Jorin mentyä keskustelivat Metsolan asukkaat jälelle jääneen vieraansa
kanssa tuosta harvinaisesta tapauksesta mikä siellä oli tapahtunut. Ei
kukaan heistä olisi tahtonut että se niin nolosti päättyi; mutta ei
kukaan myöskään tietänyt miten muuten se olisi voinut päättyä sitten,
kuin Jori itse oli alkanut julki tappelun. — Eero, jonka tuomiota Aatu
aivan kuin ikävöitsi, oli vielä varonut lausumasta loppuarvostelua,
myhäili vaan merkitsevästi ja sanoi sanan silloin toisen tällöin,
ryhtymättä asiata lopullisesti arvostelemaan.
Mutta kuultuaan nyt Aatun juuri kuin katuvan tekoaan ja etenkin
kenkänsä kärjen käyttämistä, jota hän teostaan piti pääasiallisesti
loukkauksena, otti nyt Eerokin vuoron puhuakseen muutamia sanoja:
»En todellakaan ymmärrä mitä olisit alamaisuudellasi voittanut.
Tuommoisen ränsistyneen herrasmiehen kanssa ei ole hyvä menetellä
niin, että pelko ja alistuminen siinä hänelle näkyy. Jos miten muuten
lempeämmästi olisit menetellyt, olisi se merkinnyt samaa kuin Sirkan
joutumista hänen käytettäväkseen. Tämä herrasmies on niin surullisen
kuuluisa, että on sen parempi mitä tuntuvammin saa hänet perheestään
vieroitetuksi.
»Mitä taas tulee siihen, että hän kostaakseen tappionsa toimittaisi
ikävyyksiä teille, jotka olette hänen isänsä torppareita, niin
luulen, ettei isänsä suostu kuitenkaan sen enempään kiristykseen kuin
mitä jo kymmenkunta vuotta on harjoittanut. On kyllä paljon tämän
suuntaista maassamme tapahtunut, ja onhan siinä niin muodoin aihetta
peljätä, mutta tässä tapauksessa en luule teille koituvan ikävyyksiä,
ei ainakaan niin kauvan kuin ukko Puikuliini elää. Toiseksi muuttuu
asia kun tämä renttu joutuu isännäksi! Hänen isännäksi pääseminen ei
todellakaan saata merkitä mitään hyvää teille. Kentiesi hän silloin
panee teille sen häpeämättömän ehdon: joko te lunastatte isännän
mielisuosion Sirkalla, tai olette hänen kiristyksensä alaisina.»
»Kunnia ennen muuta»! äänsi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
»No siitä ei epäilystäkään!» myönsi vieras korottaen ääntänsä.
Tämä merkillinen naimakysyntä jäi Metsolassa tähän. Mutta häpeän uhka
kaunista perheenjäsentä kohtaan oli kuitenkin tarjottu, ja jos siinä
käytettiinkin sekä sanoja että keinoja joita »sivistyneet» kutsuvat
_raa'oiksi_, niin on huomautettava erityisesti ettei tässä tapauksessa
voitu raakuutta karkoittaa muulla kuin toisella raakuudella. Ja mitäpä
todellakin yksinkertainen korvenraataja tässä tapauksessa olisi muuta
tehnyt kuin mitä teki? Ja vihdoin, mitenkähän »sivistyneessä» perheessä
menetettäisiin korvenraatajaa kohtaan, jos tämä tungettelisi perheen
tyttären kanssa luvattomiin suhteisiin? — Sitä sopii ainakin kysyä.
Tapaus sai Metsolan väestön hiukan vähäpuheiseksi, mutta saadakseen
vaikkapa keinotekoisestikaan vähän enemmän eloisuutta väkeen, ryhtyi
Eero vilkastuneena puhelemaan muita asioita.
»Niinpä niin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Rentut ovat renttuja ja rentuille on annettava renttujen kyyti. Mutta
sanoppas mitä sinä, Aatu, itse olet päättänyt siitä Tytin asiasta!
Tunnetko lähemmin niitä vanhuksia, jotka hänen ottolapsekseen
ottaisivat?»
»Yhden hyvän puolen tunnen heissä, — he eivät ota lainoistaan korkoa.
Heillä on perintörahoja, joita ovat lainailleet — ja sitä minä
ihmettelen, etteivät he ole koskaan ottaneet korkoa», selitti Aatu
ikäänkuin ilostuneena, että oli keksitty oikeampi puheenaine.
»Se on hyvä merkki, jota minä en ole tavannut muissa kuin hyvissä
ihmisissä. Kaikki huonot ihmiset ovat koronkiskureita, jos nimittäin
heillä on rahoja päästä alkuun. — Ne luultavasti ovat uskovaisia
ihmisiä vai mitä?»
»Niin ovat. Saarnasivat jo minullekin, että menen helvettiin jollen tee
parannusta ja Reppaahan ne jo itkettivätkin.»
»Puhuivatko ne kirkoista ja papeista, panitko sitä merkille?»
»Kyllä. Puhui ne ainakin uskottomista papeista.»
»Hyvä on. Kuulen että ne ihmiset ovat hyviä ihmisiä. Tohditte niille
antaa Tyttinne», selitti nyt Eero. — »Niin. Mutta mitä se Tytti itse
sanoo asiasta»? jatkoi hän.
»Niin Tytti! Tyttihän olisi jo mennyt», selitti siihen emäntä.
»Silloinpa ovat kaikki asianhaarat myötäiset. Siis minä puolestani en
osaa muuta kuin kehoittaa teitä suostumaan tarjottuun ehdotukseen.
Pidän sitäpaitsi aivan varmana että ne ihmiset ovat tavallista parempia
ihmisiä. Jo tuolla ottolapsensa valitsemisella ovat he näyttäneet
omistavansa erilaisen katsantokannan olevista oloisia kuin suuri
yleisö. Ei ole puuttunut köyhät lapset lähempääkin; jos he olisivat
vaan tahtoneet etsiä yksistään köyhän lapsen, olisi se ollut kenties
hyvinkin lähellä. Mutta nyt he etsivät sen maaseudulta ja kaukaiselta
salolta vielä, ja vihdoin orjien lapsen, laillistettuin orjien lapsen,
sillä täytyy siis olla joku syynsä — tämän minä ainakin luulen
käsittäväni. Luulempa vielä, että jos minä, taikka te, olisin siinä
asemassa kuin he, niin tekisin valintani aivan samoja näkökohtia
noudattaen, puheli edelleen Eero.
»No niinpä tietenkin! En ainakaan kaupungin köyhistä lapsista huolisi.
Niitä se suuri kehuttu sivistys, valhesivistys on jo lapsina pilannut.»
»Eihän se ole niiden lapsiparkain syy»! muistutti emäntä.
»Ei olekaan! Mutta sitäpä tarkoitettiinkin, että nuo viattomat
lapsiparat ovat niin huonossa ympäristössä siellä kaupungissa. Ei niitä
rehellinen köyhyys pilaa, mutta epärehellinen ja rikollinen rikkaus
jonka ympäröimänä ovat. Se rikkaus, jota työmiehiltä imien käytetään
rivouteen, irstauteen, turhaan loistoon ja prameuteen silloin, kuin
nuo varsinaiset rikkauden kerääjät, köyhät työläiset saavat nähdä
kurjuutta puutteista, joita välttämätön ravinnon tarve tuottaa. —
Tämä 'sivistynyt' joukko on huono seura kasvaville! Heidän sydämmensä
kasvavat kovaksi ja tylyksi, kun jo pienenä näkevät nuo yhteiskunnan
'loisto-ihmiset' olevan niin tunnottomia, että käyttävät toiselta
riistämiään varoja ennen riettaisiin huveihin kuin nälkäisen leipään»,
selitti Eero nyt nimenomaan emännälle.
»Mutta on niissä rikkaissa armeliaitakin», huomautti emäntä.
»On poikkeuksena. Joskus on sitäpaitsi tullut _muodiksi_ auttaa köyhiä,
— muutoin erinomainen muotiasia — ja silloin on nähty heidän kokoavan
pöydältä pudonneet murunsa kurjien suuhun, mutta sillä ehdolla tietysti
ja sillä toivolla, että heidän lahjansa muistoon kirjoitettaisiin.
Ja jollei sitten löydy sellaista, joka näistä hyvistä töistä pitäisi
kirjaa, pitävät he sitä itse», puheli vieras katkerasti.
Mutta tätä puhetta eivät korven raatajat näyttäneet käsittävän, sen
huomasi Eerokin ja lopetti keskustelun lausumalla vakaumuksenaan, että
Tytti joutuu hyväin ihmisten seuraan. Ihmisten, joita ei ollut syytä
sovittaa noihin _lois-ihmisiin_, jotka elävät muiden ihmisten hiestä ja
vaivasta.