Tämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt
oli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta
kantamuksestaan pääsi hän perille.
Hän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään,
väänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja
katseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina
ominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi
ammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä,
harkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa
tulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa
ammattia, _omaa_ työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella
tarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen
ja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa.
Korven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja
oli saapunut sinne.
Komeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa
pyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta
tottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun
ruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla
iskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja
tottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen
lyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset
oksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin
pureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.
Puolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja
tuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän
tervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä
menestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän
terveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret
annokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan
ruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi
aina kalan kerrallaan.
Mutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun
paraikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin
syksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.
»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään
ja hyvän päivän toivotettuaan.
»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.
»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»
»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»
Tämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän
vuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan
lausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään
seutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle.
Hän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä
ympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta
arvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään
sankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa
merkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta
nyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä
oikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten
ja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä
ja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus,
jota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman
katsomuksella oli tulevaisuus.
»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli
hirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin
jäniksen koivet.
»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen
hampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.
»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»
»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä
myöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»
Vai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja
miten pitkä vuokra-aika?»
»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä
niin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle»,
selitteli Aatu.
»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»
»Kirjojako?»
»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»
»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki
luvannut.»
»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää.
»Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet
ehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se
aina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi
häätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen
lain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut
kylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia
eli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein
hoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»
Aatu pudisti päätään.
»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua
häädettäisiin.»
»Monelle on niin käynyt.»
»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä
esiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt
Puikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä
epäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti
hän.
»Saattaa se Puikuliinikin olla _puikuliini_», lausui Eero merkitsevästi.
Mutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.
»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi
kuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»
Tämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut
semmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen.
Tyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja
alkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun
masentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella
Aatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia
ranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen
mies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi
hyvä _puikuliinein_ orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin
tuommoisia on, on myöskin _heidänlaisiakin_.
»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja
monta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani;
jos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta
kunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen
— työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän
työnsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi
minulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan.
Lyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. —
Sinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on
hallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»
Aatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään
sanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli
hänelle outoa.
»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala
varjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen
rosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan
parhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»
»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»
»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen
työntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda
mitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se
tuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle,
joka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta
kuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä
nimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»
Tämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään
keskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia
kuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita
painamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.
Tämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä,
otti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.
»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä
isännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään
summa mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.
Aatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden
painohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut
näkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään
nuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan
hän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä
työssä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan,
silmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja
tarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä
äänellä: »vai kirjat!»
Tämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut,
vaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen
tehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään
aivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti
hänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron
herättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen
hän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.
Pyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli,
tuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun
aavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»
Ja Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja
ja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo
niistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi
Aatu ja hymyili keksinnölleen.
Ennen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka
viritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen
lähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan
lähtiessään.