I----n pitäjässä, Pohjois-Sawossa, soiwat kirkon kellot melkein
lakkaamatta; ne owat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi wuorokautta. Se
oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä
kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta
ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on
omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset
tulewat metsästä, toiset menewät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta
toisia tulee sijaan. Toiset makaawat talossa raukeina, wäsyneinä ja
uupuneina, mutta toiset wasta tulleet, owat wirkeät ja toimeliaat, ja
näyttäwät jaksawan niin paljon; jos heitä wertaili noihin wasta
metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteiwät he wäsyisi
koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin woipaa joukkoa huomasi aiwan
helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittiwat kylmää
yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli
häätänyt heidät yhteiseen osan=ottoon. Toiset taas oliwat hätäiset ja
miettiwäiset, näyttäen wirkeää halua toimimaan wiimeiseen woimiensa
uupumiseen saakka. He oliwat niitä, joilla on sääliwä sydän, joihin
koski kipeästi, waikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsiwat
aiwan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.
Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä
kannettiin pöydälle ja nälkäiset, wäsyneet miehet työntäysiwät isoissa
parwissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän
omat ewäswaransa oliwat loppuneet.
Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan
waan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen
pikkuinen wiidennellä wuodella olewa tyttönen oli juossut metsään ja
sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin
arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.
Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari wuorokautta, mutta
turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki wuoren
winkalot ja korwen loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu
metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä
sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja wäsymystä, sekä uutta
epätoiwoa ja pelkoa.
Waikka melkein kaikki hakijat oliwat täydestä mielestä ja suurella
uutteruudella tehneet tehtäwäänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan wetänyt
wertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan oliwat he wäsymättä,
silmiään ummistamatta, jäseniään lewäyttämättä, hakeneet lastansa.
Kaikkialla oliwat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän
mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli
moneen kertaan wäsynyt, moneen kertaan lewähtänyt, ainoastaan wanhemmat
oliwat myötäänsä jaksaneet.--Woi kuinka rakas on lapsi wanhemmalle.
Mutta luonto waatii welkansa rakastawimmaltakin. Wanhemmat uupuiwat
nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin woimat
pettiwät. He uupuiwat niin, etteiwät woineet silmiänsäkään liikuttaa,
mutta sydän, se waan woi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan
lapsen tähden ja ainoa mikä wielä antoi hiukan toiwoa heidän
murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen
löytäwät.
Noin oli haettu jo toisen päiwän illalle ja ainoa toiwo oli waan nyt
niissä, jotka wielä oliwat yhä metsässä. Pelko ja toiwo sanomattoman
tuskan kanssa sekaisin kuohui wanhempien sydämissä, noin odottiwat he
wiimeisiä wiestejä illalla kotiin palaawalta wäeltä.
Ilta tuli, ja hakijat tuliwat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä
tyhjänä he palasiwat ja yhtä toiwoton oli tila kuin ennenkin.
Wanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He wapisiwat kuin
haawan lehti, woiwotteliwat ja wäänteliwät käsiänsä, he oliwat jo
senwerran woimistuneet, että woiwat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska,
yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen waikutuksen se
kuitenkin teki heihin: äiti suri woimistuakseen, isä nääntyäkseen;
heikompi astia oli wäkewämpi. Isä nääntyi toiwottomuuden helteessä,
äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli
enemmän uhraawaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toiwoansa
silloinkaan wielä, kun kaikki näkyiwät sen kadottaneen. Hän hyppäsi
ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys=yöhön,
kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet
pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset,
sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle waiwaloiselle
retkelle ja se oli hänen poissa olewa lapsensa, jota hän niin
werrattomasti rakasti.
Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä wuodella olewa poika.
Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, käwi hänen
kowin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut
äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli waan lujasti
päättänyt lähteä, käwi wielä miten käwi--!
Niin lähtiwät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli
siinä isossa ja wäsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli
katsomassa.
"Pyydän wielä kerran, ettet lähde yötä wasten synkkään metsään, sillä
helposti woipi tapahtua, että sinäkin wielä jäät sinne ja silloin en
minä enään woi elää", pyyteli woimaton isä uhraawaista waimoaan.
"Lapseni, lapseni!--Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastawa
äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.
Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tuliwat he suurelle awonaiselle
niitylle. Sitä samosiwat ja kulkiwat he ristiinrastiin, tarkastellen
joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauwan eiwät he sitä kuitenkaan woineet
tehdä, sillä heikon, huolehtiwan äidin woimat uupuiwat nyt peräti. He
istuiwat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua
ja tuskaa.
"Woi minun lastani, woi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti
ehtimiseen ja wäänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi
polwillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taiwasta kohden ja
rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi wielä wiimeisessä hädässä heidät
oikeaan paikkaan ja että hän warjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja
waarasta!
Se oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen,
tawanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastawan äidin sydämestä
lähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen
syyskuun yö=ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon
äidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taiwaaseen.
Kun hän nousi ylös rukoilemasta, selweni taiwas entistä selwemmäksi,
tähdet tuikkiwat taiwaalla niin ystäwällisesti ja olipa niinkuin ilma
olisi tullut hieman waloisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta
äiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli
ainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turwalla ja luottamuksella
uskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri wasta hätänsä
ilmoittanut.
Juuri kun he taasen istuiwat mättäälle, hawaitsi poika aiwan likellä
kiiltomadon.
"Woi, woi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan", sanoi poika
ihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.
"Ei se ole tähti, tähti ei woi pudota", sanoi äiti.
"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Woi, woi kuinka kaunis ja loistawa
se on", sanoi poika läheten samassa matoa.
"Ota se waan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee",
kehoitti äiti.
Poika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä,
pitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. "Woi
jospa sinä maan tähtönen woisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo;
sinä olet niin loistawa!" sanoi äiti puoli=surullisesti.
"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen wielä kädestäni tuota kaunista
matoa!" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä wastaan ottamaan.
Äiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä
ihasteliwat he sen walaisewaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut
siihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin
sattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili
sitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se
katosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen,
mihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan
silmänsä ulommaksi ja woi ihmettä! Siellä loisti toinen wielä
kirkkaampi kiiltomato.
"Täällä on toinen kiiltomato", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä
kohden. "Woi, woi! täällä kaksi--kolme, neljä--paljon, lukemattomia ja
tuolla kaukana on oikein iso ja loistawa, sen menen ottamaan ja tuon
sitten äidille", jatkoi hän ja juosta wilisti pitkin niittyä, ennenkun
äiti kerkesi mitään sanoa.
Kun poika pääsi tuon etimpänä olewan loistawimman kiiltomadon luo,
hawaitsi hän sen olewan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne,
löytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä
onkaan? Siellähän näyttää olewan jotain--ihmisen kaswojen muotoista,
jotka hämärästi haamoittawat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy
ensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella
kammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttäwät
ne ihmisen kaswoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen
yli, ja nyt hawaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, waan että
pikku sisko oli todellakin siinä wieläpä ihka eläwänä, sillä lapsi
hengitti wapaasti ja selwästi. Hän hawaitsi siskon nukkuwan niin
rauhallisesti kuin ei olisi mitään waaraa tahi hätää ollut.
"Kaisa", sanoi weli ja kohotti hiljaa häntä.
"Esa! missä äiti on?" sanoi lapsi heti hawahtuen.
"Äiti on tässä aiwan likellä, lähdetään äidin luo", kehoitti poika.
"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä", sanoi lapsi
myöntywästi.
Poika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä wiedä kiidättämään. Ei
hän ollut wielä puoliwälissäkään, kun jo huusi:
"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa."
"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?" sanoi äiti ja syöksähti ylös.
Melkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen
lapsensa syliinsä.
Äidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän woinut seisoa, waan
istui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa
sanomatta, sydäntänsä wasten. Lapsi ei wirkannut muuta kuin: "äiti",
mutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olewansa
tallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turwallinen ja hywä
olla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.
Kun äiti toipui sen werran mielenliikutuksestansa, että hän woi puhua,
sanoi hän hiljaa: "Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni."
Esa=poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa
tuo loistawin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin,
hawaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, waan kokonaista kolme matoa.
Ne oliwat aiwan yhdessä ryhmässä, siltä näyttiwät ne niin suurilta,
siltä loistiwat ne niin isosti, ja nyt ne näyttiwät pojan mielestä
loistawan entistä kirkkaammasti, oikein wilkuttamalla: niin ainakin hän
wäitti--olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen
asettanut.
Nyt lähdettiin kotia kohden. Wäsyksissä oli tuo paljon waiwaa nähnyt,
paljon walwonut ja paljon rakastawa äiti, waan paljon jaksoi hän
wieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin
mentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa=poika
pikku siskoaan.
Ei ollut wielä aamu waljennut, kun he tuliwat kotiin. Siellä ei ollut
yksikään silmä ummistunut, niin sywästi oliwat he huolehtineet
uhraawaisen äidin ja häntä sääliwän pojan yöllistä matkaa.
Ei tarwinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon waikutti näiden
hakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta
puolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.
Paljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen
woimansa uupuiwat. Hän kaatui kowalle tautiwuoteelle ja taisteli kauwan
elämän ja kuoleman wälissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairaswuoteen
luo ja silitteli hänen kuihtuneita kaswojansa. Silloin awasi äiti
riutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. "Lapseni", kuiskasi hän silloin
ja painoi taas silmänsä umpeen. Wihdoin parani äiti, mutta olisikohan
niin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä
edessä?
* * * * *
Wuosia kului ja pikku Kaisa kaswoi ja wahwistui. Hän waurastui pian
ketteräksi ja wilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki.
Erittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuwituksensa tawattoman wilkas
ja sattuwa. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen wuoksi sai
hän aiwan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, wanhoja ja
nuoria, eikä kukaan katsonut arwonsa alenewan, jos puheli tuon lapsen
kanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan
kuuluwia, ytimekkäitä ja selittäwiä wastauksia, että olisi luullut
hänen olewan suuren, wanhan ja kokeneen wiisaustieteilijän; sepä seikka
se juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäwiä toimitti, sillä
hänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.
Kaikkein noiden hywien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin,
sillä hän oli oikein aika wiiripää. Hän ei pelännyt mitään waaraa ja
wanhempien alin=omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana
taittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja
pitkiin puihin ja kun sitten ruwettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas
neuwottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään
yrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas
toimitti, usein hywinkin waarallisilta paikoilta, sen ties taiwas;
mutta summa waan oli se, että tyttö jo juosta wilisti tuotakin
tuokempana, niin että kangas kopisi ja wirsut jaloista sinkoiliwat,
iloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja
wiimeinen kewäisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui
kaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään wahinkoa ei
waan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.
Waikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja wiiripää, oli hän
wanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelewainen kuin
lammas, milloin waan hän oli heidän käskettäwillään, mutta omassa
olossaan tahtoi hän waan elää omaa, wapaata ja huimaa elämäänsä.
Wanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut
heitä wastaan leikilläänkään. Wanhemmat rakastiwat myös sanomattomalla
rakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he waroitteliwat ehtimiseen
häntä wälttämään noita alituisia waaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin
etsiwän, mutta hän wastasi waan: "mitä joutawia, eihän waaraa koskaan
tule, kun waan eteensä katsoo."
Siinä hänen kotonansa oli eräs wanha talon sukulainen mieliwikainen
mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo
puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt
eikä toiminut mitään warsinaista talon työtä. Päiwäkaudet istui hän
waan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tywipuolen paksuista
sauwaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen
itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi
oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauwastansa piti
hän semmoisen huolen, että joka wiikon päiwälle leikkasi siihen
weitsellänsä erityisen kummallisen lowen. Kun wiikon päiwät oliwat noin
lowitetut, siirsi hän ne kuukausloweihin ja kun kuukauslowet tuliwat
täyteen, saiwat ne siirtyä wuoden loweihin. Hän oli siinä niin tarkka,
että oitis huomasi niissä pienimmänkin wirheen ja muutoksen. Wälisti
koetettiin eksyttää häntä, wuolemalla entisiä lowia pois ja
leikkaamalla uusia, eksyttäwiä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi
silmäyksellä hawaitsi hän missä wika oli ja ensimäinen työ oli sen
oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä wuoden
päiwää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa,
missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.
Yleiseen pidettiin Pankko=Tuomasta--sillä se oli ukon nimi--pilkan ja
kiusan esineenä ja poikawiikarit tekiwät hänelle minkä mitäkin
kommellusta. He nykiwät ja repiwät häntä milloin mistäkin nutun ja
ryysyn liepeestä, wuoliwat hänen riimusauwastaan pois lowia ja koloja
ja tekiwät uusia sijaan, milloin waan ukon silmä wähänkään wälttyi.
Kaiken tuon wuoksi tulistui ukko tawasta tulihinsa, tauloihinsa ja
huimi poikawiikareita sauwallansa kelpo lailla, milloin waan hän heidät
saawutti. Tuotapa he juuri oliwat tarkoittaneetkin ja se oli heidän
suurin ilonsa kun he saiwat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan.
Huutain, hoilaten lähtiwät he silloin hyppyyn ja huusiwat:
"Pankko=Tuppu tulee, Pankko=Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu waan saawutti
jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauwallansa, tuli toinen ääni
kelloon ja kinttujaan pidellen huusiwat he että salot kajahteliwat.
Kun Kaisa tuli ymmärtäwäisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon
toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinwastoin esti hän jo sen alussa
pelkällä läsnä=olollaan, sen yliwaltansa woimalla, minkä hän oli
toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista
yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja
nuhde=saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä
yrittämään, ja sen johdosta oli mieliwaiwaisella aina hywä rauha tytön
saapuwilla ollessa.
Kaisa oli muutoinkin ystäwällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei
pelännyt häntä wähintäkään, waan istui usein hänen polwellaan,
siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kaswojansa, sekä
takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa.
Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aiwan harwoin
tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä
tämän warsinaisesta pahkakupista.
Kaiken tuon lapsen suwaitsewaisuuden ja ystäwyyden wuoksi perehtyi ukko
häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän wielä
liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saawan rauhaa missään, kun ei waan
Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä wahinko, oli
hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista
ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja woimaa, että sitä oikein
ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen hawaittu.
Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita wiikkoja hywin
heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päiwää hänen wuoteensa wieressä, eikä
lähtenyt siitä pois wahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä
ummistawan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon
kummallisen sauwansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen
osaston, jota siinä tähän asti ei oltu wielä nähty. Siihen leikkeli,
kaiweli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja,
koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän wälisti wuoroon
sairaaseen lapseen ja sauwansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin,
mitä hän tarkoitti noilla aiwan oudoilla merkeillänsä, wastasi Tuppu:
"tämä on ennustus=osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hywin
wilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella lewottomuudella riimusauwaansa.
Wihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti weitsensä kärjen erääseen
keskellä ennutusosastoa olewaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi:
"tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle
sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.
Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä,
rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden.
Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö
parantua.
Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut
rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja
kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari
ja luistelija ettei yksikään kylän saman=ikäisistä pojista wetänyt
hänelle wertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt
paikkakunnassa sitä waaraa, jyrkännettä, wuorta ja ahdetta, josta ei
hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keweästi ja
luontewasti kuin siiwillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla
järwillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin
waan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaiwannut järwiretkilleen kumppania
eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi walkamalle, työnsi wenheen
wesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin.
Kuta kowempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin lewitti
hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja waahtoawien
aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi wesi purren keulan
edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä,
useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.
Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa.
Wiisitoista=wuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa.
Eipä siinä wielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä
oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa
kauniille sukupuolelle: hän oli tawattoman kaunis. Notkea kuin nuori
wesa, keweä kuin aamusumu, kirkas kuin nousewa aamunkoi ja lempeä kuin
kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut
yli kaikkien kuolewaisien.
Moinen heilakka, nenäkäs, wiisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa
nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtawana henkilönä, joissa
kaikki käwi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoiwat häneen ja hän
kaikkiin.
Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään
wääryyttä ja sortoa kenellekään tehtäwän, ei minkään nimen ja warjon
alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein
omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa wääryyden tekijää, eikä
yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan wastaan, sllä ne
oliwat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä wastaan woinut
ponnistella.
Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja woimakkain ääni.
Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja= ja
niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahteliwatpa wuoret ja
korwet sadoilla kumauksilla ja liwerryksillä wastaan. Kaikki, jotka sen
kuuliwat, heittiwät käwelemisen, jos liikkeellä oliwat, tahi työaseet
pois käsistänsä ja rupesiwat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota
tuttua ja luihin sekä ytimiin käywää säweltä.
Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi= ja mielityötänsä;
sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa
wapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa
taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin
honkiin, siellä hypellä wuorien sywien kuilujen ylitse ja
kiwilohkareelta kiwilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa
uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi
toitottaa paimentorweensa että wuoret kajahteliwat.--Oli Kaisalla iloa
ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.
Otso on Sawon karjan pahin wihollinen. Säälimättä käypi se karjan
kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta wähääkään, onko karjan omistajan
mieli musta tai walkea. Niiden wuoksi siellä pidetään paimenia ja usein
pelastawat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan
ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta--
ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli
Kaisankin paimen=ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin
wäkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tawallisesti oli tyttökin, mutta
siitä huoli hän wähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä
oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon
tapaista.
Eräänä päiwänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli
Pankko=Tuppu ollut hywin lewoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella
riimusauwansa ennustus=osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin
tytön sairaana ollessa. Puolen päiwän rintamassa oli hän pistänyt
weitsensä tutkaimen erääseen loween ja sanonut taasen: "tuossa se on".
Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä
kumminta oli, hawaittiin hänen ottaneen kirween mukaansa, jota ei hänen
oltu ennen nähty tekewän.
Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan--eipä
Pankko=Tuppuakaan. Kun wielä päälliseksi huomattiin erään nuoren
karjasta olewan poissa, alkoiwat miehet käydä hywin lewottomiksi. Mitä
nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä
semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon woima,
joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä
warten ne olisiwat, jollei juuri sen wuoksi, että niillä walaistaisiin
yön kolkkoutta.
Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja
naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan
Kaisaa ja samassa Pankko=Tuppuakin.
Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?
Metsä on laaja, wäljät owat salot, korkeat ja monet owat waarat ja
wuoret, monisoppiset owat wuorten winkalot, kohisewat, synkät owat
korpien komerot. No mutta Sywännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa
ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen sywyyttä ei wielä kukaan ole
woinut mitata?--Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöiwän--sinne
ohjataan matka.
Niin arweliwat, niin harkitsiwat Olkkosen wäki tuona yleisen hädän
aikana. Kiireesti he sytyttiwät lyhtynsä ja lähtiwät sorkkeloimaan
Sywännyslammen korpea kohden.
Pimeä oli syys=yö, kolkot oliwat korkeat korwet samotessa eteenpäin.
Pitkät, naawaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttiwät lyhtyjen
walaisemina yön tummassa walossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne
näyttiwät ojennettuine käsiwarsineen tahtowan musertaa jokaisen, joka
rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä wuorokauden hetkenä, jolloin
heillä oli lupa ja oikeus wallita ja tenhowoimallaan ylläpitää sitä
yliwaltaa, mikä heillä oli niin monen wuosituhannen kuluessa ollut
Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisiwat oikein uhalla
waatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä,
jota he niin pitkän ajan kuluessa oliwat oppineet saamaan. Nuot maahan
asti ylöttywät naawat oliwat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään
tottuneiden wanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin
woimaa ja arwoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle.
Kaksinkerroin tulikin niille arwoa sen tummenewan warjon seassa minkä
heikko walo loi salaperäisesti haaweilewaan laajaan korpeen.
Petäjät näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet wankkoja, kukistumattomia
maan wartijoita, jotka jokaisen sille tulleen wamman ja wastuksen
woisiwat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kiwi näytti
niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas,
kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsiwät ja
haapuroiwat. Sywät kallion kuilut ammottiwat pohjattomia kitojansa,
uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka waan läpipäässeenä muiden
etuwartijain siwutse oli onnistunut pääsemään tänne asti.----
Niin oli: suuri oli luonnon lumouswoima, mahtawa sen waikutus, mutta
eteenpäin pyrkiwät kulkijat lyhtyjensä walossa, waikka kohtakin arkuus
mielessä, sillä olihan heillä wielä jotain jalompaa mielessä, semmoista
joka woittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli
ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka woittaa kaikki, hallitsee kaikki,
allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon woimatkin,
murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korwen
luppoiset kuuset ja salojen sywäjuuriset hongat, tehden ne siten
ihanoiksi wilja= ja kaswiwainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittawan
jylhyyden wähitellen, jossa hän siten polwi polwelta iloitsee
woitostaan.
Kun etsijät saapuiwat Sywännyskorpeen, alkoiwat he sen laitoja kiertää
ympäri. Kappaleen aikaa waroen ja hiipien kuljettuansa, hawaitsiwat he
muutaman kallion kielekkeen lomassa walkean. Hakijat säikähtiwät ensin
tuota outoa ilmiötä, mutta päättiwät kumminkin ottaa selwän asiasta. He
peittiwät lyhtynsä ja läheniwät warowasti paikkaa. Lähelle tultua
huomattiin Pankko=Tupun istuwan nuotion wieressä ja katsowan
wärwähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja
käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tuliwat
lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen,
ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja waatiaksensa hiljaisuutta.
Tarkemmin katsottua hawaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui
rauhallisesti ja turwallisesti, käärittynä Pankko=Tupun takkiin.
Wieressä oli werinen kirweswarsi, mutta kirwestä ei näkynyt ensinkään;
riimusauwa oli myös werissä.
Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa
nukkuwaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja
asettui pyrkijän ja tytön wäliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota
eläwää muuria paksuine riimusauwoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki
lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä
tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aawistus, että tällä
on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.
Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka
peitti tytön wienoja kaswoja, ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä:
"Kaisa". Tyttö awasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkiwän isänsä
kaswoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen lewollista
untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".
"Mitenkäs nyt owat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.
"Hywästi, isä, ei muuta wikaa kuin wähän wäsymystä ja woimattomuutta
waan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.
"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin
tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.
"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kowin uuwuksissa, etten
woi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni.--
Tuppu! hänkin on wielä täällä, hänen läsnä=ollessaan en pelkää mitään",
sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.
Hänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja woita;
niitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi
siitä, kun näki itsensä noin hywästi ja moninkertaisesti turwattuna,
alkoi hän kertoa:
"Olin karjan kanssa tullut tähän Sywännyskorpeen. Karja hajousi heti
ympäri korpea, syömään sitä mehewää ruohoa, jota tässä niin wiljalta
löytyy. Se ei näyttänyt mieliwän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä
nousin tuonne wuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen,
sywien ja ammoittawien kuilujen yli, joista wuori on niin rikas. Kun
siihen kyllästyin, kiipesin waaran harjalla olewaan ja jokaiselle
tuttuun, kauhean suureen risti=honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä
maailman awaruutta.
"Seis! Kuinka woit kiiwetä risti=honkaan, sillä ei yksikään kuolewainen
ole wielä koskaan woinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua
tyweä silwota latwaan asti", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.
"Eipä sinne päästessä ollut suurta waiwaakaan, semminkään kun sain
aiwan wapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö=alan
edestä, joka tuolta tuhatwuotisen petäjän latwasta eteeni aukeni,
kannattikin nähdä wähän waiwaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki
sieltä. Satoja paljaslakisia wuoria, waaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi
ylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttiwät kilpailewan
korkeudessa. Ihanat laaksot oliwat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet
noiden ikuisien, wahwojen wartioidensa syliin, joita wuoret ja kukkulat
näyttiwät syleilewän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa
kierteliwät järwien lahdelmat peilikirkkaina wuorien, korpien ja
hongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuwastaen
itseensä kaikki ympäristöllään olewat esineet. Siellä ja täällä
waarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi
itmis=asunnoita, joiden, joko walkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset
sawutorwet tupruuttiwat sawua korkealle ilmaan.
Kyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan
itseäni alas. Nyt wasta huomasin, että minulla oli ollut waikea
tehtäwä, sillä räjöttäwässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen
palawa, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani
kiilui Sywänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin,
minä syöksähdin järwen rannalle, riisuin waatteet yltäni ja menin
uimaan, wiillyttääkseni palawaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä,
tämän pitkää, aiwan niinkuin itseni halutti.
Wihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan waatteita päälleni. En ollut
wielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku
hätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylwiwät oudoilla
äänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu
karjassa. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse, mutta muutoin en tuntenut
mitään pelkoa.
Kiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni
woin löytää. Se kädessä syöksyin alas waaralta, sinne päin missä
lehmikarja meuhasi.
Kun pääsin elikkojen näkywiin, huomasin, että ne oliwat joksikin
aawalla rämeellä. Siinä he hyppäsiwät sinne tänne, häntä torwessa ja
mylwähteliwät oudosti.
Minä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne oliwat niin tarkoin tallella,
ettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu
tai tuo kaiwattu nuori olisi. Wihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä
rämettä. Se näytti sinne wajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja
alas; se näytti pyrkiwän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni
sinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren
kimpussa karhu, mutta waikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en
mitään semmoista nähnyt. Päätin wihdoin mielessäni, ettei siellä mitään
semmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.
Aiwan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison
rahkamättään wälissä. Minä kiiruhdin hänelle awuksi, mutta woi kauhua!
Eiwätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, waan kaksi isoa karhua, jotka
kynsin hampain oliwat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söiwät häntä
siinä eläwänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, waan siwalsin
likimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä,
leuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja
nakkasi kauwas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä.
Kun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun
kädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan
sillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut
haltuunsa ja wei wähän syrjään, johon kaiwoi ison kuopan. Siihen
sowitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää
rahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en
tuntenut mitään pelkoa, waikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että
karhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa
puullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.
Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kowasti että se
kawahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karwansa, niin että se
näytti kahta wertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa awasi se
ammollensa, josta weripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat
etukäpälänsä lewitti se leweälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko
maailman syliinsä. Wahwat, pitkät kynnet oliwat leweissä kämmenissä
niin siirillänsä, että ne oliwat juuriansa myöten näköisällä joten
kämmenet näyttiwät pitkäpiiseltä karhilta.
Kaikesta tuosta huomasin, että nyt wasta otso oikein suuttui, ja ettei
hänen kanssaan ollut hywä leikitellä. Kowa pelon wälähdys käwi nyt
sydämeni läwitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse
päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä
kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon wesirapakkoon, sillä takanani
oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään
huomannut ja johon jalkani sekaantuiwat. Minä näin karhun tulipunaisen,
ammottawan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä
hajoitetut, kammottawat kynnet, mitkä kaikki oliwat laukeamassa minun
waiwaisen ruumiiseeni.
Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys
odotin loppuani. Minun korwani rupesiwat kummallisesti suhisemaan ja
sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä woimasta ympärilläni
lekahtelewan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin
tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös
wesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä
luulin kontion itseäni laahaawan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua
pitelewän, rohkenin awata silmäni ja silloin huomasin, ettei se
ollutkaan karhu, waan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti
ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polwissani ja muussa ruumiissani
oli semmoinen woimattomuus, etten woinut. Sen huomattuaan otti Tuppu
minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin
ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkywissä, mutta Kiplo makasi
samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä wieläkin wirkku, waikka pedot
oliwat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo=rukka koetti pyrkiä
ylös, waikka lonkkaluut puljahteliwat raadelluista paikoista esiin ja
siihen hänen täytyi lykistyä. Minun käwi tuo näky niin sydämelleni,
että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan waiwat. Mutta
hän ei ollut kuulewinaan ei näkewinään mitään koko jutusta, myrisihän
waan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan
tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuiwia sammalia, kääri minut
takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli
tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuiwia puita ja teki
nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla
luotuista sanaa: tarkasteli waan wälisti sauwaansa ja wälisti minua.
Minua rupesi sitten kowasti wäsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut
tässä niin rauhallisesti kuin kotiwuoteessa; isän äänestä wasta
heräsin, ja nyt tunnun wirkulta, woimistuneelta ja aiwan terweeltä."
Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päiwä sarastaa, sillä
kaikenlaisissa toimissa ja selwityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa.
Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden
päätettiin odottaa päiwän walkenemista, ennenkun paluumatkalle
lähdettäisiin. Kun tuli siksi waloisaksi, että kaikki esineet woi
eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se
ja oli wielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja
siitä korjattiin mitä korjattawissa oli. Sen tehtyä aljettiin
tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson
temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selwä, että tämä oli kontiot
häätänyt. Ei kaukana siitä hawaittiinkin suuren kontion makaawan
weressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottawa kirween haawa ja
lanteisiin oli Tupun kirwes silmää myöten iskettynä. Luultawasti oli
Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja
pyörtyi. Hän lienee ensin siwaltanut kirweellään otsoa otsaan, joka
semmoiset terweiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä
käpälämäkeen. Tuppu ei liene hywäksynyt niin lyhyttä tuttawuutta ja
luultawasti lasketti kirweensä kontion lanteisiin silloin kun tämä
kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne wetäminen, sillä
Tuppu ei tahtonut heittää kirwestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selwä
oli, että asia päättyi siten, että kirwes lähti päästään ja niin sai
otso terän ja Tupulle jäi warsi.--
Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin,
waikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä
antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla.
Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta
kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön
syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tawalla
tultiin wihdoin kotiin eikä tarwinne kertoakaan, mikä ilo kotiwäessä
syntyi, kun Kaisakin oli ihka eläwänä hakijain joukossa.
Kauwan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki
ylimielisyydet jäiwät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos,
että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiwäksi ja
ajattelewaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että
niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien
uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos,
mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan;
näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä
elämänkohdalla hywänsä ja että ihmiset odottiwat aina häneltä
erinomaisempaa.
Kaikkien noiden awujensa wuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia,
rikkaita ja köyhiä, waan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita
paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista
uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kaswikumppani ja hän se
oli, joka wähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa
leikeissä. Aika=ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä,
waan salli hänen seurustella kanssaan, sanoiwatpa ihmiset siitä mitä
wielä sanoiwatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan
wenheretkillekään järwelle, joita hän yhä wielä harjoitteli, mutta
Erkillä oli waan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset
kuiskailiwat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee
awiopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin
nykyistä asemaa.
En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kowan
kowasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman
wiikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa wähäpuheiseksi
ja wältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin woi. Minkäänlaisista
kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttawankaan, sitä wähemmin
heitä itseänsä.
Järwi ja Pankko=Tuppu tuliwat nyt, lähinnä wanhempiansa, Kaisan
mieli=esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta.
Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän
semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää.
Ukko olikin jo wanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauwas
liikkumaan. Hänen päänsä siiwosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja
partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman
nuorennut tuon siiwoamisen jälkeen.
Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon awuliaaseen tyttöön. Suurilla,
harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä waan
liikkui. Waikka Tuppu oli jo wähäwäkinen, piti hän riimusauwansa
kuitenkin täydessä woimassa. Ja kun Kaisa waan oli enemmän aikaa poissa
kotoa, tuli Tuppu tawallista wilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauwansa
tutkimisessa; erittäinkin ennustus=osastoa hän silloin kiihkeästi
tarkasteli.
Kun Kaisalla oli wähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järwelle, joko
soutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi
Kaisalle. Tuo ainoa hänelle pysywistä lapsuutensa hurjista leikeistä
oli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt wielä rajummaksikin ja
rohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan powessa oli jotain hehkua
ja paloa, jota hän tahtoi myrskyn wihurissa jäähdyttää ja haihduttaa--
sen ties taiwas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan
sanalla mainitsewan. Summa waan oli se, että yksin meni Kaisa järwelle
ja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että
olisi päässyt hänelle kumppaniksi wenheretkille sitten Erkin kuoleman.
Oli paahtawan kuuma kesäpäiwä; niin tyynikin ettei haawan lehtikään
wärähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain
ummehtunutta ja tukehduttawan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia
ukkosen pilwi=jykyjä kokoontui wuorien ja waarojen takaa
peilikirkkaalle selkeälle taiwaalle. Salama wälähteli tawasta synkkien
pilwien laidoista ja kowa jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen
tohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä
hurjassa tanssissa nosti kaikki keweämmät esineet kohtisuoraan
taiwaalle; muuten oli wielä raswatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että
kowa myrsky oli tulossa.
Kaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli
hätäisesti sauwansa ennustus=osastoa. Kaisan wanhemmat kun huomasiwat
tämän kiireisen askaroitsemisen, älysiwät aiwan hywin mitä se merkitsi.
"Älä lähde nyt, Kaisa, järwelle, nyt on kowa myrsky tulossa", pyyteli
äiti tytärtänsä.
"En woi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa", sanoi
Kaisa.
Ja järwelle hän waan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen
weitsensä tutkaimen erääseen sauwansa ennustus=osaston koloon ja lausui
nuot ennestään tutut sanat: "tuossa se nyt on"; sitten hän käwi aiwan
rauhalliseksi.
Ilma yltyi. Salamat wälähteliwät tiheämmästi, paukaukset jyrähteliwät
taajemmasti, tuulipäät yhtyiwät yhdeksi mylläkäksi, pilwet maatuiwat
yhdeksi synkeäksi taiwaan katoksi ja wettä rupesi tulemaan niinkuin
saawista kaatain. Järwen tyyni pinta lekahteli ensin salamain kowasta
paukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesiwat toisiinsa
sekaantuneina yksissä neuwoin puskemaan, rupesi järwi kuohumaan kuin
kiehuwa pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä
yli.
Semmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli wenheeessään järwellä.
Kaikki maallaolijatkin oliwat pahassa hädässä ja kokiwat päätänsä
warjella kuten parhaiten taisiwat; eikä tuolla kowalla ilmalla ollut
kenelläkään waraa toistansa auttaa, waikka wielä minkälainen hätä olisi
ollut.
Ilman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä
ulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma wielä niin kowa, ettei
woitu mennä häntä hakemaan. Kowa pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta
yleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järwelle ennen kowimman
ilman tuloa, waan että hän ehkä kykki werkkoladossa, jossa luultiin
hänellä olewan jonkunlaista suojaa.
Kun ilma senwerran asettui, että woitiin ruweta ulkona liikkumaan,
lähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan
järwen rannalle. Mikä näky siellä? Järwi purskui keltaisessa
waahdossa, osaksi wielä tuulen ja osaksi jälkimainingin wuoksi. Tuppu
seisoi kainaloita myöten wedessä ja koki kaikin woimin pidellä
hirmuisesti keinuwaa wenhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä
Tuppu että wenhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat wedettiin maalle ja
pian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä wenheen pohjassa.
Kiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruwettiin tutkimaan hänen
tilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan
kuollut, waan tainnuksissa. Sen huomattua ruwettiin sekä Kaisaa ja
Tuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat oliwat niin woimattomat,
etteiwät woineet käwellä. Riimusauwa loikkui rannalla aiwan
wesiwierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei
pitänyt siitä mitään lukua, waikka hän muutoin oli siitä niin arka;
kuitenkin ottiwat muut sauwankin mukaan.
Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa
oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun
Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista wauhtia
wenheellä kowimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu
oli joutunut hänen wenhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin
mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selwä.
Wenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen
siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli
pohdista pyörtynyt. Silloin jäi wenhe tuulen waltaan ja kun tuuli oli
kotirantaan päin, ajausi wenhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen
aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinwastaiseen
suuntaan. Olihan selwä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona,
jolloin wihuri alkoi wenhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu
kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten weteen, estääksensä
sen tawatonta pakoa. Olihan wenhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar
wieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain waiston tapaisella tunteella
wainusi, että Kaisa oli wenheessä ja että hän oli waarassa; lieneekö
riimusauwan ennustus=osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties
taiwas.
Tuppu tuli wilustumisen tähden kowasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan
wäkewä, sillä uusi, kowa kokemus oli hänet heikontanut. Mutta waikka
niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun wuoteen wieressä,
hoidellen ja waalien häntä. Tuppu ei ollut järweltä palattuansa koskaan
kaiwannut sauwaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi;
se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta wapisewana tarkasteli hän
tuokion sen ennustus=osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja
sanoi sydäntä särkewällä, wärisewällä äänellä: "woi, woi! en löydä
oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä walahti, kurkku korahteli jonkun
kerran ja--Tuppu ei ollut enään eläwien joukossa.--
Kaisa suri mieliwaiwaisen kuolemaa, niin että oli maan alle wajota.
Olihan tämä ollut wähällä leiwiskällä warustettu Luojan luotu, mutta
kuinka paljon hän oli kuitenkin woinut hywää tehdä waiwaisella
luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä,
mutta selwästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä
kohtelulla kohdeltuna, woipi mieliwaiwainenkin lauhkeentua ja olla
joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja
hywin pidettynä woi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka
muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta
silminnähtäwästä hengenwaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä,
kykenemättömänä hywään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?
Tytön elämä sai tästä lähtien aiwan toisen suunnan. Hän rupesi
miettimään sielunsa tilaa ja hawaitsi olewansa aiwan alastomana Jumalan
edessä. Kowa hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein
kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona
Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän waan pitkittäisi samaa,
kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan wäkewän käden
alle, eikä hänen entinen wiisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset
lahjansa olleet wähääkään tiellä. Ennättäwän ja etsiwän armon alta ei
Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, waan nöyränä ja katuwaisena tunsi
hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren
armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut woinut
kowasuista lastansa muutoin wetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen
ja ukonnuolten kautta. Nyt wasta huomasi hän, kuinka Jumala jo
lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut
häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelewana
johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku
ihmeellinen säde eli ihme tarwittu murtamaan hänen rajua luontoansa.
Niinhän jumalan usein täytyy kowasti walmistaa asettansa.
Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin wenheretketkin jäiwät
nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin
hiljaiseksi ja siiwoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tuliwat
hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi
hän semmoista wiisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen
wiisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin
kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi
ja nöyrimmäksi; nyt wasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä
itseänsä parempina".
Ammentaen siitä lewottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja
rauhaa, jota maailma ei woi antaa, sai hän sanomattoman halun ruweta
sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja wanhain
keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi
wäkewä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki
Kaisa heitä tukemassa, neuwomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa.
Kaikissa heissä wallitsi yksi ja sama henki ja he tunsiwat itsensä
suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He oliwat
ystäwälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitiwat sairaita sekä köyhiä
niin paljon kuin kuukin warat riittiwät.
Monta pilkkaa ja wieläpä wainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan.
Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä
leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä.
Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja wainosta
huoli hän wähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi
pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki
nuot eiwät painaneet mitään.
Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa käwijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä
ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palwelukseen. Heti
kun wirsi oli aljettu, heittiwät kaikki sen Kaisan haltuun, ja
ujostelematta weteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei
yksikään kirkossa olija wärwähtänytkään, sillä weisuu meni luiden ja
ytimien läpi. Niinkuin wirtawa koski wyöryi Kaisan ääni mahtawana,
woimakkaana ja wähän wärisewänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet.
Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuiwaksi, ja tuntuipa siltä kuin
enkelit olisiwat kattoholweissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän
yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan
pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, wälisti ylhäisetkin,
jotka arwossa pitiwät juhlallista kirkkomenoa, eiwät katsoneet waiwaksi
tulla pitkien matkojenkaan päästä K----n kirkkoon, kerrankaan
kuullaksensa tuota ihmeellistä weisuuta. He eiwät koskaan katuneetkaan
kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa,
kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuwia säweliä.
Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään
tilaansa.
Kaisan alkama herätys lewisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi
se hywää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja
kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuwomassa
usko=weljiään ja sisariaan. Wiimein käwi asia siksi, ettei hän ollut
kotonaan paljon milloinkaan, waan kulki paikasta paikkaan, talosta
taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, walmistamassa ja
tukemassa alkamaansa oppia.
* * * * *
Kauhea hätähuuto kajahti w. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette,
tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen
sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin
kuultiin, kuinka maan woima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi
silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut
ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelwottomina puolustamaan tätä
rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päiwä. Maan
sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi
heille toisen päällikön. Uusi into ja toiwo waltasi silloin Suomen
poikien sydämet, ja tuon toiwonsa woimasta ottiwat he loistawan woiton.
Silloin täyttyiwät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toiwolla,
sitäkin paremmin, kun wihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen
perääntyä.
Kaisakin oli puoli=pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei
uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä wihollisia kulki
kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän
waan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten woitto tuli
tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään
niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja
waltoja, waan lihaa ja werta wastaan.
Noilla retkillänsä tuli hän Rewonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää,
että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta wihollista. Mutta siitä ei
Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli
hänellä muutamia hywiä tuttawia. Sinne mennessään osasi olla niin, että
wiholliset oliwat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten
suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssiwat jokea
myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten wuoksi ei Kaisa nähnyt wihollisia
eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.
Tullessaan oli Kaisa tawannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli
lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menewän
pappilaan. Mutta juuri kun he nousiwat lahdelta maalle, hyökkäsiwät
Suomalaiset joelta törmälle ja alkoiwat hurraata huutaen rynnätä.
Wiholliset puolestaan rupesiwat huoneitten kujista ja suojista ampumaan
Suomalaisia kiwääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuiwat nyt
murhaawaan ristituleen. Siinä kahden taistelewan joukon wälillä oli
muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin waaraan hän oli
joutunut, kapusi hän pitkittä neuwottelemisitta erääseen isoon puuhun!
olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei
kadottanut tuokioksikaan neuwokkaisuuttansa ja rohkeuttansa!
Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta
poika arweli ja epäröitsi ja wiimein jäikin paikoilleen.
Kaisa walitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi
wakawaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä weisata. Waikka pauke
ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo waltawa ääni ukkosen
kaltaisen jyrinän seasta. Eräs wihollinen soturi hawaitsi puussa
istuwan, weisaawan naisen.
"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille
onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha=aseensa puussa
istujaa kohden.
"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turwattoman naisen?" karjasi samassa
järeä miehen ääni ja murha=ase painui alas.
Se oli wihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.
Tappelu yltyi: kanuunat paukkuiwat, kiwäärit rätisiwät, painetit
tuhoiwat ja kussa ne pettiwät, siinä kiwäärien perät tekiwät turmaa
kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä
puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoiwat, mutta yksikään ei
niistä osunut puussa istujaan. Kaatui wihollisia, kaatui omia, mutta
Kaisa ei waan heittänyt weisaamistaan, eipä wielä sittenkään, waikka
poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto,
wahwa oli olo.
Wihdoin taukosi tappelu: wihollinen oli woitettu. Paljon oli heitä
kaatunut, mutta wielä enemmän wangeiksi saatu, loput kiirehtiwät
pakosalle minkä kerkesiwät, mutta puussa istui waan Kaisa katsellen
tapauksen menoa.
Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haawoitetut korjatuksi,
noutiwat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja weiwät leiriinsä.
Siellä oli koko upseeristo woittawine miehistöineen. Wangitut
wiholliset oliwat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän
ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatow.
Suomalaiset upseerit kokoontuiwat Kaisan ympärille leirin keskelle,
jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoiwat aseineen.
Wähitellen kerääntyiwät Kaisan ympärille wangitut upseeritkin, kun
näkiwät siinä jotain tekeillä olewan.
"Etkö sinä, turwaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirweinä
hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.
"En, sillä Jumala on minun wäkewä apuni", wastasi Kaisa.
"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"
"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä
tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin
häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin
muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä käwi, kun näin hänen
kaatuwan ja weressään piehtaroiwan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä
woinut häntä auttaa", selwitteli Kaisa.
"Sinä weisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"
"Niin weisasin."
"Etkö weisaisi wielä meille tässä nyt? Sinulla on tawattoman kaunis
ääni, haluaisimme kuulla wielä sitä", sanoi upseeri.
Nopeasti walitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopiwaksi
wirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun
wieressä, weisata walitsemaansa wirttä.
Niinkuin taiwaasta alas langennut kaste wyöryi ääni kuolon niitoksen
yli. Jo ensimäisen wärsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä=olewiin sywän
waikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita
pisaroita walahteli soturien kowettuneita kaswoja alas. Niitä kokiwat
he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä
mielen=liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton
sotilaan kunnialle.--Kuta edemmäksi Kaisa ehti wirressään, sitä
tiheämmiksi tuliwat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi
kyynelten walahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.
Wähitellen oliwat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa
päästään ja ennenkun wirsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiwa.
Wiholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan
awopäin Kaisan weisua. Hänen hartiansa jytisiwät yhtenä tärinänä,
kyyneleet waluiwat wirtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä
kukaan wähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.
Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset
waiwataan, tahi sitä että he waiwaawat? Itkikö hän kansojen kowaa
kohtaloa wai omaa kowan=onnen päiwäänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon
enkelin kylmää niittoa wai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni
kuolettanut hänen sydämensä, sillä wirren sanoja ei hän ainakaan
ymmärtänyt? Mitä hän wielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä
tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aiwan pelkällä äänellänsä
oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä wihollisen
maassa, wihollistensa edessä ja heidän wankinansa ollessaan, antoi hän
niiden wapaasti liikkua ja muidenkin näkywiin puhjeta.--Niin, eipä hän
ollutkaan enään wihollisten, waan ystäwien keskellä, sillä hän oli
tehtäwänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli woittanut wäkewämmän ja
nyt oli hän heidän kunniallisena wankinansa; niin oli kohtalo
määrännyt.
Kun Kaisa oli weisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkiwä upseeri lakkinsa
ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa
siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se wietiin Kaisalle ja
käskettiin pitää se kauniin weisuunsa palkintona.
"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä
menettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua", sanoi
Kaisa ja otti rahat wastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti
pappilasta, missä hän wiipyi useita wuorokausia, ei ollut hänellä
jäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden awuksi.
Koko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonweljiään ja sisariaan,
wiettäen kristillistä elämää. Rewonlahden tappelusta ei hän mielellään
puhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousiwat aina
silloin kyyneleet hänen silmiinsä.