elättää."
"Kuinka woisin sinut, rakas lapseni, nähdä wieraan työssä minun tähteni
ja kuinka woisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin
säpsähtäin.
"Mutta eihän ole muuta neuwoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan
tehdä, sillä olenhan minä terwe ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma
tiedän sitä tekewäni teidän hywäksenne. Woinhan käydä teitä sentään
katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on
ainoa keino, jolla woin estää teidät puutokseen joutumasta", selwitteli
Kaarina.
Wastoin maailman warsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu
wankkaan taloon, waikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli
ollut. Tämä Sanna=täti oli usein jo waatinut Kaarinaa palwelukseensa,
mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kiwuloista, wanhaa
isäänsä, niin kauan kun he woiwat kotona ollen hankkia pienen talouden
tarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tuliwat he nyt
siihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palwelusta
Sanna=tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopiwampi, kun
täti tunnettiin yleiseen siiwoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin
talo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka wuoksi Kaarinan sopi käydä
usein isäänsä hoitelemassa. Sanna=täti suostui ilolla heidän
tarjoukseensa ja ensi muutto=aikana otti hän Kaarinan luoksensa.
Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen
tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut
askareet ja sillä woitti hän wapaita hetkiä, joina hän, tätinsä
luwalla, käwi isäänsä hoitelemassa. Wuosipalkkansa kulutti hän kaikki
isänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käweli hän aina puhtaissa,
eheissä ja säännöllisissä waatteissa, sillä hän käytti hywäkseen
joka=ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuwan rukkinsa tahi
kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo oliwat maata panneet. Hänellä
oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, wieras oli hän
kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huwituksille ja kisoille,
ja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan,
hän eli waan uhraawaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei
ollut sijaa kenellekään--siltä ainakin näytti.
Aiwan siinä Sanna=tädin talon wieressä, melkein samassa kartanossa oli
toinen, Kowala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa.
Laweat, hywin hoidetut pellot antoiwat wuosittain wiljaa monta aittaa
ja salwoa täyteen, ja laweat, heinäwät niityt tuottiwat mehewän
rawinnon lukuisalle, kiiltäwälle karjalle. Monta miespolwea oli jo
tässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä,
toinen welkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arwoa ja kunniaa.
Wankka oli talo--aiwan toisenlainen kuin Honka=Kriston turwe=mökki.
Kowalassa ei ollut useampia wanhoja weljeksiä, yksin hallitsi ankara
Kaaperi wankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia
poikia, joista wanhimmat oliwat jo naineita miehiä. Pulskeita ja
noreita oliwat Kowalan nuoret miehet kuin salon hongat, siiwoja ja
hiljaisia kuin kyyhkyset--kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos
mieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arwoaan säilyttää.
Kowalan nuorin, Matti niminen poika oli wielä naimaton. Melkein
poikasesta pitäin käwi hän Honka=Kriston turwe=tuwassakin, ja sitä
tekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin
jo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli waan se, että
köyhälle puujalka=ukolle oli hän nöyrä ja ystäwällinen kuin millekin
rikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turwe=tuwan Kaarinaa kohteli hän
hellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antawan mitään arwoa
rikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman
rikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystäwällinen köyhälle kuin
rikkaallekin.
Matti oli paikkakunnan uljain ja siiwoin nuorukainen, ja kaikki
ympäristön tytöt loiwat häneen halukkaita silmäyksiä. Siiwo ja
hiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa
hywässä sowussa ja tuttawuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin
kunniawieraana, milloin hän waan tuli johonkin taloon.
Hän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En
tiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin
helliä silmäyksiä. Sillä tawoin oliwat he sydänten kielten kautta
olleet jo kauan tutut, waikkeiwät he wielä olleet toisilleen wirkanneet
asiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan
suoranaiseen ja kylmään, melkein halweksiwaiseen muiden hänen
ihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli wiritetty, ja
liekki ruwennut leimahtamaan, on waikea salata sitä waloa ja lämpöä,
mikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän
tähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja
nyt tunsiwat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli waan salaisena,
toiwowana aawistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eiwät he pitäneet
mitään lukua tulewaisuudesta, kaikki hengitti waan sulaa onnea ja
autuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille
yhdentekewä.
"Woi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi
puhjeta?" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi
tulewaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.
"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?" sanoi Matti
hämmästyneenä.
"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen waan Honka=Kriston--puujalan,
turwe=tuwan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisiwat ihmiset
yhdistyksestämme?" pitkitti Kaarina pelokkaasti.
"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanowat ja
arwelewat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran
yhteen sopiwat, woimme syrjä=asiain antaa mennä", wakuutteli Matti.
"Wanhempasi, kotiwäkesi?" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru
pakkasi wäkisinkin walloittamaan hänen mieltänsä.
"Niin, sitä en mene takaamaan, etteiwät he woisi katsoa karsain silmin
yhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He owat niin kiintyneet
tawaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä
mitään. Jos niinkin käwisi, toiwon kuitenkin, että me woitamme senkin
eteen, kun waan rakkautemme pysyy wilpittömänä ja puhtaana. Minun wahwa
uskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni
elämässä ja kuolemassa", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä
huolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaiwaalle.
"Woi, woi! mihin minun isäni sitten joutuisi?" sanoi Kaarina yhä
huolehtien.
"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hywälle wanhukselle wasta
hywät ja murheettomat päiwät tulewat", sanoi Matti hilpeästi.
"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin
kummallisia tunteita, toiwoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole
ollut niin kummallinen", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa
silmissään wälähteli kirkkaita kyyneliä.
Matti siwalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.
Siinä wannoiwat he wielä toisillensa ikuista rakkautta, käwi wielä
miten käwi; sitten he erosiwat, mutta kummallakin oli niin paljon
ajattelemista.
He kokiwat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista,
mutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he
oliwat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eiwät he woineet tulla
toisittaan toimeen. Siitä aiwan helposti seurasi se, että kussa toinen
oli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se
erinomaisen ystäwällinen kohtelu, mikä heidän wälillään nyt oli
syntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten
tahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luuliwat
hawainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, waan sanoiwat totuudessa
mitenkä heidän asiansa oliwat, ja niin lewisi tieto ympäri kylää.
Mutta auta armias Jumala! kun tuo tieto tuli Kowalaisten korwiin, he
nousiwat semmoiseen wimmaan, että olisi luullut heidän tulleen pois
järjeltänsä. "Tuommoisen köyhän, tyhjän, kelwottoman, ylönkatsotun
turwe=tuwan asukkaan--puujalan tyttären hän toisi taloon! Se on sula
mahdottomuus, häpeä ja synti Jumalan ja ihmisten edessä. Ei suwun
kunniaa ja rikkautta kerjäläisillä ja turwe=mökeillä pidetä pystyssä",
pauhasiwat ja huusiwat he yhtenään ja siinä oliwat kaikki osallisina,
isät, äidit, weljet ja sisaret; olipa heidän teeskennelty siweytensä
nyt lopussa.
Matti ei kieltänyt heiltäkään sydämensä asiaa, waan tunnusti sen
julkisesti. Hänelle tuli nyt sangen raskaat ja ikäwät ajat, sillä hän
ei kuullut nyt mitään muuta kuin mitä raainta, ilkeintä ja
sydämettömintä parjaamista ja haukkumista rakastetustaan ja itsestään.
Turhaksi näki hän kaikki puolustuksensa ja wastaanwäittelemisensä
semmoista yliwoimaa wastaan; mykkänä kantoi hän raskasta taakkaansa ja
kärsi; joskus hän waan sanoi nämät harwat sanat: "sepähän nähdään",
tahi: "meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa".
Kowalaiset tuliwat hywin häijyiksi Kaarina=raukallekin. He wainosiwat,
haukkuiwat ja sättiwät häntä miten parhaiten taisiwat, ja heillä oli
jokapäiwäinen tilaisuus siihen, kun kartanot oliwat niin liki
toisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kiwittiwät häntä
huoneitten ylitse kun näkiwät kulkewan pihalla. Tuo teki tyttö=riewun
hellälle luonnolle kowin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen
paikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän woinut luopua enemmin kuin
Mattikaan hänestä, waikka wielä mitäkin tulisi.
Eräänä kertana sanoi isä Matille: "Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos
et waan luowu tuosta tyttö=luntusta".
"Mitä huolin minä rikkauksista, kun waan Kaarinan saan omakseni",
wastasi Matti lyhyesti.
"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä", pitkitti isä.
"Sepähän nähdään."
"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tawalla semmoisella,
joka warmasti woipi teidät erottaa", jatkoi isä uhkaawasti.
"Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun
annatte suostumuksenne!" sanoi Matti surumielisesti.
"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin
onnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa", sanoi isä
lujasti.
Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois
tiehensä.
Tulipa wihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korwiin. Monta itkua hän
itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkiwät tämän
maailman rikkauden ja loiston wäärää kowuutta, waltaa, tylyyttä ja
sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halweksimista, polkemista ja
alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin
runsaassa määrässä kärsiä.
"Woi rakas Kaarinani! Waikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman
rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se
tulee kowemmaksi kuin kiwi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä
waikuta mikään, kuollut, kowa on rikkauden sokaisema sydän. Minä en
moiti rakastettuasi, päinwastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja
rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit
wierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden wahwa wainoowa walta
saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana Honka=Kristo
tyttärellensä.
"Woi rakas isä! sitä en woi, Matti on niin hywä", sanoi Kaarina ja
purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkiwät särkyneiden
sydänten toiwotonta itkua.
Kului aikaa, mutta Matin kotiwäen sydänten kowuus ei kulunut; yhtä
kowat, yhtä paatuneet, yhtä perään=antamattomat oliwat ne. Kului aikaa,
mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttawa,
yhtä toiwoton oli se.--Kowa on paatunut sydän, rakas on raatelewa
murhe--niin on.----
Ei ollut wielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä
ensikerran tutustuin Honka=Kriston kanssa; hänen kuuluisat
juuriteoksensa oliwat tämän tuttawuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo
silloin Sanna=tädillään palweluksessa. Wanha, harmaapää oli ukko jo
ensi tuttawuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin waan wähänkin
jaksoi, mutta hän oli jo niin woimaton, että hänen täytyi pitkät ajat
lewähdyttää wäsyneitä, wanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs
pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina
laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle waatetta palkaksi. Usein
puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta
uhraawaisuudestaan, kun hän niin paljon näki waiwaa wanhan ja huonon
isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turwe=tupa oli jo hywin
wanhentunut ja seinät oliwat paikottain kallistelleet sinne tänne,
mutta hywä siiwo ja puhtaus wallitsi kuitenkin kaikkialla; tuwastaan
arweli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä
woimassa ja hywässä ruokossa ja kaswit rehottiwat täydessä
kukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehewyyttä ja hywää
järjestystä. Tuomi= ja pihlajapehkot oliwat tuuheana, pitkänä ja
korkeana riwinä turwepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtewien
oksien siimeksessä sen ruohoinen, wiheriä pinta tarjosi sopiwan ja
wiileän lewähdyspaikan wäsyneille raajoille.
"Kuinka te woitte tämän näin hywässä hoidossa ja ruokossa pitää?
Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.
"Kaarina tämänkin woimassa pitää, mitäs minä polonen woisin? Hän,
raukka, se kaikki töittensä wälistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä
aikana on tämä kaswitarha minulle suurena huwituksena ja tuossa
turwepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja
wäsynyttä ruumistani. Jumala warjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja
kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.
Minä mielistyin niin tuohon ukon awo= ja hellämielisyyteen sekä kowaan
kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä terwehtimään. Hän
otti minut aina wastaan niinkuin wanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän
olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli
toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hywän
Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin
kun turwe=mökissä käwin ja niin jäi hän näkemättä.
Eräänä Juhannus=aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden
matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turwetupien
kautta. Waraselta olin jo toiminut niin, että woisin käydä
Honka=Kristoa terwehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä
ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin
huhahti wieno tuulenhenkäys. Maa oli wiheriäisessä juhlapuwussaan ja
puut seisoa töyhöttiwät kauniine lehewine lehtineen, niinkuin täysissä
purjeissa olewat laiwat. Waikkei aurinko ollut wielä noussut, oli niin
waloisa, että olisi nähnyt waikka kuinka hienosti painettua kirjaa
lukea. Niin, eihän Pohjolan kesä=aurinko olekaan kauan maillaan ja
waloisat owat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on
koko luontokin.
Seutu oli tasaista ja aukeata, ja sen wuoksi näkyiwät kaikki esineet jo
kauwas. Olin niin waipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten
huomannutkaan, ennenkun Honka=Kriston kaswitarhan tuomi= ja
pihlajapehkot jo ilmaantuiwat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli
laitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan
luonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä
warsinaisena silmämääränäni oli waan Honka=Kriston kaswitarhan tuomi=
ja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon hywän
Kaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin, niin
kiihkeästi paloi halun pian päästä tuon wanhan, raajarikon ystäwän
luokse. Pian olimme niin likellä, että turwe=tupakin näkyi jo aiwan
selwään.
Minä rupesin aina selwemmästi erottamaan kaikki esineet turwe=tuwalla
ja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että Honka=Kristo
oli jo näin warhain ylhäällä; hän seisoi kaswitarhassaan turwepenkin
wieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että ukolla oli
mustat housut ja liiwit päällä ja korkea, wanha, nukkawieru sitkohattu
päässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä aina
juhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska oli
ukkoa kaukaakin katsella tuossa puwussaan: mustat housut ja liiwit,
musta hattu, walkeat hiukset, walkea parta ja walkea, sileäksi kaulattu
paita päällä, niin walkea kuin kika--aiwan niin, mustaa ja walkeaa waan
sekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko
hänellä iloa wai murhetta, wai oliko hän kiirehtinyt näin warhain
luonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? oliwat ajatusteni
alkuna ja loppuna.
Olin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hywänhuomenen, mutta niin
lähelle tultuani, että woin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä,
huomasin kuinka hänen nukkawieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä; tuo
hawainto waikutti sen, että hywä=huomen jäi sanomatta ja kummallinen,
melkein pelon sekainen aawistus walloitti mieleni. Minä kiirehdin
kulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aiwan liki maantietä olewan
kaswitarhan kohdalla.
Mitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turwepenkin puoleen ja--itki,
itki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkawierun hattunsa
heiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi= ja pihlajapehkon
lehwät salasiwat minulta kaiken muun näkemisen, enkä minä joutanut
pitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin pois kärryistä
ja syöksähdin kaswitarhaan. Mahdoton on kenenkään edeltäpäin arwata,
mitä siellä näin. Siinä--siinä turwepenkillä itkewän ja tutisewan
puujalka=ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen wälillä, makasi
sylitysten--Matti ja Kaarina, kumpikin----hengetönnä! He oliwat
köytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen willawyöllä, ja ensi
silmäys selitti sen tosiasian, että he oliwat tuommoisenaan juuri wasta
wedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan halunnut
nähdä!
"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?" sanoin minä hätäyksessäni ensi
hawaintoni perästä.
Nyt wasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi wetistyneet
silmänsä, wäyristyneet kaswonsa ja tytisewän otsansa minun puoleeni ja
sanoi sydäntä wihlowalla äänellä:
"Woi Herra Jeesus! He owat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta
lapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottawat he sen
minultakin. Wäärä rikkauden wäkiwalta ja armoton kowuus on heidät
murhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaawat
rakkautensa ja wäärän sorron uhreina. Woi maailman sydämettömyyttä, woi
maailman kowuutta! Woi katoowan rikkauden sortoa ja julmuutta--woi
lastani ja minuakin!"
Nousewa aurinko walaisi nuot tuossa turwe=penkillä. Kumpikin oli
kietonut käsiwartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttiwät
he innokkaasti syleilewän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat waatteet
ja Kaarina oli pukeunut lumiwalkoisiin waatteisiin, jommoisia
Pohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla= ja
häätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertäwä tukkansa oli hajallaan ja
walunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän wielä kuolon
kalwistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut
nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolewainen ihminen
olisi saanut kuolemattoman Wellamon neidon syleiltäwäksensä. Minä
silmäilin heidän kaswoihinsa; ne näyttiwät olewan niin autuaallisessa
ja rauhallisessa hymyssä--ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän
suunsa näytti liikkuwan. Silloin tuntui Matti sanoman: "Meitä ei erota
mikään woima tässä maailmassa", ja Kaarina oli kuiskiwinaan: "Matti on
niin hywä, hänestä en woi luopua".
Tuomi= ja pihlajapuskat oliwat täydessä kukoistuksessaan ja lewittiwät
ympäristöönsä miellyttäwän tuoksun. Paljojen kukkiensa wuoksi oliwat ne
walkeita kuin lumipurku ja nuot lehewät oksat kukkaterttuineen
riippuiwat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka wuoksi he näyttiwät makaawan
ikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiuswuoteessa. Nousewan auringon
kirkkaassa walossa kimelteliwät pensaitten lehdillä ja kukissa päilywät
kastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi taiwosen tähdet.
Itkiwätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen, wai iloitsiwatko
ne? Suriwatko ne Matin ja Kaarinan maallista kowaa kohtaloa, wai
iloitsiwatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti toisilleen uskollisen
parin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän maailman wäkiwallalla ja
sorrolla ole enään yhtään waltaa? Pitiwätkö Matti ja Kaarina häitään
tuossa autuaitten kanssa, wai oliwatko sen surkeina uhreina
kammottawalle rikkauden himolle?
Tuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita,
etten woi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, wihaa, ystäwyyttä,
ylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa--ja anteeksiantamusta
--tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui
tunnossani ja se pani joka luusolmuni wapisemaan.
Waikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan
joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä
tarwitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka=ukko tuossa, joka
oli koko ajan itkenyt niin paljon kuin waan sydän jaksoi wuotaa. Hän
oli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aiwan
kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet
turwe=tupaan, missä toimitin hänet wuoteeseen.
"Woi, woi minun lastani, woi minua onnetonta!" waikeroitsi hän tutisten
siinäkin, riutuneena ja woimatonna.
Minun sydämeni oli niin täysi, etten woinut häntä yrittääkään
lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi woinut tehdäkään,
sillä olihan ukolla niin paljon kowaa elämänkokemusta, ja edessään
juuri niin tuore ja pätewä todistus maailman tunnottomuudesta ja
kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta woinut millään
tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis waan
tyrskiwän ukon kädestä kiinni, toiwottaen hänen murheellensa liewitystä
ja luwaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.
"Woi, woi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan
mustaan multaan. Ei kestä enään kauwan tämmöistä tuskaa monikertaan
rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hywästä,
mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin
ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olewan sydämen, joka woipi tuntea ja
kärsiä", sanoi ukko turskien.
Kyyneleet nousiwat wäkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hywästi.
Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan
itkenyt tyttönen.
* * * * *
Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selwille edellisen tapauksen
kehittymisen.
Kauwan toiwoiwat ja kärsiwät Matti ja Kaarina. He toiwoiwat wiimeinkin
Kowalaisten wäsywän siihen kowaan wastarintaan, jota he katkeamatta
sanoilla ja töillä osoittiwat Kaarinan ja Matin yhdistystä wastaan.
Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsiwät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi
käwi wastustus; oliwatpa he huomaawinansa semmoistakin, että wäijyttiin
Kaarinan henkeä. Wihdoin lakkasiwat he turhasta toiwostansa, sillä
oliwatpa he tulleet tuntemaan kuinka kowa ja perään=antamaton on
paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastawien puolelle,
sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toiwottomien
suuret kärsimiset. Lopulla koettiwat kaikki ihmiset waikuttaa Matin ja
Kaarinan eduksi, ja taiwuttaa noita kowia wanhempia, weljiä ja sisaria,
mutta turhaan; kowia oliwat Kowalaiset!
Wihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen
pyrintönsä ja kotiwäkensä luwat sekä tehdä lopun kauheille
kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta
sitä ei annettu.--Kowalan Kaaperi--Matin isä oli käynyt jo waralta sen
kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustawia rikkaan
sanankuulijansa käskystä.
Kauhea synkkämielisyys walloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli
epätoiwon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun
Kowalaiset hawaitsiwat, että heidän wiimeinen walttinsa teki niin
loistawan waikutuksen, tuli heidän raiwonsa nyt pirulliseksi
kostonpyynnön sekaiseksi wainoksi; mutta yhä enemmän synkistyiwät Matti
ja Kaarina. Waikka he oliwat noin wainottuina ja sorrettuina,
alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eiwät he kuitenkaan
koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä,
murheellisina ja hiljaisina kantoiwat he kowaa kohtaloaan.
Sinä wuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää
peräkkäin. Sunnuntai=aamuna nousi Kaarina tawallista aikaisemmin ylös
ja tawallista iloisempi oli hän nyt; Sanna=täti oikein oudoksui tuota
äkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki
aamu=asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi
alkanut uutta, toiwowaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä,
kiwittiwät Kowalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa
riwoja ja häwyttömiä sanoja. Päälliseksi wartoiwat he sitä hetkeä,
jolloin he tiesiwät Kaarinan menewän kaiwolle wettä winttaamaan,
saadaksensa silloin hänet kiwitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä
eiwät he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terweenä säilyi
wainottu Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän waan ja arweli:
"turha waiwahan se on teille."
Kun hän oli saanut aamutehtäwänsä toimitetuksi, meni hän waateaittaansa
ja puki itsensä walkoisiin juhlawaatteisiin, ja muutoinkin niin
juhlallisesti kuin suurimpina juhla= ja kunniapäiwinänsä. Kun hän
tuommoisena tuli näköisälle, olipa hän kaunis ja puhdas kuin
metsäruusu. Sanna=tädin mielestä oli tuo outo ilmiö ja hän kysyi
melkein säpsähtäen Kaarinalta:
"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin
juhlallisesti?"
"Mattihan tuo niin tahtoo", wastasi waan Kaarina lyhyesti. Sen enempää
ei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.
Aamukellot soiwat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumisewa ääni
kajahteli kauwas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu=ilman, ja
ihmiset riensiwät juhlawaatteissaan kirkkoon sowintosanaa kuulemaan.
Mattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut meniwät
kirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten käwelewän wainiolle,
toiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.
Eräällä Matin naineella weljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli
Matille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä.
Poika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja
kaswoja. Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kowassa
murheessaan, sillä olihan lapsi niin wiaton ja rakas: häntä ei wielä
wäärä rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta
hywyydestään ja lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hywäilemisen
jälkeen katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli
lapsen mielestä warsin erinomainen ja miellyttäwä asia.
Tuo poika sattui myös hawaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.
"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?" huusi
poika ja juoksi jälkeen minkä woi.
Menijät seisahtuiwat ja Matti lähti käwelemään poikaa wastaan.
Päästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja
sanoi: "Wie tämä sedän kello kotiin".
Poika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että
olisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän
ihastui kowin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta
wilistämään kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen
syltä, huusi Matti hänelle: "Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi
ijänpäiwät".--"Kiitoksia, setä!" sanoi poika ja lähti taasen juosta
kapittamaan. Sitten lähtiwät Matti ja Kaarina käwelemään.
Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut
tuliwat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu
edes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he owat menneet toiseen
kylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olewan, mutta illalla
palasi sieltä muita kylän nuoria, waan eiwätpä palanneet Matti ja
Kaarina.
Heillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä
nyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi wiehättäwiltä. Puolen
wirstan päässä kylältä on jyrkkä=äyräinen ja sywä metsälampi. Sinnepäin
piti heidän matkansa; se oli heistä nyt etewämpi kirkkoa, parempi
toisien nuorien iloja ja kemuja.
Jotain, ikäänkuin sattumalta aawistaen, oliwat muutamat Matin ja
Kaarinan ystäwät, huolehtien heidän tawatonta poissaoloaan, käwelleet
Juhannus=yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysiwät
he lakin ja huiwin; ne merkit ilmoittiwat asian todellisen laidan.
Neuwottomina ja kowan hämmästyksen alaisina seisoiwat nyt ystäwät
tuossa. Heidän joka luusolmunsa wapisi eiwätkä he olleet woida ajatella
mitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aiwan sekaisin sen
kowan kauhun tähden, jota he tunsiwat. Se oli kai sen tunnon
synnyttämä, että tässä on joku wääryys tapahtunut.--Heillä ei ollut
mitään asetta, millä olisiwat koettaneet ylös saada noita järwenkuiluun
itsensä haudanneita. Wihdoin toipui joku heistä sen werran, että hän
wapisewin polwin woi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja
kun se joutui paikalle, ei kauwan wiipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina
oli wedetty järwen pohjasta maalle.
He oliwat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä
willawyöllä, mikä oli sitäwarten matkaan otettu; asia oli siis
edeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisiwat olleet
eläwiä ja olisiwat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he oliwat
kietoneet käsiwartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä
woitu toisistaan eroittaa; luultawasti oliwat he siinä asemassa olleet
järween heittäytyessään. Siinä he nyt makasiwat uskollisina toisilleen.
He oliwat unhottaneet toiselta puolen wanhempain wihat, toiselta isän
werrattoman rakkauden; hyljänneet ystäwät, wiholliset, maailman ja
elämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi,
kunhan waan ei heitä woitu eroittaa. Paljon, paljon oliwat he uhranneet
oikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria
woida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasiwat he
nyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen wäärästä
wäkiwahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän
alkuperänkin. Kaiken tuon oliwat he kumminkin turhaksi tehneet sekä
estäneet kaikki esteet, wainot ja sorrot, sillä todellakaan ei woinut
heitä mikään woima tässä maailmassa eroittaa.
Ensimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekiwät ystäwät nuorteista
koiwuista paarit, joille he nostiwat tuon kuoltuaankin niin kauniin
parin, ja lähtiwät kantamaan sitä Honka=Kriston turwe=mökkiä kohden;
sinne päästyään laskiwat he surullisen taakkansa kaswitarhan
turwepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se
tapahtui, oliwat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.
* * * * * *
Heltyiwätkö Kowalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei,
sitä ne eiwät tehneet. He olisiwat raastaneet heidät wieläkin erilleen
ja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi
sitä wastaan, etteiwät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekiwät
niin ison ruumisarkun, että wainajat mahtuiwat yhdessä siihen. Nuoret
tytöt puettiwat ja hankkiwat heidät, seppelöitsiwät heidän otsansa ja
koristiwat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli wäkeä heitä
saattamassa wiimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja wanhoja, eikä
yhdenkään silmä ollut kuiwa, Kowalaiset eiwät olleet surusaatossa, eipä
Honka=Kristokaan; edelliset eiwät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen
ei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kowalle tautiwuoteelle. Kowalan
pikku Kalle oli kuitenkin tullut wäkisinkin ruumissaattoon ja hän itki
että oli wedeksi sulaa, waikka hän sai ijänpäiwän pitää sedän kellon.--
"Parempi se noinkin oli", oliwat Kowalaiset sanoneet, mutta
Honka=Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen wiikon
kuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan wäwynsä ja tyttärensä
wiereen.
* * * * *
Kymmenen wuotta on kulunut. Kowalan taloa ei ole enään silloin; eipä
ole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset
tulipalot ja wahingot oliwat häwittäneet tawarat, monenlaiset tappawat
taudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoiwat: "Se oli Jumalan
rangaistus." Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon?
--Tutkimattomat owat Jumalan tuomiot.--Laskettiin lukua ja silloin
hawaittiin, että Kowalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri
senwerran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan
ollessa----Kummallista wieläkin! Eikö ole?