Metsolan asukkaat olivat nyt lain nimessä »häädetyt». Talvinen luonto
oli heille varana asuttavaksi korkeine, kylmine nietoksineen ja
kuulahkoine taivaineen. Metsola, missä he kolmannesvuosisadan olivat
työskennelleet, raataen sen karua seutua, oli nyt toisen oma. Heillä
ei ollut turvaa siellä: huoneet purettiin, kiukaatkin hajoitettiin
aivan kuin uhalla, ettei tuo nyt täysin huperoksi muuttunut ukon
rahjus siellä kykenisi väkisten asumaan. Entinen asuinpaikka, joka oli
antanut aikoinaan suojaa, lämpöä ja ravintoa, jossa olivat raatajaparat
viettäneet elämänsä onnellisimmat päivät, oli nyt hävitetty pohjiaan
myöten.
Entisiä peltoja suojusti nyt vaan jykevät aidat, sillä talo tahtoi
niittää höystetyt vainiot, joihin ei ollut kylvänyt, ja muuta ei siellä
oltu tehty. Vähitellen rappeutui aitakin ja seutu muuttui yhä enemmän
ja enemmän alkuperäiseen muotoonsa: Puut valloittivat ojien syvänteet,
entiset peltosarat muodostuivat siten puistikko kujanteiksi, joilla
riekot ja jänikset tepastelivat. Ei tuoksunut enään uudisasukkaan
kytö-savu, ei lehmäin kesäinen suihtu; ei raikunut heleä lypsinlaulu
kuin silloin onnen päivinä.
Ja entinen isäntä, joka tarmollaan oli luonut silloin eloa ja
hyvinvointia tähän erämaahan, asui nyt suutari Eeron luona. Siellä
jaettiin hänen kanssaan niukka leipä, josta vastapalvelukseksi hän
säreskeli puita, höpisten yksinään huperon puheita: »Puikuliinikin voi
olla Puikuliini, tahdo kirjat, monta on häädetty... Ei, Sirkkaa minä
_en_ anna, en anna!»
Loppuijäkseen sai Aatu Leuhka-Aadun nimen; sillä nimellä hän tunnettiin
kuolemaansa asti.
Reeta ja Sirkka olivat muuttaneet häädön jälkeen kaupunkiin, Reeta
Tytin luokse ja Sirkka palvelukseen. Sirkka joutui pian naimisiin erään
rehellisen työmiehen kanssa. Ja kun tästä isänsä sai kuulla, sanoi hän
kuin järkevä ihminen: »Sepä oli hyvä, että lapseni sai oikean miehen.»
Tytti pysyi naimattomana. Hän oli saattanut hautaan kasvattivanhempansa
ja eleli perimässään talossa vanhan äitinsä kanssa hiljaista, tyyntä
elämää, tehden armeliaisuuden töitä ilman että vaati siitä kenenkään
kirjaa pitämään. — Isänsä olisi hän mielellään ottanut luokseen, mutta
tämä ei puheilla millään lähtenyt, höpisi vaan entisiä puheitaan:
»Puikuliinit ovat Puikuliinia, älä rupea kovin paljon repimään ilman
kirjoja!»
Ja kun Tytti ei saanut isäänsä luokseen, toimitti hän hänelle
loppuiäkseen hoidon suutari-Eeron luo, josta ukkeli ei halunnut lähteä
pois. Ja niin oli Eerokin vapautunut tästä ylimääräisestä elätistään
heti, kuin Tytin kasvattivanhemmat olivat kuolleet.
X
Vanha Puikuliini oli vihdoin kuollut. Tästä nousi suuri melu:
Kaikki sanomalehdet uhrasivat palstamäärittäin muistosanoja, löivät
rintoihinsa surusta. Maa oli kadottanut yhden arvokkaimmista pojistaan;
oli tapahtunut korvaamaton vahinko: Puikuliini oli kuollut!
Ja sitten seurasi luettelo vainajan avuista, ne olivat hyvät ja niitä
oli paljon: pelkkää hyvää työtä koko elämä!
Vainaja oli muun muassa, niin selittivät lehdet itkussa silmin,
ollut rehellinen ja hyvä, kansanvaltainen ja kansaansa rakastava
yhtä hyvin kuin maataankin, joiden eteen hän elämänsä uhrasi ei
ainoastaan sanoilla mutta _töillä_. Siksipä jättikin vainaja jälkiinsä
muiston, joka ei hevillä syövy pois; siksipä voitti vainaja kansan,
niin ylhäisen kuin alhaisenkin luottamuksen ja rakkauden. Ja aivan
kuin antaakseen kehunnalle asianmukaisen päätöksen, mainittiin
vainaja todelliseksi uskovaiseksi, joka ei vääjännyt millekään
lahvollisuudelle, vaan pysyi järkkymättä kirkkomme vakavuudessa.
Tähän tuli sitten toivotukset rauhaisesta levosta ja keveistä mullista,
kuten tavallisesti. Mutta pappien lehti tiesi vielä kertoa nyt
Puikuliinin veisaavan uusilla kielillä jossakin, johon hekin lupasivat
mennä. — Niin, huomattiinhan se Puikuliinin kuolema. Luki niitä Eerokin
ja myhäili; lukipa Leuhka-Aatullekin, joka kuultuaan kaikki nuo
ylistelyt, sanoi kuin järkevä: »Vai niin, vai niin!» Mutta samassa meni
hän jälleen sotkulle, alkaen puhella kuin ennenkin, että Puikuliinit
ovat puikuliineja j.n.e.
Suurella komeudella kuljetettiin Puikuliinin maalliset jätteet hautaan.
Ruumiin siunauskin tapahtui kirkossa — kuinkas muutoin! Väräjävin
ääniin pidettiin puheita, kehuttiin vainajaa, seppelöitiin arkku,
aivan kuin olisi ollut meininkinä heittää koko hökötys siihen pyhään
sijaan. Mutta ei. — Typeräähän on puhua semmoista! Kaikki tuo prameus
oli muoto-asia, jota vaatii muoti. Se oli alusta loppuun narripeliä,
jolla ihmisparat peijasivat itsensä. Siitä täytyi siis tulla loppu,
ja tulikin se. Seppelöillä koristettu arkku raahattiin nyt urkujen
hymistessä ja kellojen kaikuessa kalmistoon, jossa lehvillä ja
kukkasilla puettu hauta odotti saalistaan. Sinne se juhlivan yleisön
todistajana ollen laskettiin — niin että hauta siitäkin hommasta
vihdoin tuli. Monia temppuja seurasi vielä, ennenkuin kaikki oli
lopussa. Mutta niistäkin tuli vihdoin loppu. Kumpu seppeleistä jäi nyt
kalmistoon todistamaan, että siellä on hiljakkoin juhlittu ja että:
»rikas on kuollut ja haudattu».
Vuotta myöhemmin paljastettiin tälle kummulle hautakivi juhlien. Siellä
uudistettiin kehunnat vainajan hyvistä avuista. Loistava ja jalo oli
kivi, loistavaa väestöä olivat sen paljastajatkin!
Ja samaan aikaan kuin tämä juhlallisuus tapahtui, toimitettiin
vaatimaton hautaus kalmiston syrjäisessä kolkassa. Ainoastaan muutamia
henkilöitä, työväen luokkaan kuuluvia, oli siellä saapuvilla. Kiireen
vilkkaa ja tavastuneesti lukee pappi lukunsa; hänellä oli kiire
juhlivaan joukkoon, tuonne jalon patsaan juurelle.
Niin, ja kansasta joku huomaa hautauksen: »Ketähän siellä haudataan?»
kysyy hän.
»Eihän se ole, kuin Leuhka-Aatu», tokasee joku poikasista vastaukseksi,
ikäänkuin huomauttaakseen, ettei sille pystytetä kiveä.
Korven raatajakin oli kuollut, kuollut unhotettuna kuin miljoonat
ja taas miljoonat vertaisensa ennen häntä, ilman, että yksikään
sanomalehdistä itki eli löi rintoihinsa. Siis: armas isänmaa ei ollut
kadottanut hänessä mitään — — —.
Ja kun ihmiset kuulivat Aatun kuolleen, sanoivat he välinpitämättömästi
toisilleen: »Leuhka-Aatukin se kuuluu kuolleen.» — »Kuolleenhan kuuluu»
vastasivat siihen toiset.