Pian sen jälkeen kuin Tytin kohtalo oli Metsolassa ollut keskustelun
alaisena lähetettiin sana noille kaupungin vanhuksille, jotka häntä
olivat ottotyttärekseen pyytäneet. Sieltä tultiinkin tytärtä noutamaan.
Hellät jäähyväiset kotoväeltään otettuaan lähti hän uusiin oloihin.
Ja niin ensimmäinen rengas oli auennut siitä perheketjusta, joka oli
muodostunut karussa ja villissä, vaan sittemmin ihmistyöllä kesytetyssä
Luolakaarossa. Jos kotiturve ei ollutkaan kyvennyt jakamaan lähtevälle
laajoja tietoja elämästä, olivat kuitenkin ne tiedot mitä hänellä oli,
arvokkaammat kuin, moni kykenee edes ajattelemaan.
Toinen tärkeä seikka tapahtui näihin aikoihin, seikka, joka tuli
suoranaisesti vaikuttamaan Metsolan oloihin. — Ukko Puikuliini oli
saanut halvauksen, mikä riisti häneltä toimen itse hoitaa talouttaan.
Jorin oli nyt astuttava tilalle. Siis tapaus, joka Metsolassa herätti
huolta.
Ettei huoli ollut aiheeton, se pian tulikin ilmi.
Ei puoltakaan vuotta ollut Jori isännöinyt vielä talossa kun Aatulle
ilmoitti nähneensä kohtuulliseksi määrätä Metsolasta kolme työpäivää
veroa viikossa. Vaatimustaan pohjusteli hän sillä verukkeella, että
torpparin huostassa oli muka niin paljon tiluksia, ettei tämäkään vero
ollut sille paljon.
Se seikka, että Aatu lupasi palauttaa kaikki liiat maat, joita ei
käyttää voinut, päätilalle takaisin, ei merkinnyt mitään. Torpparihan
sai käyttää ne hyväkseen jos tahtoi, ja syyttäköön itseään jollei maat
tule tehdyksi, selitettiin hänelle.
»Herran tähden», puhkesi Aatu puhumaan, »mitenkäs minä lisää uudistöitä
teen, kun puolet työajasta menee veroon? Ja kenenkä hyväksi minä siinä,
uutta työtä teen? Minähän olen kerrassaan horjuvassa asemassa, olen
teidän orjanne. Se vaiva jo, minkä olen sinne pannut, ei ole minun
hallittava, vaan teidän.»
»Sinuun on tarttunut rajasuutarin usko! Luultavasti rupeat rettelöimään
minun kanssani. Kieltäydyt luultavasti suorittamasta veroakin
pianaikaa. Mutta sen mahdollisuuden varalta ilmoitan nyt jo, että
_laki_ on puolellani.»
»Laki on puolellanne sen tiedän, ja tiedän senkin, kuka tuon lain on
laatinut. — Minä myöskin pyydän saada ilmoittaa nyt jo, etten mitenkään
kykene määräämäänne veroa suorittamaan. Jo tässä nykyisessä verossa
on ollut nihkamista; torppa on joutunut rappiolle aivan väkisten;
nälkää jollei vielä ole ollut, niin nyt se kyllä tulee; minulla ei ole
nyt enään muu tarjona kuin sortuminen; minä olen tehnyt Luolakaaron
asuttavaksi, olen siinä elänyt, olen kärsinyt siellä, ja sittenkään se
ei ole minun. Minä olen orjanne! Orjanne, jonka täytyy nyt sortua!»
puheli Aatu ja kyyneleet vierivät poskille.
»Älä nyt, senkin yksinkertainen, itkeä vollottamaan rupea», sanoi uusi
isäntä aivan kuin olisi tahtonut lyödä leikiksi koko asian.
»Älä nyt niin pelkää sortumistasi», jatkoi hän ja tarjosi Aatulle
sikaaria. »Mutta kuulehan! Sirkkahan joutanee palvelukseen. Meillähän
tarvittaisiin kyökkipalveliaa...»
Aatu kalpeni. Hän tavoitteli vastausta, lievää vastausta, joka ei
loukkaisi, mutta ei löydä, löytää äkäisesti syöksevän, kieltävän
vastauksen, joka tuli puolittain tahdottomasti:
»Ei! Minä en anna Sirkkaa teille. Se ei merkitse hyvää... Hyvä Jumala,
lapseni kunnia!»
»Höperö!»
»Ei! Ennen sorrun. Ennen vaikka mieron tielle.»
»Helvettiin mieroinesi!» ärjäsi nyt Jori, ja Aatu lähti murtuneena.
Tämän tapauksen perästä muuttui Aatu entistään vaiteliaammaksi,
synkäksi. Entinen synkkyys, joka oli jo yrittänyt katoamaan, palasi
jälleen, vieläpä entistään synkempänä. Häneltä kuultiin nyt harvoin
puhetta, naurua ei milloinkaan. Katse oli surunvoittoinen ja tuijottava.
Aatun muutos huolestutti Reetaa. Hän pelkäsi pahinta.
Siitä päivästä ei Aatu enään suorittanut veroa; asui vaan torpassaan,
tekemättä siinäkään muuta kuin mitä välttämätöntä oli.
Pellot pelehtyivät, ojat pensittyivät entisestäänkin, lanta lahosi
kasoihin. Kaikki alkoi ränsistyä kiireimmän kautta aivan kuin
jouduttaakseen päätöstä näytelmälle, mikä oli suoritettu täällä
Luolakaarossa. Näytelmä ei luvannut hyvää loppua. Se tuli puhumaan
kyllä paljon; puhumaan sortumisesta rehellisen työn jälkeen,
laillisesta vääryydestä, jota niin paljon vuosisatoja on Suomen
saloilla tehty.
Vielä vuosia kymmenen, niin Luolakaaron höystetystä maakamarasta on
viimeinenkin voiman hive imetty, ja aavemaiset rauniot yksinäisessä,
jälleen villiytyneessä saloseudussa ovat todistamassa tuleville
sukupolville, että täälläkin on eletty ja taisteltu ja — sorruttu!
Kun Metsolan isäntä ei kyvennyt suorittamaan vaadittua veroa, tuli
»virallisia» muistutuksia, sitten »virallisia» häätövaatimuksia. Kaikki
tarkoittivat joko alistumista tai sortumista. Ja kun alistuminen oli
mahdoton, oli sortuminen sitä varmempi — — —
Eräänä tammikuun loppupäivinä nähtiin Metsolassa arvokkaita vieraita.
Sinne ajoi kahdella hevosella yli talvisten korkeain nietosten
Suomen suuriruhtinaanmaan korkeita lainvalvojia: kruunun vouti ja
nimismies sekä kaksi lautamiestä. Herroilla oli täällä nyt tärkeitä
tehtäviä, joita tehdäkseen olivat he valinneet näin kylmän vuodenajan,
saadakseen tekonsa sitä vaikuttavammaksi. He panivat nyt viimeisen
»häädön» toimeen näiden »omankäden» oikeudella asuvien ihmisparkojen
ränsistyneessä mökkirähjässä, lukien sen puolittain huperoksi
muuttuneelle isännälle ja huolista kuihtuneelle emännälle ankaroita
lakipykäliä, joiden nojalla tullaan heitä tuomitsemaan jolleivät nyt
ota ojentuakseen. — Ankaralla äänellä siellä komennettiin nyt näitä
»lainrikkojia» ja ankaraa oli se tehtäväkin jota herrat mukanaan
olevilla lautamiehillä teettivät. — Jokainen ikkuna kiskottiin
paikoiltaan irti, ovet murskattiin ja uunien pellit revittiin.
* * * * *
Jos Metsola oli jo vuosia ollut oneen näköinen jäkälöittyneine
seinineen ja repaleisille kattoineen, oli se nyt herrojen käynnin
jälkeen entistään oneempi, jopa kamahuttavakin nähdä. Talvinen
jäytävän kylmä tuulen vihuri kulki akkunain aukosta ulisten sisään,
kieritellen pienissä pyörteissä lieden tuhkaa, heilutellen naulaan
jääneitä risaisia vaateriepuja sinne tänne ja kylmentäen jään riittaan
laihan maitosinukan pöydälle jääneessä tuopissa. Avatut akkunat ja
ovat näyttivät kuin kamalasti ammottavilta suilta, jotka kaikkiin
ilmansuuntiin olisivat huutaneet apua, epätoivoisen huutoa, vaan jota
ei _kukaan_ kuullut — — —
Ja lainvalvojat ajoivat Metsolasta tyytyväisinä pehmeihin ja lämpösiin
turkkeihin uppoutuneina mukavain kuomujen perässä vahingon ilosta
hymyillen sille mitä tapahtunut oli; mutta raakuudella häväistyn
torpan asukkaat karkoitti talvinen vihuri viime yökseen etsimään
suojaa torpan navetassa, jossa vielä yksi laihahko lehmä, heidän ainoa
eläimensä, asuskeli, ja näytti nyt kummeksivan siitä tavattomuudesta,
että kaksijalkaiset »eläimet» etsivät nyt tyyssijaansa samassa suojassa
kuin hänkin. Lehmä ei nähtävästi tuntenut yhdeksännentoista vuosisadan
kulttuuri-ihmisten lakia, muutoin se ei olisi herättänyt hänessä
kummastusta, vaan — surua.