Oulussa,
Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino,
1908.
I
Tarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa
päätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle,
täyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan
nouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle
törmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän
vajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää
enemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon
apua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun
nekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan,
römeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle
kunnaalle.
Täällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan
harjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla
etempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa
niitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei
kantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin
karjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua
yleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma
vallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.
Nyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran
työskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne
konnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri,
tässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin
katsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva
oma tupa, oma lämmin liesi.
Aatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti
vailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli
aina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut
häntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja
nytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi
tätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan
turvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.
Niin. Hän oli nyt perillä.
Nyt alkoi hänelle _oma työ_. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui
olevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on
sopottanut, mietiskeli Aatu.
»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti,
torpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa
konttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa
naulaa petäjän oksista.
Aatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla
neljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt
itseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän
aina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä
harvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.
Koko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä.
Muualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja
siinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja
sitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin.
Jos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia
voimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi
tuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.
Tästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin
hänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle
ei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta
ja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt
aina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja
vahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja
riehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.
Noin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa,
eikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään
naimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi
Aatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille
ja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan
lailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi
hän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti
uudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt.
Tuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta
itselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista,
mutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota
kylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin.
— Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta
ahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden
piti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.
Kun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen
puhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli
nähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen
»raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.
»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.
»Enhän minä»... soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on
sitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja...»
»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin
sinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei
anneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut!
Nytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»
»Niinhän te... siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.'
Enhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä
ja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta
viimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»
»Vai sano se, kirottu!»
Herra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin
myrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä
hänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä
laatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu
tuumistaan.
»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta
mihinkäs sinä sen tekisit?
»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.
»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa
löytänyt?
»En. Sinne minä halusta tekisin.»
Puikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.
»No tee sinne!» äänsi hän.
»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää...»
»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin
tahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa
sarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»
»Ettäkö talvitietä myöten?»
»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!... Ja päivätöillä me kyllä
sovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»
»No! Minä otan.»
»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»
»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.
Aatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta.
Vilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja
hyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset
ihmiset nyt tekivät.
»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.
»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu
vastaukseksi luottamuksella.
»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»
»No kiititkö sinä?»
Aatu meinasi punastella.
»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»
Ja Reeta meni.
»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.
»Nauroihan tuo niin rekona ja oli niin höyli ja sanoi: ottakaa vaan
talvitietä myöten», kertoi Reeta ja oli onnellinen.
»Pane sinä nyt konttiin evästä! Minä lähden huomenna töihin.»
»Huomennako jo?»
»Huomenna», virkkoi Aatu lyhyesti ja meni varustelemaan kirvestä
itselleen.