Kymmenen vuotta on viime tapauksista kulunut. Kymmenen pitkää
vaiherikasta vuotta on useinkin suuri tekijä ihmiselämässä. Siinä
ajassa ehtii monta muutosta tapahtua. Ja kuitenkin ne muutokset, joita
Metsolassa oli tapahtunut, ovat pian kerrotut. — Isäntä oli paljon
vanhentunut, emäntä vähemmän. Tyttäret kasvaneet ja varttuneet. Sirkka
oli nyt lähellä kahtakymmentä ikävuotta ja oli täyttänyt ne toiveet,
jota lapsena hänestä odotettiin. Hänestä muodostui kaunis nainen.
Tytti oli vielä keskenkasvunen, hiljainen ja kaino. Hänessäkin oli
viehättäväisyyttä, mutta ei sitä avonaista, uhkeaa kauneutta jota
sisaressaan oli.
Tytille oli tarjottu tilaisuus päästä kaupunkiin ottolapseksi eräälle
kristillismieliselle pariskunnalle. Tämä suuri kysymys oli paraikaa
»hautumassa», kuten isänsä sanoi. Sen muutoin sai lopullisesti
ratkaista Tytti itse ja Suutari-Eero. Tämä kummallinen ratkaisutapa
johtui siitä, että äiti jätti vallan tytölleen ja isä Eerolle.
»Kun Eero käypi, niin hänen annan ratkaista asian», oli hän sanonut. —
»Tehköön Tytti oman mielensä mukaan», oli taas sanonut äiti.
Muutokset ihmisissä olivat siis tavallisia, mitä niin pitkällä ajalla
sopi odottaakkin tapahtuneeksi.
Mutta muutokset ulkopuolella puhuivat enemmän taantumuksesta kuin
edistyksestä. — Huoneet olivat koko joukon ränsistyneet, aidat
vainiolla luhistuneet, peltojen ojat kursistuneet kokoon, suo-ojat
pensittyneet, yksinpä hevonenkin rapistunut ja koniksi muuttunut.
Eikähän toisin voinut ollakaan. Torpan mieheltä meni kolmas osa
työ-ajasta Puikuliinilla veron tekoon. Tämä määrä tuli hänen
suoritettavakseen heti kun kymmenen vuotta oli torpassaan asunut. Ja
tähän se päättyikin nyt Aatun voittokulku Luolakaarossa.
Uhrata joka viikko kaksi työpäivää vieraaseen työhön oli semmoinen
jarru, joka pysäytti jo edistymisen mahdollisuutenkin, eikä vaan innon.
He elelivät nyt vaan niinkuin elellä voi se, joka on jonkun pakottavan
välttämättömyyden alla.
Heiltä oli muutoin kaikki pakoportit suljetut. Heidän täytyi siis
pakosta tyytyä siihen missä olivat, tyytyä orjuuteen, ja tietoisuus
siitä, masensi heitä.
Torpan kirja-asiat olivat olleet kyllä tällä ajalla kysymyksessä.
Semmoiset Aatu olisi saanut, mutta orjuuttavammat kuin mitä konrahti
käytännössä ilman kirjoja oli. Muun muassa nousi kirjojen mukaan vero
vielä yhdellä työpäivällä viikossa, jos Aatu torppansa työvaivat möi
vieraalle. Tällä »laillisella» verukkeella oli saavutettu se tarkoitus
mitä tahdottiin. Sillä pykälällä sidottiin uhri Metsolaansa, se on:
imijän pillin ulottuville, jotta tuo mainio »työhullu» ei suinkaan
kesken ikänsä livistäisi matkoihinsa. Sillä eihän kukaan toinen
uskaltanut asettua Metsolaan, josta toinen puoli työajasta meni veroon.
Näin oudon pykälän sisältävään kirjaan ei Aatu katsonut voivansa
merkitä nimeään; kirja asia jäi siis ainaiseksi siihen.
Jos tämä orjuuttava pykälä suututti Aatua, itseään, suututti se
myöskin suutari Eeroa, jopa siihen määrään, että hän unohti tuon aina
tyynen vakavuutensa ja puhutteli mielenkuohussaan niin vaikuttavasti
Puikuliinia, ettei tämä katsonut enään voivansa jättää asiata
semmoisekseen, vaan haastoi Eeron »kunnianloukkauksesta» oikeuteen.
Tämä oli hänelle sitä mieluisampi, kun se kävi nyt koston asemasta
monista masentavista loukkauksista ja tappioista, joihin oli suutarin
kanssa väitellessään joutunut.
_Loukatun_ kunnian otti siis oikeus hyvittääkseen siten, että Erolle
tuomitsi vapaan ylöspidon joksikin aikaa eräässä tiilirakennuksessa.
Tämän lisäksi häväistiin häntä oikeuden edessä kun hän oli niin
paatunut, että ei ainoastaan loukannut valtiopäivämiehen kunniaa,
mikä yksistään jo oli raskauttava seikka, vaan että hän teki itsensä
syypääksi oikeuden sopimattomaan kohteluun, miksi selitettiin hänen
muutamia oikeudelle tekemiään kysymyksiä.
Jos Eero todellakin olisi »sopimattomasti» oikeutta kohdellut, olisi
se ollut sille pelkkää riemua langettaa hänet itsensä solvauksesta
sakkoihin, mutta sitä Eero ei todellisuudessa tehnyt. Hän pani itse
oikeuden puheenjohtajan niin ahtaalle kysymyksillään asioista, jotka
koskivat juuri kysymyksessä olevaa Puikuliinin kunnianloukkausta, ettei
tämä kyvennyt niihin Eeroa tyydyttävällä tavalla vastaamaan. — Tämä
se kävi oikeudelle niin älälle, että se näki kunnianarvoisuudelleen
sopivaksi antaa häväisyä muistuttavat nuhteet Eerolle. — Lopuksi sai
»rättäri» Eeron viedä ulos korkeasta oikeudesta, ja niin oikeus tunsi
arvonsa säilyttäneensä!
Mutta Metsolassa kunnioitettiin Eeroa entistä enemmän. Aatun silmissä
oli hän »parhain» ihminen minkä tunsi. Hän oli kauvan kunnioittanut
kyllä seurakunnan pappia. Kirkossa oli hän aina hartaasti kuunnellut
häntä, ja saanut hänestä varsin edullisen tuntemuksen. Mutta
huolestuneena lisääntyvistä verovelvollisuuksistaan oli hän kerran
mennyt papin puheille huoliaan valittelemaan ja niinkin isossa
ajatuksessa, että tämä ottaisi puollustellakseen häntä Puikuliinin
sorrolta. Silloin kaatui hänen kunnioituksensa pappia kohtaan.
Maalliset asiat eivät häntä, sielunpaimenta, koskeneet, selitteli
pappi. Hän luuli Aatun tulleen jossakin sielun hädässä neuvoa kysymään
ja huomasikin nyt mielipahakseen, että oli aivan erehtynyt. Aatua
vaivasi vaan sielun vihollisen kiusaukset ajallisista, katoovaisista
asioista. Aatu oli väärällä tiellä, kun ei tyytynyt siihen osaansa,
jonka Jumala oli hänelle suonut. Parempi oli Aatulle mennä tekemään
sovinto isäntänsä kanssa, jota vastaan on ruvennut napisemaan; näin
Aatun tarvitsi nöyrtyä! Eikähän isäntä, selitteli edelleen pappi,
ollutkaan tehnyt mitään laittomuutta. Hänellähän oli laki puolellaan,
ja hän, pappi, oli vakuutettu siitä, ettei niin kunnianarvoisa mies
kuin valtiopäivämies Puikuliini oli, missään tapauksessa kohdellut
Aatua yli oikeutensa; päinvastoin on hän taipuisa uskomaan että,
Puikuliini juuri oli Aatun hyväntekijä, jolle nyt pahaa sydäntä
kantamaan oli piru Aatua yllyttänyt.
Tähän se nyt sitten Aatun papin ihaileminen jäi. Sitä suuremmassa
arvossa piti hän nyt Eeroa, jonka tunsi tosi ystäväkseen. Aatu olisi
ollut omasta puolestaan valmis korottamaan Eeron papiksi. Sillä Eeroa
hän ymmärsi.
Näin oli pienet asiat vaihtuneet ajan kuluessa. Metsolan isäntä koki
suorittaa orjan veroa ja asua retostaa torpassaan, ja jos hän ei
voinutkaan aikomuksiaan toteuttaa, mitä hänellä oli, niin eihän se
ollut hänen syynsä, vaan muiden, isännän, joka raskaita
velvollisuuksia asettamalla esti hänen hyödyllisistä torpan
uudistustöistä. Intokin häneltä lamautui. Sillä tietoisuus
orjanasemastaan vaikutti hänessä välinpitämättömyyttä ja velttoutta.
Mitä tulee itseensä Puikuliiniin, oli hän vanhentunut ja muuttunut
entistään tylymmäksi alustalaisilleen ja palkollisilleen. Tämä ei
kuitenkaan estänyt häntä olemasta jumalinen. Raamattu myönsi hänelle
vaikuttavia aseita palkkaväkeä vastaan. Niillä hän leimautteli kuin
keskiaikainen paavi pyhyydessään. Hän seurusteli ahkerasti pappien
kanssa ja, oli aina tiukka kirkon puolustaja.
Papisto oli hänen mielestään a ja o. Papiston ansioksi luki hän kuten
muutkin aikalaisensa paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa.
Kirkon ja papiston ystävänä koki hän pitää huolta, ettei papin
tarvitsisi kirkossa tyhjille seinille paukutella. Alustalaisten ja
palkkaväen tuli käydä ahkerasti kirkossa. Ja pappi puolestaan piti
huolen siitä, että huoneentaulu »palkollisille» pysyi sanankuulijain
mielessä. Kaikki oli sillä hyvä kun palkolliset ja alustalaiset
tyytyivät vaan osaansa, jonka ylimmäinen oli heille jakanut. Heidän
tuli osoittaa kunniotusta isännilleen niinkuin — Jumalalle! Sellainen
oli raamatun ääni — raamatun, jonka sana ei voi kadota, vaikka taivas
ja maa hukkuvat. — »Olkaat siis kuuliaiset teidän ruumiillisille
isännillenne pelvolla ja _vapistuksella_», toisteli Puikuliinin
mielipappi huoneentauluansa, ja se se oli valtiopäivämiehen mielestä
papin puhetta, puhdasta Jumalan sanaa — sanaa, jota kuulemaan täytyi
välttämättä komentaa palkkaväkensä.
Poikansa suhteen oli Puikuliini viimeaikoina tuntenut syvää huolta.
Jori ei voinut tyydyttää häntä, eli suoremmin: Jori ei ollutkaan
täyttänyt niitä toiveita, joita toivorikas isänsä jo aikaisin oli
häneen pannut. Yhä edelleen oli hänen lukunsa kesken, vaikka hän talvet
oli oleksinut pääkaupungissa »lukemassa». Viimeiseen asti oli isänsä
toivonut Jorin vihdoinkin suorittavan tutkinnot, mutta siitä ei tullut
sen kummenpaa, niin että isän täytyi kuin täytyikin nähdä toiveensa
olevan turhan.
Jori oli tullut ylioppilaaksi noin kahdeksan vuotta sitten, ja
kirjoittautunut lakia tutkivaan tiedekuntaan kuten oli jo lyseon
keskiluokalla ollessaan päättänyt. Hänestä piti siis tulla »lakiviisas
mies», kuten Eero suutari asian kuultuaan oli merkitsevästi sanonut.
Mutta lakiviisaus ei Joria taitanutkaan niinkään innostaa, koskapa
nyt jo monet rivit lakia tutkivia nuoria miehiä oli luisunut hänen
sivutsensa. Hän yhä vaan »tutki» talvet pääkaupungissa ja kirjoitteli
silloin tällöin kotoaan rahaa sinne.
Pahat kielet tiesivät kertoa Jorin olosta pääkaupungissa sitä ja
tätä. Hän muka harjoitteli seurustelua naisten kanssa ja tutki eri
viinilajeja ynnä muuta asiaankuuluvaa.
Mutta Jori itse oli vaan hyvin toimessa. Osteli suuria kirjateoksia,
jotka asetteli työhuoneeseensa hyvin somaan järjestykseen. Siten sai
hän huoneensa muistuttamaan oppineen tiedemiehen huonetta.
Nuo kirjat kulkivat suurissa kolleissa kesäisin kotia ja syksyisin
Helsinkiin vuosi vuoden perästä. Itse piti hän luvuistaan sangen
merkillistä huolta. Talvella päätti hän käyttää kesän lukuihin
kotonaan. Siellähän salon rauhaisuudessa, päätteli hän, on rauhaisa
lueskella. Tällä pääkaupungilla oli omat tapansa ja oma elämänsä:
täällähän ei ollut tilaisuutta tutkia, tämmöisessä hyörinässä ja
hurakassa. Ja niin meni talvet. — Kesällä päätti hän taas _lukea_
talvella pääkaupungissa, itsessään _opiskelukaupungissa_. — Hittoko
nyt kesänsä tuhlasi tyhmiä kirjoja lukien. Ei! Kesä oli kesä hänelle
niinkuin muillekin tieteitä tutkiville ihmisille, päätti hän kesällä,
ja niin menivät kesät.
Tämmöistä huolta piti Jori itse luvuistaan ja pysyi kuin pysyikin vaan
Puikuliinin Jorina.
Mutta tehdäksemme tasapuolisuutta Jorille, on kiirehdittävä
huomauttamaan, että hänen sivistyksensä oli todellakin noussut
siellä pääkaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa naisväkeä kohtaan
oli niin kouraan tuntuvaa laatua, että hän tuli kautta pitäjän
tunnetuksi. — Monet raiskausyritykset siellä ja täällä kalastus- ja
metsästysmatkoilla olivat julkisina puhe-aineena koko pitäjässä.
Yrityksiään oli hän aina tehnyt kauneimpia neitosia kohtaan. —
Niin että Jori todellakin oli »edistynyt» mies! Ja itse hän piti
käytöstänsä oikeutettuna. — Hänhän oli ylioppilas, maantoivo, osallinen
korkeammasta sivistyksestä, jolle kansa oli muka niin äärettömän paljon
velkaa kansallisista laitoksistaan y.m. — Hänellähän oli oikeus tarjota
suosiotaan sivistymättömille naisille; olihan hänkin ihmisheikkouksista
osallinen, miksikä siis paheksuttiin sitä, jossa ei ollut syytä
paheksua. Kansan nainen saisi toki olla _iloinen_ ja pitää kunnianaan
hänen, ylioppilaan, tarjoomaa läheisempää suhdetta!
Niin Jori itse aprikoitsi.
Mutta kansan naisista parempi osa inhosi koko miestä ja hänen kanssaan
kaikkia valkolakkisia.
Edelleen joka syksy kävi Jori kerran tai kahdesti Metsolassa jahdilla.
Huonoja taipumuksiaan siellä hän ei ollut vielä varsinaisesti
näytellyt. Hän tyytyi salaperäisesti viekottelemaan Sirkkaa
lemmitykseen, muka avioliittolupauksella mutta varsinaista yllätystä
hän ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt.
Kaikki pirulliset eljeet oppineena olisi nuo »lemmitty-sopimukset»
kentiesi onnistuneet, ellei Sirkka avomielisyydessään olisi äidilleen
asiasta puhunut ja siten saanut vanhemmat puuttumaan asiaan. Siksi
tunnettu oli toki Jorin maine Metsolassakin, ettei näin epäilyttävää
asiaa jätetty heidän kahden ratkaistavaksi. Sirkka lapsellisen
viattomassa avomielisyydessään oli äidilleen ilmoittanut, että Jori
herra oli siepannut hänet kamarissa syliinsä ja pusertanut häntä niin,
että oli pahaa tehnyt, ja suudellut häntä kaulaan ja poskille. — Jori
oli vielä hänelle sanonut, että hän on Sirkasta itselleen rouvaa
kasvatellut ja kysynyt: tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen, johon hän
oli vastannut, ettei hän sitä nyt vielä tiedä.
Tästä sukeutui sitten Metsolassa harvinainen ja samalla rehellinen
naima-kysyntä, eli mieluummin naimatarjous.
Aatu asettui tässä kysymyksessä mitä itsenäisemmälle kannalle,
säilyttäen samalla rehellisyytensä, joka oli suora ja mutkaton. Aatua
suosi vielä se onni, että hän Puikuliinilla veroa suorittaissaan nyt
hiljakkoin, sai kuulla milloin Jori taasenkin tuli jahdille — se
muutoin oli jo neljäs jahtimatka Metsolan takalistolle sinä syksynä
— ja osasi siis kutsua suutari Eeron todistajaksi tuossa tärkeässä
kysynnässä, minkä hän oli tekevä, kun Jori tulee jälleen heille.
Näin oli asia valmistettu ja Jorikin määrilleen »jahdille» saapunut,
laisinkaan arvaamatta miten tärkeitä kysymyksiä hänelle siellä nyt
tullaan tekemään. Hän saapui nyt kuin ennenkin hilpeänä ja kohteliaana,
tuoden kahvinpööniä emännälle, tupakkaa isännälle ja namusia tyttärille
tuomisiksi ja asettui kamariin kuin ennenkin; kaikesta päättäen näytti
hän aikovan olla yötä talossa.
Eero oli saapunut jo aikaisemmin ja hänkin asusteli nyt kamarissa kuin
kotonaan.
Hänet nähtyään näytti Jori ensinnä vähän nolostuvan, mutta selveytyi
pian ja alkoi teennäisellä hilpeydellä keskustella hänen kanssaan:
»Teillähän on ollut isä-papan kanssa vähän kinaakin, vai mitä?»
»Tarkoitatteko sitä kerrallista kunnianloukkausjuttua?»
»Sitä».
»Huono omatunto on pian loukattu, ja tätä sitten pienten ihmisten
kesken kutsutaan 'kunnianloukkaukseksi'», selitteli Eero, pannen
erityistä painoa viime sanalle.
»Te kai olitte tuomittu joksin aikaa vankeuteen, vai kuinka?»
»Olin».
»No mitä piditte vankilasta?»
»Eipä mitään pahaa. Tältä aikakaudelta, eli tarkemmin: tältä kansalta
ei juuri sovi odottaa sen parempia vankilaoloja.»
Joria ei tuntunut nyt haluttavan enempää keskustella Eeron kanssa. Hän
istuutui ja alkoi etsiä tupakkaa.
Nyt juuri astui isäntä, emäntä ja Sirkka kamariin. Molemmat naiset
olivat kuin pois suunniltaan, mutta Aatussa itsessään nähtiin vaan
entinen jäykkä levollisuus. Hän oli lakki päässä eikä, niinkuin
muulloin, ottanut sitä pois. Hän seisoi Jorin eteen ja katsoi häntä
suoraan vasten silmiä ja sanoi:
»Sanoppas nyt suoraan, ottaisitko sinä mielelläsi tämän meidän tyttären
vaimoksesi?»
Jori vaaleni.
»Mitä te puhutte? Mitä tarkoitatte?» sopersi hän.
»Minä tarkoitan sitä, jota sanonkin, ja sinun on siihen vastattava
suoraan!»
»Eihän siitä ole ollut mitään puhetta, epäröitsi Jori aivan
neuvottomana.
»Mutta siitähän on ollut puhetta. Itsehän sinä olet Sirkalta kysynyt,
tulisiko hän vaimoksesi».
»Se ei mahda olla totta... tuota... leikkipuheet ovat leikkipuheita».
»Minä en pidä sitä enään leikkinä. Minä kysyn siis vielä herran:
tahtoisitko sinä mielelläsi hänet vaimoksesi?»
»Enhän minä ole häntä tahtonut», ehätti Jori äkäisesti.
»Mutta sinähän olet kysynyt häneltä!»
»Sanoinhan, ettei se ole tosi», uskalsi Jori kopeasti. Hän oli nyt
selvennyt hämmästyksestään.
»Mutta sehän on totta», äänsi Sirkka.
»Sanoppas nyt mikä sinulla oli tarkoituksena, kun puhuit semmoista?»
vaati isäntä.
»Minä en kärsi että tulette häväisemään minua. Painakaa ulos täältä!»
»Vastaa!»
Jori ei vastannut. Katsoa murjotti vihaisesti isäntään.
»Oletko sinä vailla häntä aljuksesi?» kysyi jälleen isäntä lujalla
äänen painolla.
Jori hyppäsi seisoalleen ja kirosi ruokasesti.
»Vastaa!»
Ei vastausta. Vieras terenteli isännän päälle, mutta ei rohjennut
mennä, kun näki ettei häntä peljätty.
»Aiotko sinä hänet raiskata?»
Ylioppilas oli suunniltaan ja kiroili vimmatusti.
»Vastaa!» vaati isäntä, katsoen häntä suoraan silmiin.
»Niin», jatkoi isäntä. »En kysele tätä silti, etten tietänyt
tarkoituksiasi, vaan silti, että tämä tyttärenikin tulisi huomaamaan:
mihin tarkoitukseen olet häntä ollut vailla».
»Ja kuuleppas nyt, tyttäreni», sanoi hän, kääntyneenä Sirkkaan, »tämä
ylioppilas on aikonut narrailla sinusta huoran itselleen. Ei sen
paremmaksi _vaimoksi_ hän ole sinua aikonutkaan. Sanoppas nyt, Sirkka,
tahdotko sinä ruveta tämän ylioppilaan jalkavaimoksi?»
»En! Herran tähden, en!»
»Sepä on hyvä», jatkoi isä, tarkoittaen puheellaan tytärtään.
»Varo sitten itsesi tältä mieheltä! Älä suostu hänen kanssaan
sylitysten istuskelemaan, äläkä anna hänen, ilkeän, nuoleskella ihoasi!
Sillä kaikella _sillä_ on pahempi tarkoitus kuin viattomuudessasi
ymmärrätkään. Olet kasvanut täällä salolla, ulkopuolella sivistyneestä
maailmasta, etkä tunne siis mitä kavaloita ansoja sivistyneet voivat
eteesi viritellä. Mutta nyt tuntenet ainakin tämän yhden viettelijän
tarkoitukset, ja se on hyvä».
»Oletkohan monta kansan viattomista tyttäristä saastuttanut?» kysyi
isäntä jälleen Joriin kääntyneenä.
»Tuki kitasi, senkin koira!» huusi ylioppilas kalpeana.
»On kuulunut, että sinä jahtiretkilläsi hätyyttelet tyttöparkoja. Onko
se totta?»
Ylioppilas hyökkää nyt naulassa riippuvan takkinsa taskuja kopeloimaan.
Hän nähtävästi tahtoi pelotella, että siellä on joku ase.
Isäntä seuraa tarkkaavaisesti vieraansa liikkeitä eikä anna itseänsä
pelon valtaan ennen aikaansa.
Taskussa ei ollut kuitenkaan mitään ja se seikka näytti vierasta hiukan
nolostuttavan, mutta ei lepyttävän. Hän näytti olevan raivoissaan,
kun ei keksinyt mitään keinoa tämän epämiellyttävän keskustelun
lopettamiseksi.
»Vastaa!» vaati isäntä.
»Vastaatko sinä tomppeli puheesi? Vastaatko? — Se ei ole pieni asia
häväistä sivistynyttä henkilöä!» huusi hän nyt kurkun täydeltä.
»Minä vastaan. Mutta oletko ajatellut miten halpamaista tuo
sivistyksesi on, josta nyt kerskaat?»
»Se ei kuulu sinuun. Korjaa luusi täältä eli minä... ».
»Puhelkaamme tyynesti! Et ole vielä tehnyt selkoa missä määrässä nuo
puheet ovat tosia...»
Enempää ei isäntä ehtinyt. Vieras menettäen viimeisenkin malttinsa,
hyökkäsi häpeälliseen käsikähmään.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Korvenraatajan kourat
pusersivat liijan lujasti tämän liekkumassa veltostuneen, rappiolle
joutuneen herrasmiehen olkavarsia. Eikä se jäänyt vielä siihenkään,
vaan hänen täytyi tehdä epämiellyttävä ulosmatkustus isännän
varta-vasten tähän tarkoitukseen sovellutetusta sysäyksestä, mikä
päättyi ankaraan täräyksen selkäpuolen loppuosassa, juuri siinä, mitä
käytämme istuessamme.
Tapauksen kulku oli nopea alusta loppuun ja Jorille harvinainen ja
masentava. — Salamana lensi hänen mieleensä, että se oli sikamaisen
hävitön teko, hänelle, joka oli kuin olikin nauttinut ylempää
sivistystä, eikä senkään pahempata rikosta tehnyt: kuin viattomia
lempisopimuksia hautonut mielessään tuon tyhmän torpparin tyttären
suhteen.
Tappio tuntui korvaamattomalle senkin tähden, kun Jorin täytyi
tunnustaa olevansa kuin varta-vasten luotu tuon korvenraatajan
leikkikaluksi, jota tämä voi heitellä ulos ja sisälle kuin mitäkin
palloa, ilman että hän puolestaan voi antaa vastaavia sysäyksiä
vastaan. Sitä paitsi oli tuo ankara varokeino torpparin puolelta Jorin
mielestä ennenaikainen: Sillä eihän hänen tyttö-lutukselleen ollut
vielä mitään tapahtunut; ei ainakaan pahaa. — »Laskiko nämät tomppelit
jo lukua muutamasta pususta».
Mutta Jorilla ei ollut nyt aikaa pitkiin tutkimuksiin siitä mitä
tapahtunut oli, sillä isäntä ilmestyi ulos, tuoden mukanaan kaiken
omaisuuden mikä Jorilta oli sisälle jäänyt. — Hän puhelee entisellä
levollisuudella.
»Ei sentään niin kiirettä, ettei kapineitaan jouda ottamaan. Tässä
on takkinne ja tässä laukkunne! — Muutoin vastasen varalta tahdon
ilmoittaa, että toiste on viisaampaa olla ryhtymättä käsikähmäiseen
tappeluun minun kanssani, sillä semmoisissa tapauksissa minä _aina_
puolustan itseäni.»
»Se on hävytöntä tehdä torppariväen tuolla tavalla isäntäväelleen»,
änkytti Jori vastaukseksi.
»Onkos se hävitöntä että sinä, joka kehut ylemmästä sivistyksestäsi,
teet valmistuksiasi pettääksesi minun lapseni, joka on liijan viaton
ymmärtääkseen varoa itsensä sinulta, konnalta? Onko se hävytöntä?!»
Jori valmistautui lähtemään, uhmaten lähtiessään, että torppari tulee
tekoaan katumaan. Ja näin nolosti päättyi tämä »jahtimatka», jonka
tarkoitus koski enemmän Sirkkaa kuin metsän riistaa.