IV

Molempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin

torppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna

valmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat

viikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta,

mikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista,

tulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi

sauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista,

leveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta

etäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu

sinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle.

Enimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat

lantakasoja pelloilla.

Puikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen

mielestään _Luolakaarto_, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta

Aatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä

muu nimi.

Reeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi

keittänyt; olkoon siis: _Metsola_.»

»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.

Puikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan

torppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät

rihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja

tuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin

kehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä:

»Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.

Tämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa

tehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen

hän uupumattomalla sitkeydellä täytti.

Ja todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan

tupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen,

sillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi

muutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo

kiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi

pakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta

muutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta

»rakkarin» nimitystä.

»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia!

Tuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».

Reetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä

mielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun

Metsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa.

Reeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen

varteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli

Aatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla

avojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa.

Molemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.

Rauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat

Metsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa

vieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.

Tavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet

punaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet

ja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän

sopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata

Reppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan

sitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin

poikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli

hänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille,

ja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua

noutamaan.

»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.

Mutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.

»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat

sivu menevät?» kysyi Reeta.

»Ojaamaan».

»Ojaamaanko? Talvellako!»

»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma,

johon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen

lähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia

peltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo

tarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi,

keväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman

pellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.

»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että

toista se on repiä ja raataa omaa työtään».

»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.

Mutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta

kutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo

liiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa»

kanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi

luonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi

lähteä.

Kaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti

nakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki

joutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.

»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.

»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin

tässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.

Reeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan

kipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki

hän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.

»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.

Aatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja.

Pitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven

varaksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut

niillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen

kaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä

silloin kieltänyt.

Ilta ehti jo pimeäksi ennenkuin Aatu palasi pyydyksiltään runsaan

saaliin kanssa. Seutu oli rikas metsän riistasta, kun silloin ei ollut

muodissa »urheilla» jokaisen herralle haiskahtavan metsästystä, ja Aatu

oli jo lapsi-miehenä tottunut taitavaksi pyydystäjäksi.

Metsolan tupa oli vielä pimeä kun isäntä tuli sisälle ja hämmästytti

emäntäänsä suurella riista-riipillä, jonka antoi raskaasti pudota

lattialle: »Siinä on Repalle lihaa», äänsi hän ilkkuen.

»Älähän nyt lasehin aja!» kielteli emäntä, joka kernaasti käytteli

kansanomaisia sanasutkauksia.

Samassa ammoa mölähti pimeässä karsina-loukossa Reetan äsken navetasta

tuoma vasikka. — Tämä oli isännälle niin odottamaton, että hän

hämmästyneenä päästi pienen kiron, samalla kun emäntä päästi heleän

naurun.

»No eipä pahakaan! Jouluksi jänispaistia ja pannukakkua», puheli isäntä

ja ratuutteli pärettä virittääkseen pihtiin valkean.

V

Siirrymme kertomuksessamme muutamia vuosia eteenpäin. Sillä ajalla

olivat nämät »korvenraatajat» olleet ahkerassa työssä; seutua tuskin

voi tuntea entisestä. Huoneista kamaritkin olivat nyt asuttavana

ja tupa uloslämpiävä. Uusia huoneita oli laitettu: puotihuoneet,

talli, suuri liiteri ja riihi latoineen. Koko Luolakaaron kunnaan

vieremä oli peltona; puolet laajasta korvesta niittynä, jossa kolme

uutta, suurehkoa latoa kohousi. Metsä oli etääntynyt joka suunnalle;

ainoastaan kauniimpia puita oli torpan emännän vaatimuksesta säästetty

sinne tänne, vaan jotka mielivät olemaan isännän silmätikkuna, kun

ne muka imivät voimaa maasta. Hän ei ollut vapautunut siitä heimonsa

harhaluulosta, että puut ovat jotakin pahaa. Nevasta taas oli osa

suopeltoina latoineen, osa luonnon niittynä.

Jos ulkopuolella oli muutoksia tapahtunut, oli itsessään perheessäkin.

Huoneissa juoksenteli kolmivuotias tyttö, Sirkka, ja kätkyessä nukkui

toinen, Tytti. Näiden ilmestyminen oli jollakin tavalla vaikuttanut

muutosta Metsolan isäntään. Hän oli, jos mahdollista, entistäänkin

ahkerampi töissä, mutta sen lisäksi ikävystyttävän vähäpuheinen ja

umpimielinen. Entinen onnekas myhäily ainoastaan harvoin ilostutti

hänen katsettaan. Hän rakasti vaimoaan ja tyttäriään kyllä hellästi

ja hoiti heitä mallikelpoisesti, mutta entinen avonainen, joskin

hidas luonne, sai entistä harvemmin tulla hänessä esille. Oliko tämän

vaikuttanut vastuunalaisuuden tunne isäksi tultuaan tai se, ettei

saanut hartaasti toivomaansa poikaa, on vaikea mennä sanomaan; ehkäpä

molemmat vaikuttimet sen aiheuttivat.

Mitä taas tulee Reetaan, oli hän rikulleen entinen Reeta. Vanhoja

lempinimiä sateli Aatulle kuin ennenkin, milloin emäntä oli hyvällä

tuulella, ja hyvänlaatuinen hän ylimalkaan aina olikin.

Varallisuus oli kasvanut näille uupumattoman ahkerille raatajille. Tuo

vanha autio seutu, Luolakaarto, oli hyvin palkinnut työntekijänsä.

Heitä oli tähän saakka muutoinkin suosinut myötäkäyminen. Sopu

Puikuliinin kanssakin oli ollut hyvä. Hän ei ensi vuosina tahtonut

torpan vuokraakaan muuta kuin yhden työviikon kesällä, kuitenkin

ilmoittaen sen ei olevan säännön, vaan toistaiseksi riittävän. Torpan

asukkaat pitivät häntä näihin asti suurimpana hyväntekijänään.

Mutta nyt aivan äsken oli Puikuliini poikansa Jorin kanssa käyneet

Metsolassa jahdilla ja isäntä oli kautta rantain ilmoitellut vuokran

korottamisesta. Aatu oli saanut selville, ettei vähempi kuin yksi päivä

viikossa, riittänyt, ja sekin oli _toistaiseksi_.

Kuudes osa työ-ajasta veroksi!

Se tuntui Aatusta arveluttavalta. Voipiko uudisasukas suoriutua sen

verotaakan alta? tuumaili hän itseksensä. Ja sekin on _toistaiseksi_.

Tämä seikka oli ensimäinen huolta herättävä vastoinkäyminen

uudis-asukkaille. Ja tuon ennen siunatun isännän, herrainpäivämiehen,

arvo aleni torppariensa silmissä. Siihen asti olisi Aatu niinkuin

Reetakin antauneet vaikka ilmitappeluun isäntänsä hyvän maineen

puolesta, mutta nyt heidän rakkautensa häntä kohtaan sai aimo

kolauksen. — Heille alkoi vähitellen selvetä, että olivat

kokonaisuudessaan Puikuliinin mielivallan alaisina. Ei ollut tarjona

kuin kaksi pahaa: suostua hävittömimpään verovaatimukseen eli jättää

vaivannäkönsä vaatijalle, joka siihen laittaisi asumaan toisen orjan.

Tarjona oli näistä toinen eli toinen.

Viimeiseen asti koittivat nämät kunnon ihmiset uskoa hyvää

_hyväntekijästään_. Aprikoivatpa he rehellisyydessään sitäkin, ettei

tuo vaatimus, päivä viikossa, muka ollutkaan paljon. Olihan torppia,

joista meni enempikin, ja olihan heilläkin kohta hyvä torppa.

Näin tyyntyivät he vähitellen ensimmäisestä mielen kuohusta, minkä

veronlisä tuotti.

Tätä veroa suorittaen raatoivat he edelleen Luolakaarossa. Vainiot ja

niityt laajenivat samassa suhteessa kuin karja lisääntyi.

Näin kului vuosia edelleen. Kovat ponnistukset rasittivat heitä. He

alkoivat muuttua vähitellen elähtäneen näköisiksi, varsinkin Aatu,

jolla ankarin työ oli tehtävänä. Lapsetkin kasvoivat ja olivat

terveitä. Aatun toive pojasta ei toteutunut, sillä useampaa, kuin

kaksi lasta, ei heille syntynyt. Sirkka oli nyt kahdeksan vuotias

ja antoi toiveita tulla kauniiksi naiseksi. Luonteensa oli hän

perinyt äidiltään. Tytti oli viidennellä ja luonteeltaan tyynempi ja

hiljaisempi kuin vanhempi sisarensa.

Aina syksyisin kävi Puikuliinin Jori Metsolan takalistolla jahdilla.

Hän muutoin luki talvet kaupungissa; hänestä kun piti tulla herra.

Ja herra hänestä kyllä näytti tulevankin. Metsolassakin huomattiin

hänen tässä suhteessa edistyvän vuosi vuodelta: tavat hienostuivat

herraskaisiksi; esiytyminen muuttui vaativan karskeaksi, jopa, jos

alistumista ja tahtoonsa mukautumista ei vaan huomannut, itsetietoisen

kopeaksikin — jotta voi luottamuksella päättää hänestä todellakin

herran tulevan.

Jori uneksi — sepä tietty — valkoista lakkia, jonka omakseen saaminen

oli hänen jo monasti pannut tiukalle. Sitten aikoi hän antautua

lakialalle — sille kun muutkin etevät kyvyt kilvan pyrkivät ja oli

siihen aikaan muoti-ala, ja hänkin, Jori, tahtoi käydä huomattavan

etevästä kyvystä — etevän valtiopäivämiehen poika kun oli.

Tämmöisellä retkellä oli Jori taasenkin Metsolan takalistolla.

Retkillään käytti hän aina kortteeritalonaan Metsolaa. Täällä osattiin

palvella häntä aina semmoisella aralla huomaavaisuudella mikä hänelle

nyt jo kelpasi niin auliisti. Nytkin oli hän yöpynyt sinne ja antoi

palvella itseänsä torpan kamarihuoneeseen, joka hänelle asuttavaksi oli

luovutettu.

Itsetietoisena huomaavaisesta asemastaan nouseskeli hän pitkäveteisesti

yövuoteeltaan päivän jo eineissä ollessa. Hän ei pitänyt siinä

kiirettä, sillä sivistyneiden tapoihin ei kuulunut suoriutua

semmoisista tehtävistä, kuin pukeutuminen, tuota pikaa.

Samaan aikaan kuin tämä herran alku teki ylösnousemisen aikomuksia

kamarissa, oli torpan pihaan saapunut toinenkin jahtimies, joka siellä

katseli uudisasukkaiden työaloja kuten ainoastaan sellainen voi tehdä,

joka osaa panna arvoa sille työlle ja vaivalle joka muuttaa erämaan

viljelykselle. — Tämä toinen vieras oli suutari Eero — hän, joka Aatun

ensipäivää täällä Luolakaarossa työskennellessä oli myöskin käynyt

mutta silloin melkeimpä ajettu sieltä pois.

Eero ihmetteli nyt mykkänä sitä tavatonta muutosta, minkä uutterat

uudis-asukkaat olivat täällä aikaan saaneet. Sisimmässään liikkui

Eerossa hellää ja rehellistä osanottoa toisten rehellisiin

ponnistuksiin, mutta samalla tunsi hän huolta ja pelkoa, jota hän ei

mielellään olisi tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Hän tiesi että mitä enemmän torpparit raatoivat, mitä enemmän työtään

panivat tähän villiin, karuun seutuun, sitä lujemmin he kietoutuivat

orjan kahleihin. He eivät voineet nyt enään asemaansa itse määrätä,

vaan sen määräsi _toinen_. Heidän vapautensa oli näennäistä,

valhe-vapautta, jota vapaudeksi voi kutsua ainoastaan ne sydämmettömät,

typerät houkkiot, jotka asiaintilan edukseen _itse_ olivat näin

järjestäneet.

Eero oli nyt päättänyt käydä tervehtimässä uudis-asukkaita ja siinä

tarkoituksessa poikennut torpan pihaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään

tuokion kaikkea sitä, jota oli ehditty paikalla tehdä, astui hän

sisälle tupaan, jossa talonväki istui einehtimässä. Eeron tulosta

näytti isäntä hiukan hämmästyvän. Tätä seikkaa ei voinut muuten

selittää kuin että hän tässä muisti vieraan edellisen käynnin ja sen

ohessa muutakin. Ihmistuntija olisi voinut tehdä sen huomion, että

vieras oli isännän silmissä arvokas vieras. Tätä puolestaan todisti

sekin seikka, että isäntä nousi kesken aterian tervehtimään vierasta

lujalla kädenlyönnillä ja vilkkaalla kysymyksellä: »no mitä sinulle

kuuluu?»

Tätä tavatonta kohteliaisuutta ei Aatu ollut eläissään vielä

kenellekään muulle tuhlannut — tapaus, josta torpan emäntä, jota

miehensä jöröys oli viime aikoina alkanut huolestuttaa, hämmästyi

suuresti, siksi tavatonta kohteliaisuutta oli se hänenkin mielestään.

»Eipä erinomaisia kuulu,» alkoi vieras puhelemaan, »mutta näkyyhän

tuota siihen sijaan. — Noin kymmenen vuotta sitten kulin täällä —

lienetpä ollut silloin, isäntä, ensipäivää täällä töissä — niin koko

tämä seutu oli jylhää, autiota erämaata, ja nyt ovat nämät samat maat

hedelmällisinä maina, todistuksena mitä rehellinen ihmis-työ voi aikaan

saada. Tätä muutosta olen tuolla ulkopuolella katsellut ja ihmetellyt.»

Tämä puhelu kuului kamarissa hitaasti ja perinpohjaisesti pukeutuvalle

nuorelle miehellekin, joka siitä havahtui ja teki sen huomion, että

talossa todella on toinenkin vieras, kun hän. Pukeutuva nuorimies etsi

jotakin erinomaista säveltä mikä, ei olisi kansanomaisia, jotta hän

sitä loilottelemalla ja vuoroon kimeästi viheltelemällä voisi ilmaista

itsensä vastatulleee, vieläpä ilmaista arvonsa mukaisella tavalla,

että tämän toisen vieraan piti heti sen kuultuaan ymmärtää toki

kunnioittaa häntä jo tänne kamariin parempana vieraana kuin mitä itse

on. Sen aikuinen muoti-asia nimittäin määräsi, että nuoren sivistyneen

herran piti nousta suuresti meluten, mölyten ja pitkäveteisesti ylös

vuoteeltaan; kuta _hienommasta_ herra tahtoi käydä, sitä kamalammin

piti hänen ulvoa, ja muilla karkeimmilla ihmisillä ei tietysti saanut

olla mitään sitä vastaan. Tätä sivistys-tapaa oli Jori käyttänyt

sekä kortteeritalossa koulukaupungissa että myöskin kotonaan, joissa

ymmärrettiin tämä kulttuuri-ilmaus. Mutta täällä Metsolassa arveli

hän menevän sen polusta, eikä siis heti herättyään selällään tullut

alkaneeksi ulvoa, kuten muutoin olisi tapahtunut. Asia muuttui nyt

kuitenkin toiseksi kun tupa-huoneessa oli toinenkin vieras, se ehkä

jotakin ymmärsi sivistyksestä, ja oli siis parasta alkaa möly.

Ensin otti hän hiljaisuudessa sopivan korkean sävelen hymisten, mutta

sitten laski suunsa täydeltä jotakin vieraskielistä marssia. — Se

ainakin herätti huomiota! päätteli hän ja alkoi etsiä toista kappaletta.

Ja huomiotahan se herättikin. Melun kuultuaan Eero kysyi:

»Kukas tuolla mölyää?»

»Puikuliinin Jorihan se on», vastasi Aatu.

»Täälläkö hän on yötäkin ollut?»

»Täällä. Metsästystä varten eilen tänne tuli».

»Vai niin», vastasi Eero välinpitämättömästi ja sen enempää huomiota

hän herrasvieraaseen ei olisi luonutkaan, jollei tämä mahtavalla

ryhdillä olisi astunut kamarin ovesta tupaan, kokien koko olemuksellaan

tehdä itsestään niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista.

Tulija etsi katseellaan toista vierasta ja nyökäytti alentavasti

tervehdystä tälle, mihin toinenkin tyyneesti, mutta huomattavalla

päänliikkeellä vastasi.

Jori olisi mielellään nähnyt Eeron koppaavan lakin kouraansa hänet

nähtyään, kuten Aatukin säännöllisesti teki, mutta sitä ei tapahtunut,

ja se mieli suututtamaan häntä. »Senkin tolvana!» mietti hän itseksensä.

Mutta Eero istui tyynenä eikä luonut herrasvieraaseen mitään tavatonta

huomiota.

Saadakseen itsestään Eeroon samoin kuin talonväkeenkin edullista

vaikutelmaa, asteli hän lattialla edes ja takaisin pitkin askelin,

vihellellen tuskin kuuluvasti. — Hänenhän tuli edustaa kaikinpuolin

ylempää sivistystä, jota kansan on kunnioitettava. Olihan hän käynyt jo

kahdeksan vuotta lyseota ja siis oikeutettu saamaan tyhmältä kansalta

tunnustusta korkealle sivistykselleen, harkitsi kai hän itsekseen.

Paljonhan koulu oli vaikuttanut Joriin ulkopuolisesti, tapoihin

ja tottumuksiin, kuten olemme jo vähän nähneetkin. Mutta luonteen

kasvatuksessa — mihin koulumiehet sanovat pyrkivänsäkin — näytti koulu

paremmin menestyneen, kuin ymmärteen ja tietojen laajentamisessa.

Jorilla oli ylimyksellinen maailman katsomus, jolle luonteensa antoi

ainoan oikeudellisen hyväksymisensä, joka taas puolestaan aiheutti

ja pysyvästi määräsi hänen kantansa kaikissa, niin hyvin elämän kuin

ajan kysymyksissä koko laajuudessaan. Ja kun tunnemme kantansa yhteen

kysymykseen, ihmisyys kysymykseen, niin tunnemme myöskin muihin. Tässä

oli hän puhtaasti ylimyskannalla: _Alhaiso on olemassa heitä varten._

Tämä kantansa sai ylimyksellisomaisen täydennyksen siinäkin, että

hän julkeasti _kielsi_ sen olevan kantansa. Röyhkeä ylimyksellinen

luonne on aina näytellyt maailmassa kahta, toisilleen vastakkaista

osaa, ja niin Jorissakin. Virkakoneistosta aina alimmalta rappuselta

ylimmälle asti oli hän valmis milloin tahansa väittämään, että se

oli kansan hyvinvointia varten. Se palveli muka kansaa! Mutta itse

työssä ja todellisuudessa ilmeni hänessä koko elämänsä ajan se kanta:

että alhaiso oli heitä varten. Kansan hyvinvointi todellisuudessa

ei merkinnyt hänelle mitään. Pyhimmätkin kansalaisten tunteet sai

hänestä törkeän loukkaajansa; aivan samoin kuin se ylimyksissä ja

kulttuuri-despoteissa on kautta aikojen ilmennyt.

Jorin herrasmiehen ja ylemmän sivistyksen osaa näytellessä, lattialla

kävellen ja vihellellen, päätti talonväki ruokailunsa. He nousivat

pöydästä ja hajaantuivat kukin taholleen, isäntä alkaen ladata visaista

piippu-kolhoansa ja emäntä peseskellen ruoka-astioitansa.

Sirkka sai nyt kunnian palvella Joria, noutamalla kamarin pöydältä

hänen paperossilaatikkonsa. Tästä palveluksesta kiitti hän tyttöä

taputellen häntä leuvan alle: »Kiitoksia paljon, kiltti Sirkka!»

sanoi hän. — Ja näin hän nyt sai tilaisuuden näyttää miten hän oli

lapsirakas, joka ei pitänyt väliä sillä, oliko lapsi ylhäinen tai

alhainen.

»Mitenkäs paljon sinulta nyt menee veroa päätilalle tästä torpastanne?»

kysyi Eero kääntyen isäntään.

»Yksi työ-päivä viikossa.»

»Siis yli viisikymmentä työpäivää vuodessa. Se on kahden markan mukaan

työpäivältä noin 100 markkaa raha-arvossa. Sehän on ylen paljon!»

»Se on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Ensi vuotena tulee vero

nousemaan, luulempa että toisella mokomalla, selitti isäntä

alakuloisesti.

»Ja jonkun ajan kuluttua taas noustakseen», täydensi Eero.

»Ehkäpä», huokasi isäntä.

»Niinhän me elelemme peräti kurjissa oloissa, että toinen määrää

mielivaltaisesti ja tylysti toisen kohtalon. Te olette siis,

ihmisparat, päätilan omistajan orjia», surkutteli Eero masentuneena.

»Orjia! Mitä te mies puhutte?» huudahti Jori kiihtyneenä. »Orjuushan

on, tietääkö suutari sen, jo vuosisatoja sitten lopullisesti poistettu

kaikissa sivistysmaissa. On kerrassaan väärin selitellä vapaat

torpparimme orjiksi»!

»Myönnänhän minä että orjuus alkuperäisessä rehellisessä muodossaan

on lakkautettu. Mutta sijaan on keksitty uusia muotoja tälle samalle

orjuudelle, ja ne laillistettu, joten nykyinen laajaperäinen orjuus,

jota te ja monet muut kesken kypsyneet ihmiset pidätte vapautena, on

edellistä pahempi siinä, ettei sitä rehellisesti tunnusteta olevan. —

Mitä taas tulee siihen, onko se väärin puhua tästä asiasta, luulen minä

että se se väärin on, kun asiaintila on niin järjestetty, jotta orjuus

todellakin on olemassa, ja vielä enempi väärin kun kehdataan väittää

ett'ei orjuutta muka olisi meidän päivinämme».

»Minun täytyy huomauttaa, virkkoi Jori mahtipontisesti, »etten jaksa

teitä käsittää. Te tunnutte puhuvan kuin mikäkin tiedemies, vaikka

olette vaan kylän rajasuutari. — Kentiesi olette unohtaneet vanhan

kansanomaisen lauseen: suutari pysyköön lestissään; vai kuinka?» jatkoi

hän pilkallisesti.

»En ihmettele jos ette jaksakaan minua käsittää, kuten sanoitte, sillä

näiden asioiden ymmärtäminen todellakin vaatii kypsynyttä ihmistä,

jota teistä ja sangen suuresta osasta koko kansaamme ei tällä hetkellä

voi sanoa. Mutta jos panemme aikaa muutamia kymmeniä vuosia ja sitten

katsomme ymmärretäänkö näitä asioita, niin totta totisesti on silloin

jo paljon enempi asian ymmärtäjiä kuin nyt.»

Jori puri huultaan suuttuneena. Tuo kirottu rajasuutari nolasi häntä

kovin pahasti eikä ottanut edes hämmästyäkseen hänen antamastaan

letkauksesta.

»Mitähän te ajattelisitte ja puhuisitte, nuorimies, jos olisitte esim.

tämän torpan väestön asemassa!» jatkoi Eero kääntyneenä avoimesti

Joriin. »Teidänlaiseltanne nuorelta mieheltä ei juuri sovi odottaa

sitä asiaintuntemusta, jota vaadittaisiin ymmärtämään heidän kurjaa

asemaansa, mutta senverran te ehkä voitte sittenkin käsittää etteivät

he ole nyt enään _vapaita_. Näiden aseman määrää teidän isänne ja hänen

jälkeensä te, eikä he itse. Ajatelkaa olevanne tämän Aatun asemassa ja

kysykää sitten itseltänne rehellisesti: oletteko orja tai vapaa!»

Jori olisi mielellään pitänyt pitkän ja loistavan esitelmän, siten

kerta kaikkiaan musertaakseen tuon »kirotun tolvanan», joka pakkausi

olemaan niin viisas, mutta hän tunsi selvästi olevansa sillä puolella,

että oli hyödytöntä alkaa luennoida. Sitäpaitsi oli hänen isänsä

useasti turhaan koettanut kaataa suutarin mielipiteitä; ei koskaan se

ollut onnistunut, joten hänenkin oli turha yrittää.

»Kumma se on», lausui hän nyt pilkallisesti, »että te röyhkeästi

puhutte orjuudesta ja vapaudesta, ettekä tunne edes lakia. Taikka

miten on selitettävissä tuo teidän lainrikkomisenne, jota teette

metsästelemällä muiden ihmisten metsissä!»

»Metsästelettehän tekin.»

»Niin, mutta omalla maallani. Mutta teillähän ei ole oikeutta metsästää

esim. meidän tiluksillamme. Laki kieltää sen!»

»Kuka on tuon lain laatinut?» kysyi Eero tyynesti.

»Kuka. Säädyt tietysti.»

»Kuka nuo säätynne on valtuuttanut ihmisille yhden orjan lain toisensa

jälkeen sepustelemaan?»

»Säädyt edustavat kansaa, pitäisihän teidän senverran toki tietämään».

»Tiedän sen, että meitä on koitettu uskottaa niin, jotta

monisatavuotinen eduskuntalaitoksemme olisi muka kansanedustaja, mutta

sitähän se ei ole. Tosin se edustaa kansaa, kuten sanoittekin, mutta

sangen pientä osaa siitä — niin että me olemme siis yhtämieltä tässä

asiassa jos todellakin te tarkoititte sitä, mitä sanotte. — Ja siis:

jos kansan eduskunta laatii lain, etten minä nälkäisille lapsilleni

saa pyydystää luonnonantimia, jotka ei edes ole kenenkään yksityisen,

paremmin kuin aurinko ja kuu, eli muut luonnon esineet — niin minä

tottelen tuota lakia, niin paljon kunnioitan kansan eduskuntaa.

Mutta jos minulle tarjotaan jonkun pienen nurkkakunnan laatimaa

lakisepustusta, etenkin sellaista, mitä en omassa oikeudentajunnassani

tunne laiksi, sitä en minä tottele. — On siis aivan hyödytöntä teille,

nuorimies, soimata minua lainrikkojaksi — lain, jota minä en tunnusta

olevan!»

Jori oli pakahtua kiukusta. Tuo »kurja tomppeli» julkesi puhutella

häntä »nuorena miehenä», jota kotonakin »karahteerattiin» nuoreksi

herraksi. Senkin rikkiviisas filosoofi! Muuta hän nyt ei kuitenkaan

osannut, niin hän teeskenteli nauravaa, siten ilmaistakseen

ylönkatsovansa suutarin muka tyhmän puheen. Ja lopettaakseen nyt

keskustelun siten, että voitto näyttäisi lankeavan jos mahdollista

hänelle, tai ainakin, että toisen voitto olisi tehoton, otti hän

lukiolaiselle sopivan, ennenaikaisesti valitun arvokkaan asennon ja

lausui:

»Kyllähän se on, suutari siten, että alusta teidän olisi lähdettävä.

Ihmisyyttä olisi teidän ensinnä opittava!»

»Aivan oikein. Minä myönnän, että ihmisyyttä emme koskaan voi oppia

liijaksi. Mutta voittehan te, nuorimies, olla niin kohtelias ja sanoa,

missä tuota _ihmisyyttä_ opittaisiin. Mutta älkää ehdottako minulle

samoja kouluja, kuin missä itse olette opiskellut. Te ja moni muu

olette elävänä todistuksena siitä, että siellä ei semmoista opeteta.»

Kun Jori ei vastannut, jatkoi Eero katkerasti:

»Tiedän kaksi olentoa, jotka opettivat ihmisille ihmisyyttä; mutta

heille kävi, kuten tänäpäivänäkin kävisi, ja kuten sopi odottaa, heidät

tapettiin. Ja arvatkaapas keitä ne olivat, jotka tappoivat heidät. Ne

olivat niitä, jotka teidän käsityksenne mukaan olivat _ihmisyyttä_

oppineet kouluissaan. Tästä käynee selville, ettei ihmisyyttä ole

niinkään helppo oppia eikä opettaa.»

Jori vaaleni. Hän tunsi itsensä kerrassaan muserretuksi tuon

halveksimansa ihmisen edessä.

Mutta Aatu nousi nyt ilostuneena, meni vaimonsa luo, kopasi häntä

lanteille ja sanoi hilpeästi: »keitäppäs Reppa kahvia!»

»Sano Eero», jatkoi hän vieraaseensa kääntyen, »ketä nuo kaksi olivat!»

»Toisen sinä niistä tunnet, toista et luultavasti tunne!»

»Ne olivat Sookrates ateenalainen ja natzarealainen Jesus. — Paljon

mahdollista, että muitakin on ollut, mutta minä en muita heidän

verosiaan tunne. Kuitenkin voin varmasti vakuuttaa, että jos heitä on

_paljonkin_ ollut, ovat he tapetut. Nämä kulttuuri-ihmiset eivät ole

millekään niin vihaisia kuin ihmisyydelle ja totuudelle ja oikeudelle,

ja kuitenkin ne niistä puhuvat kuin mitkäkin papukaijat» selitti Eero

murhaavalla tyyneydellä.»

Eeron puhetta yritti seurata pitempi vaitiolo, mutta hän itse kääntyi

jälleen Jorin puoleen, joka asteli lattialla kuohuksissaan, ja virkkoi:

»Eksymme kauvas alkuperäisestä puheaineestamme; palaamme ehkä

siihen. Minä vilpittömästi säälin näitä korvenraatajia ja tunnen

velvollisuudekseni omasta alotteestani kysyä teiltä, nuorimies, eikö

teidänkin mielestänne heidän suoritettavakseen asetettu vero ole liian

kallis?»

»Mikä hätä näillä! Paremminhan ne pärjäävät kuin te!» hönkäsi Jori

suuttuneena.

»Vai niin. Tekö odotatte jotakin erinomaista hätää ja vasta sittenkö

sallitte tehdä moinen kysymys? Minä arvelen kohtuulliseksi järjestää

asiat siten, ettei tuota hätää ensinkään tulisi, sillä hädän edellä

kulkee kauvan kurjuus, jossa he nyt jo mielivät olemaan...»

»Missä kurjuudessa, senkin tomppeli? Etkö sinä p... le ole tullut

näkemään että on sitä torppareilla enempikin veroa kuin näillä on?»

»Olen nähnyt», lausui Eero juoheaan. »Näen myöskin että teillä,

isällänne ja ehkä teilläkin, on aikomus saattaa nämäkin synkän korven

raatajat samaan asemaan kuin nuokin, joita kysyitte, josko olen nähnyt.

Mutta tällä te ette ole vastanneet kysymystäni; päinvastoin paljastitte

miten kaukana olette siitä ihmisopista, josta äsken puhuttiin. Ihmisyys

opettaa: mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, tehkää te

samoin heille!»

»Paina matkaasi täältä, senkin s... na!»ärjäsi Jori, ollen kerrassaan

pois suunniltaan.

Nyt oli Eeron vuoro nauraa, ja hän nauroi pisteliään ivallisesti

ainakin Jorin mielestä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja lausui entisellä

levollisuudella: »Arvelen teidän unohtaneen täällä olevan lapsia,

jotka eivät liene ennestään tottuneet kuulemaan koulusivistyksellisiä

lauseparsia, se on: kiroilua, muutoinhan te ette tietenkään panisi

ylempää kulttuurianne noin vaaralle alttiiksi, se on: viattomain lasten

arvosteltavaksi.»

Jori oli kuullut jo tarpeekseen. Raivostuneena hyökkäsi hän kamariin,

kiskaisten oven jytinällä kiinni.

Mutta Aatun kasvot loistivat. Eeron arvo oli hänen silmissään

tavattomasti noussut. Hän itsekin alkoi vähitellen käsittää asioita

samassa valossa kuin Eerokin. Aivan käsittämättömälle tuntui hänestä

itsestäänkin tuo hänessä tapahtunut muutos.

Nyt oli kuitenkin kahvi valmista ja he ryhtyivät sitä juomaan, puhellen

edelleen luottavasti keskenään niinkuin toisiansa ymmärtävät ihmiset

voivat tehdä.

Ja kun Eero vihdoin lähti torpasta, sanoi Aatu hänelle kartanolla

hyvästiä heittäessä: »Käy usein meillä!»