Tuomaan syleilystä. "Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä
nousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!"
Tuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja
Tuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän
ja sanoi vakavasti:
"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten
minun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle,
että minä saan perintöni takaisin."
"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka
kuinka kauas!" vastasi Tuomas. "Mutta elä katso minua noin tai minä
karkaan vielä kerran sinua suutelemaan."
Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:
"Etpä pääse, kun on vesi välissä."
"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin
varmasti tulen veneeseesi!"
Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä,
viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa
tuokiossa veneen perään.
"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin
silmin.
Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo
ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!"
ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen
huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään,
palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon,
jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja
sanoi:
"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin
äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät
he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja
nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja
päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista
toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja
Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.
Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen
vyönsä alta ja kysyi:
"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?
Sinähän tunnet hänet hyvin."
"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi
houkuttele?"
"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut... mutta
lupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa
siitä virkata!"
"No olkoon, minä lupaan ja vannon!"
"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle."
"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin
talvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan
luotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna
sisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon
hurskasten sielujen vankilan?"
"Tietenkin, ja sitten..."
"Niin mitä sitten tapahtuu?"
"Sitten vihkii veli Andreas meidät."
"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan."
"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään
selvää abbedissan kanssa."
Ursula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi
veneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula,
että paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu
pois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi
sitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri
luostarin portille.
XV
PIISPANTARKASTUS.
Samana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa
Kailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin
sairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka
riitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi
syrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen
riitaa.
"Se oli kokonaan sinun syytäsi", sanoi toinen, "että Kaarina
tuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin
joulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin
surullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut
siihen."
"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!" vastasi toinen vihaisesti.
"Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli
kevytmielinen silloin siellä Kupittaalla."
"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä", väitti taas toinen,
"tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina
olla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin,
jos sinä kerrankaan olisit totellut minua."
"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni,
niin kohta kun huomasin olleeni väärässä", puolustelihe toinen ja
Antti ajatteli: "Jopahan joutuu alakynteen."
"Vai olit sinä valmis korjaamaan!" matki voitonpuolella oleva.
"Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle
tai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan
varmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele
ollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt
käymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki
ennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta
sinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja
ruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta
kuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?"
Kun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat
he yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän
silmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella
seinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan
esiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti
katseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan,
joka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli
suutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että
panenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas
kaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään
häärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä
muurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.
Taulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo
useampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli
lakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi
hänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta.
Hän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli
lisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan,
painautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi
kaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa.
Puolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja
silloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan
isä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän
alkoi hyvin tarkkaavasti seurata:
"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut,
että alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja
arvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä
uudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala
profeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille,
sanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä.
Tämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran
töitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat,
niellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan
kirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka
kelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta
kunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun."
Ääni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen
mieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus,
jonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä
oli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja
yksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun
niskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten
pyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja
lopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien
samalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.
Kun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja
samalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä
jonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen
unheeseen.
Kun hän puolenyön tienoissa havahtui, tunsi hän itsensä täysin
selkeäksi eikä riitelevistä kaksoisolennoista kuulunut jälkeäkään.
Huoneessa oli hyvin viileä, sillä hoitaja-veli oli illalla unhottanut
toisen ikkunan auki. Lattialla näkyi kuun muodostama valolaikka.
Hän nousi vuoteesta lattialle ja koetti ottaa muutamia askelia.
Hän horjui heikkoudesta ja katsottuaan, että veli Matias oli hyvin
peitossa, palasi hän takaisin vuoteeseen. Unta hän ei kuitenkaan
saanut ja hitaita yön hetkiä kuluttaessaan koetti hän selvitellä
nykyistä tilaansa.
Hän oli saanut pysyä erillään papillisista toimista siitä saakka,
kun veljeskunta teki edellä kerrotun päätöksen. Kun sisar Kaarina
ei ollut sen koommin ilmottautunut ripitettäväksi, ei hänen
suhteensa oltu voitu tehdä mitään lopullista päätöstä. Abbedissa
oli useampaan kertaan tiedustellut isä Henrikiltä, miksi veli
Andreas ei toimittanut alttaripalveluksia ja siihen oli isä Henrikki
antanut kaikenlaisia puolinaisia vastauksia, että veli Andreas on
veljeskunnan tutkimuksen alaisena, epäiltynä eräistä raskaista
rikkomuksista ja muuta sellaista. Itse olisi isä Henrikki ollut
halukas jättämään asian sikseen, sillä hän ei jaksanut lähimainkaan
uskoa Tuomaan syytöksiin, mutta viimemainittu piti jyrkästi kiinni
veljeskunnan päätöksestä ja isä Henrikin asia oli, kuten tavallista,
antaa perään.
Antti ei ollut liioin tiedustellut syytä virastapidätykseensä,
vaan oli sen eräänlaisella fatalismilla ottanut vastaan Jumalan
rangaistuksena, ei suinkaan siitä rikoksesta, josta veli Tuomas häntä
syytti, vaan vilpillisestä luostariin tulostaan. Kirkossa häntä
ei oltu kielletty messun aikana olemasta maallikkojen paikalla,
mutta kun hän ei ollut enää kuullut Kaarinan ääntä lehteriltä, oli
hän lakannut sielläkin käymästä. Sen jälkeen oli hän suunnitellut
pitkän ja kaikki-selittävän kirjeen lähettämistä Kaarinalle, mutta
sen perille saaminen oli osottautunut mahdottomaksi, niin lähellä
kuin vastaanottaja asuikin. Toisinaan oli hän taas päätellyt lähteä
luostarista ja sitten ulkomaailmasta käsin pyrkiä jollakin tavoin
Kaarinan yhteyteen. Mutta tätä toimeenpanemasta oli häntä estänyt
omituinen tarmottomuus, joka hänessä oli viime aikoina saanut vallan.
Täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna oli hän vähitellen vaipunut
jonkunlaiseen ihmisiä ja itseään vihaavaan tylsyyteen. Varsinkin oli
häneen syöpynyt voittamaton viha veli Arvidia kohtaan, jonka hän oli
huomannut itseään vaaniskelevan. Hänelle tuotti toisinaan melkein
ruumiillista kipua, nähdessään tämän tyhmät silmät ja ulkonevat
korvat.
Aluksi oli hän koettanut lueskella kapitulihuoneessa, mutta sitten
oli hän siihenkin kokonaan tympeytynyt. Sen jälkeen oli hän
kuluttanut aikaansa etupäässä sairastuvassa, jutellen veli Matiaksen
kanssa, jauhaen hänelle maalia ja kuunnellen hänen kertomuksiaan
pyhiinvaellusmatkalta. Toisinaan, kun Säämiskän Uolevi istui
kolmantena sairastuvassa, oli hän saattanut hetkeksi unhottaa kaikki
ja tuntea mielensä rattoisaksi.
Huhtikuun lopulla oli hän eräänä päivänä mennyt puutarhaan ja
ryhtynyt maallikkoveljien kanssa kääntämään kaalipenkkejä. Ankara
sadekuuro oli ajanut toiset sisälle, mutta hän oli mistään
piittaamatta jatkanut työtään ja tuntenut vain jonkinlaista
mielihyvää kastuessaan läpimäräksi. Iltaviileässä oli hän sitten
ankarasti vilustunut ja saanut seuraavana päivänä asettua
vakituisesti sairastupaan, toveriksi veli Matiakselle, jonka yltyvän
hengenahdistuksen pakottamana oli jo toista viikkoa ennen täytynyt
laskeutua vuoteeseen.
Päästyään aamupuolella yötä uneen nukkui Antti lähelle puolta
päivää. Herättyään tunsi hän vastustamatonta halua päästä pois
ummehtuneesta sairastuvasta. Hän puki tunikan päälleen ja lähti ulos,
tuntien päässään keveätä huimausta. Munkkien puutarhaan tultuaan
istahti hän nurmikolle, antoi päivänsäteiden hautoa selkäänsä
ja hengitti mielihyvin raitista ilmaa. Ylhäältä kuului leivosen
katkeamaton liverrys, muurin harjalla tirskutti pyrstöään viiputtaen
västäräkki-pari ja ilmassa kieppui hyönteisiä. Muurin takaa näkyi
Tuulensuuhun ankkuroineen laivanmastot, sieltä kuului väkipyöräin
kitinää, tynnyrein vierintää ja reipasta laulunhoilotusta.
Piispanniemeltä kajahteli heleä pajavasaran kilke. Samalla alkoivat
myöskin luostarinkellot soida, kutsuen puolipäivämessuun.
Antti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen
olemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta
juuri toipuvalla. "Mitäpäs jos menenkin kirkkoon", ajatteli hän,
"ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut
lehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin
on kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää
estää minua saamasta häntä omakseni."
Hän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto
siitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui
Tuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta
kohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan
ja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti
leveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta
tunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen
mielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken
luostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti
otsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän
elätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja
toi usein luostariin antimia.
Kun hän oli saavuttanut Tuomaan ruuhen, herkesi hän soutamasta, otti
lakin päästään ja lausui juhlallisesti: "Jumalan rauha!" kuten hänen
oli tapansa kaikkia tervehtiä.
"Mitäs kuuluu Merimaskuun? Onko kalansaalis ollut hyvä?" kysyi Tuomas.
"Huonoa kuuluu", vastasi Pietari, "sielläpäin on Anttikristus
liikkeellä".
"Hoo, vai itse vanha Antti! Kalahommissako hänkin liikkuu?"
"Ja huomenna hän tulee luostariin", jatkoi Pietari huolestuneesti ja
olematta millänsäkään toisen pilanteosta. "Siitä minä olenkin menossa
varottamaan."
"Mitähän se nyt oikein meinaa?" aprikoitsi Tuomas itsekseen, kysyen
sitten ääneensä: "Tuota, minkälainen se Anttikristus sitten oikein
on, vai onko se itse se pääriesa?"
"Eikä kun sen ylimmäisen renki, se Agricola Turusta", selitti Pietari.
"Yhyy, siis itse piispa. No, eihän tässä sitten ole hätääkään."
"Elä sano, veikkonen, sillä lailla!" varotteli Pietari.
"Onnettomuutta se tuo tullessaan luostarille. Taivassalon kirkkoonkin
oli hänen siellä ollessaan lentänyt suuri musta lintu ja kaikki
olivat tunteneet tulikiven katkua."
"No eihän tuo sitten kovin vaarallista ole. Kyllähän tulikiven katkun
aina kestää", lohdutteli Tuomas ja sitten meloskelivat he yksin
matkoin luostarin rantaan.
Siellä oli Ursula Tuomasta vastassa. Hänellä oli yllään vyöllä
kiristetty nunnan aluspuku, mutta kaavun, kaulavaatteen ja
skapulaarin oli hän jättänyt pois. Hunnustaan oli hän ratkonut
pois "Kristuksen kruunun" ja muodostanut siitä tavallisen naisten
päähineen.
"No, oletko valmis?" huudahti hän Tuomaalle nauravin ilmein.
"Ihan valmis", vastasi Tuomas, "kaiken omaisuuteni lastasin tähän
laivaani ja jätin Kailonsaaren iäksi. Mutta oletpas sinäkin,
tyttöseni, muuttunut. Tuskin sinua enää nunnaksi tuntisikaan. Oliko
erojaishetki muuten hyvin haikea?"
Hän kokosi omaisuutensa, johon kuului hylkeennahkainen laukku, jousi
ja nippu jänisansoja, sekä nousi rannalle.
"Haikea oli", vastasi Ursula Tuomaan viimeiseen kysymykseen,
"abbedissakin oli ihan tuhkan harmaa, jollei hän muulloinkaan liiaksi
punota".
"Entä tippuivatko erokyyneleet?"
"Johan nyt toki! Ihan ääneensä itkettiin. Mutta kuulehan sinä kummaa.
Kun koko sisarlauma minun palatessani oli koolla konventtituvassa
ja abbedissa kiljui minulle kuin syötävä, sanoo Kaarina yhtäkkiä,
että hän lähtee myöskin pois luostarista. Olisitpa silloin ollut
näkemässä, kuinka abbedissan hahmo muuttui. Ja entäs Elina parka
sitten. Hän oli Kaarinan sanat kuullessaan kuin haudasta vasta
noussut haamu. Ei kukaan puhunut mitään ja silloin astuu Elina
Kaarinan eteen, viittaa häneen kolmasti sormellaan ja sanoo: 'voi
sisar parka, kun olet myönyt sielusi!' Itse abbedissa ei saanut
sanaakaan suustaan."
"No onko Kaarinakin sitten jo luostarin ulkopuolella?"
"Ei hän ihan vielä ole, mutta tänään tai huomenna hän varmasti tulee.
Koettavat kai saada häntä taivutetuksi jäämään."
"Mutta eikö sinua koetettu pidättää?"
"Mitäs vielä! Minähän sanoinkin heti konventtitupaan tultuani,
että nyt minä lähden tästä talosta ja sillä hyvä. Vaadinpa vielä
lähtiessäni kivenkovaan niitä hopeitakin, jotka äitini antoi
luostarille."
"Saitkos?"
"Jopa kai! Mutta kyllä ne sieltä vielä lähtevätkin, jahka kuninkaalta
tulee käsky."
"Kyllä kai nyt Anttikin heittää niskastaan munkinkaavun."
Antista puheen tultua tiedusteli Ursula Kaarinan kirjelappua.
"Eilen eivät laskeneet minua hänen luokseen", vastasi Tuomas, "kun
sanoivat hänen olevan sairaana, ja vielä vähemmän taitavat minulle
nyt porttiaan avata, kun minut on tuomittu laputtamaan pois luostarin
alueilta. Mutta jospa pistäytyisin varsin kirkkoon, kukaties sieltä
käsin saan sen jotenkuten toimitetuksi."
Kaaho-Pietari oli heti rantaan päästyään noussut kirkkoon ja nyt
seurasi Tuomas hänen jälestään, Ursulan jäädessä ulos. Kirkossa
tapasi Tuomas ihmeekseen Antin, joka kalpeana ja riutuneena seisoi
ovensuupuolessa pilarin nojassa. Kenenkään huomaamatta pisti Tuomas
hänelle kirjelapun ja kuiskasi: "Se on Kaarinalta."
Alakuloisena ja masentuneena oli Antti seurannut messua, sillä kun
lehteriltä ei erottautunutkaan Kaarinan ääntä, oli hänen äskeinen
kirkas mielialansa yhtäkkiä sumentunut. Kun Tuomas kuiskasi hänelle
asiansa, säpsähti hän kuullessaan Kaarinan nimen eikä heti kyennyt
tajuamaan, mistä oli kysymys.
"Ursula on lähtenyt luostarista ja Kaarina kuuluu myös lähtevän",
kuiskasi Tuomas edelleen.
Antti tuijotti häneen hetken mitään vastaamatta ja lähti sitten
nopeasti kirkosta, puristaen kourassaan saamaansa kirjelippua. Hän
meni takaisin puutarhaan, etsi sieltä rauhallisimman kolkan, istui
maahan ja alkoi lukea kirjettä. Sanat pyörivät hänen silmissään, hän
luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kuin hänen rintansa
täytti rajaton riemastus.
* * * * *
Seuraavana päivänä laski luostarin laivarantaan vene, josta nousi
maalle piispa Agricola sihteerinsä ja kahden kaniikin kanssa. Isä
Henrikki oli heitä vastassa munkkiluostarin portissa ja saattoi
heidät kirkkoon, jossa nona-messun juuri piti alkaa. Messun jälkeen
tarkasti piispa kirkon omaisuuden sekä munkkien asumukset, minkä
jälkeen hän kutsutti veljeskunnan koolle konventtitupaan.
Saatuaan Kaaho-Pietarilta eilen kuulla piispan tulosta, oli veljillä
ollut neuvotteluja siitä, kuinka heidän tuli suhtautua tuohon
lutherilaiseen piispaan. Veli Tuomas oli tehnyt jyrkkiä ehdotuksia,
että piispaa ei olisi lainkaan laskettava luostariin tai ainakaan ei
antauduttava hänen kanssaan minkäänlaisiin keskusteluihin. Sen vuoksi
hän ei nyt saapunutkaan konventtitupaan, vaan vetäytyi synkkänä ja
vihaisena puutarhaan.
Mieliala konventtitupaan kokoontuneiden veljien keskuudessa tuntui
aluksi uhkaavalta ja piispaan heitettiin kyräileviä katseita.
"Kuten te, rakkaat veljet, tiedätte, ovat maamme toiset luostarit
jo kokonaan hajonneet", alkoi piispa, "eikä tämäkään viimeinen
luostari voi enää kauan pysyä pystyssä, kun kirkkomme sekä oppi
että jumalanpalvelusjärjestys yhä enemmän puhdistuu ihmislisistä ja
muuttuu evankeeliseksi. Sentähden on niillä veljillä, jotka haluavat
jättää luostarin, siihen täysi vapaus ja pappisveljillä on tilaisuus
päästä seurakuntapapeiksi. Nykyään on kaksi papinpaikkaa vapaana ja
lisää paikkoja tulee tietysti tuonnempana. Haluaako kukaan veljistä
ottaa näitä virkoja vastaan?"
Syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä piispan tyyni ja
avonainen katse siirtyi veljestä toiseen. Lopuksi pysähtyivät hänen
silmänsä Anttiin, joka oli asettunut huoneen ovipuoleen. Antti
punastui ja painoi katseensa alas, mutta nosti sitten yhtäkkiä päänsä
ja lausui kiireesti:
"Minä olen päättänyt jättää luostarin ja otan kiitollisuudella
vastaan seurakuntapapin viran, jos minut katsotaan siihen
mahdolliseksi."
Kaikkien katseet suuntautuivat Anttiin ja syntyi jälleen äänettömyys.
Samalla kuului käytävästä nopeita askelia, ovelle ilmestyi veli
Tuomas ja sanoi vihaisesti:
"Hän on omiaan lähtemään joukostamme, sillä hän on jo pitemmän ajan
ollut pidätettynä papillisista toimista, koska hän on osottautunut
mieleltään lihalliseksi ja ahdistellut erästä luostarisisarta."
Tuomas ei ollut puutarhassa malttanut olla asettumatta konventtituvan
avonaisen akkunan läheisyyteen, mistä hän Antin ilmotuksen
kuullessaan oli kiihtyneenä lähtenyt sisälle.
"Se ei ole totta!" huudahti Antti kiivaasti. "Minä olen rakastanut
sisar Kaarinaa jo kauan ennen omaani ja hänen luostariin tuloaan,
mutta mitenkään luvattomasti tai lihallisella mielellä minä en ole
häntä ahdistellut. Hän rakastaa myös minua ja ainoastaan onnettoman
erehdyksen takia tuli hän luostariin, josta hän äsken on ilmottanut
lähtevänsä pois. Tunnustan kyllä vääristä vaikuttimista tehneeni
munkkilupauksen, mutta siitä olen myös itsessäni saanut kärsiä
rangaistuksen ja nyt tahdon peruuttaa tuon onnettoman lupauksen."
Hän katsoi koko ajan piispaa avonaisesti silmiin. Kun hän oli
lopettanut, katsahti piispa kysyvästi isä Henrikkiin, joka hetkisen
epäröityään lausui:
"Veli Andreasta on kyllä syytetty luvattomasta suhteesta
luostarisisareen, mutta mitään sitovia todistuksia me emme kuitenkaan
ole löytäneet häntä vastaan."
"Tahdon puhua tästä asiasta myöhemmin veli Andreaksen kanssa", lausui
piispa ja siirtyi sitten toiseen asiaan, jatkaen: "Niitä taas,
jotka haluavat edelleen jäädä munkkisäätyyn, ei estetä luostarissa
asumasta, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että he sekä opissaan
että elämässään yhä enemmän rupeavat noudattamaan evankeelista
katsantokantaa."
Lempeällä, tyynellä ja avonaisella tavallaan haihdutti piispa
vähitellen kokoontuneeseen veljeskuntaan kätkeytyneen uhkan ja
keskustelujen lopussa oli piispan sihteerillä valmiina seuraava lyhyt
pöytäkirja:
Naantalin munkkikonventti lupasi ruveta elämässään ja opissaan
noudattamaan evankeelista menoa;
Item kiellettiin heitä julkisesti temppelissä lukemasta tai
laulamasta Pyhän Birgittan revelatsioneja, vaan tulee heidän
jumalanpalveluksissa käyttää yksinomaan pyhää raamattua;
Item suostuivat he myöskin ottamaan käytäntöön suomalaisen messun;
Item kiellettiin heitä pitämästä messuja ilman Communicantes;
Item lupasivat he jättää Invocatio sanctorum, pyhimysten
avuksihuutamisen ja muut sen kaltaiset superstitiones ynnä
kaikenlaiset taikaukset.
* * * * *