Matias, vaikka hän Antin sanojen johdosta oli, kuten useasti
ennenkin, tullut huomattavasti iloisemmaksi. "Paljon puuttuu, mutta
koettaa täytyy. Minkä tänään pilasin, sen voitan minä pyhän äitimme
avulla huomenna takaisin, jos on kirkas ilma. Oma syyni, sillä eihän
sitä olisi pitänyt vaivaisen kynttilän valolla mennä tuhrimaan.
Niinpä niin, huomenna se on korjattava ja sitten on koko esiliina
saatava läpikuultavammaksi. Entistä selvempänä häämöttää se nyt
mielessäni. Juuri kuin sudenkorennon siipi tulee sen olla."
Antti jäi koko illaksi veli Matiaksen luo ja omat huolensa
unhottaakseen koetti hän hetkeksi eläytyä vanhuksen haaveisiin ja
mielikuviin. Mutta sillä aikaa kokoontuivat pappisveljet ja diakoonit
messusta palattuaan kapitulihuoneeseen neuvottelemaan ja päättämään
Antin asiasta.
Kun isä Henrikki kyseli tarkemmin asiasta, lievensi veli Tuomas
jonkun verran syytöksiään. Hän ei sanonut varmaan muistavansa, oliko
sisar Kaarina ripissään sanonut veli Andreaksen ilmi siinä häntä
ahdistelleen vaiko ainoastaan perkeleen tehneen sitä Andreaksen
muodossa. Tämän muistihäiriön selitti veli Tuomas johtuvan siitä,
että hän oli tuosta sisaren ilmotuksesta siinä määrin kauhistunut.
Mutta että pääsyy kuitenkin oli Andreaksessa, siitä oli hän jyrkästi
vakuutettu, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmoja todistuksia
syytöksensä tueksi. Kun isä Henrikki aikoi kuulustella itseään
Andreasta, vastusti Tuomas sitä kokonaan turhana yrityksenä, sillä
tiesihän sen edeltäkin, että Andreas valehtelisi ja kieltäisi
kaikki. Sen sijaan teki hän oman ehdotuksensa hänen syyllisyytensä
paljastamiseksi. Kun sisar Kaarina seuraavan kerran haluaisi itsensä
ripittää, olisi veli Andreas määrättävä ripitystä toimittamaan. Sitä
ennen kätkeytyisi joko isä Henrikki itse tai joku veljistä pimentoon
käytävän perälle, seuratakseen Andreaksen menettelyä. Tuomas oli
varma, että veli Andreas, tunnettuaan aukossa sisar Kaarinan äänen,
alkaisi puhua hänelle kevytmielisiä asioita.
Isä Henrikki vastusti alussa jyrkästi tätä Tuomaan kavalaa ehdotusta,
sillä hänen mielestään ei sellainen menettely soveltunut ollenkaan
papeille eikä se muutoinkaan ollut sopusoinnussa salaripin kanssa.
Mutta Tuomas käytteli hyvin ovelaa munkkidialektiikkaansa, hänen
puolelleen kallistuivat useimmat veljeskunnasta ja lopuksi antoi
isä Henrikki huoahtaen perään. Päätökseksi tuli, että veli Tuomaan
ehdotus pannaan toimeen niinpiankuin sisar Kaarina ilmottautuu
ripitettäväksi, siihen mennessä on Andreaksen pysyttävä erillään
papillisista toimista ja veli Arvid määrättiin pitämään salaa
silmällä syytetyn käytöstä.
XIV
NUORUUS OTTAA OIKEUTENSA TAKAISIN.
Oli päästy pääsiäisen aikaan. Heräävä kevät, edellä käynyt pitkä
paastonaika ja monen monet pääsiäispäiviin liittyvät kertomukset
noitien yöllisistä ratsastuksista ja paholaisen harjottamista
sielunkaupoista synnyttivät joka kevät tähän aikaan omituista
levottomuutta ja henkistä sairaaloisuutta luostarisisarten
keskuudessa. Usein oli tähän aikaan sattunut sisarille samanlaisia
kohtauksia kuin se, johon sisaret Agnes ja Elina olivat jo ennen
joulua sairastuneet. Tänä kevännä sattui vakavampi sairauskohtaus
ainoastaan sisar Kaarinalle.
Sen jälkeen kun Kaarina oli ollut edellä kerrotussa salaripissä,
oli häntä oman synnintuntonsa lisäksi alkanut vaivata se, että hän
ripissä oli ilmaissut Antin nimen. Hän piti varmasti siitä johtuvana
sitä, ettei hän messuissa enää kuullut Antin ääntä. Mutta toiselta
puolen lisääntyi hänen synnintuntonsa siitä huomiostaan, ettei hän
voinutkaan olla Antista piittaamatta, vaan muisti joka kerta messussa
oltaessa, että alhaalta ei kuulu Antin ääntä. Rippiholvia kohtaan
oli hänessä kuitenkin herännyt voittamaton kammo, niin ettei hän
ripittämällä voinut mitenkään suostua sydäntään huojentamaan. Eikä
hän myöskään uskaltanut enää Elinallekaan kaikkia sydäntuskiaan
paljastaa, sillä hän pelkäsi Elinan taas hoputtavan häntä rippiin.
Sen sijaan oli hän yhtämittaisilla katumustöillä ja paastoamisella
koettanut saavuttaa rauhaa. Illoin rukoili hän sellissään niin
kauan kuin suinkin jaksoi olla polvillaan rukoustuolissa ja näki
kaikenlaisia sekavia näkyjä. Hän oli kalpenemistaan kalvennut ja
kuihtunut sekä käynyt täydellisesti samanlaiseksi äänettömäksi
unissaan kulkijaksi kuin Elina oli ollut ennen sairauttaan.
"Hänestä tulee hurskas nunna", sanoivat jotkut vanhemmat sisaret.
"Hupsuksi hän on tullut ja se on Elinan syytä", sanoi Ursula.
* * * * *
Pääsiäisyönä valvoivat sisaret kirkossa veisaten ja rukouksia lukien.
Suuri alttarikaappi oli jo septuagesimasta alkaen ollut sulettuna
ja kiirastuorstaina oli kaikki alttarit verhottu mustalla veralla.
Kirkkoa valaisi niukasti yksi ainoa tuohus, joka paloi korkeakuoria
lähinnä olevan pilarin kylessä.
Vähää ennen puolta yötä, juuri kun veisattiin virttä _Agnus Dei_,
kaatui Kaarina pyörtyneenä lattiaan. Kun sisaret olivat tointuneet
pahimmasta hämmingistään, kannettiin hänet sairastupaan. Häneen oli
tullut ankara kuumetauti ja kokonaisen viikon makasi hän houriossa.
Sisar Elina oli nyt vuorostaan hänellä hoitajana ja hänen toimestaan
kävi isä Henrikki tänä aikana antamassa Kaarinalle viimeisen
voitelun. Kun hän sitten viikon kuluttua palasi täydelle tajulleen,
oli hän niin heikko, että tuskin kykeni paria sanaa kerrallaan
puhumaan. Mutta kevään mukana alkoi hän vähitellen toipua ja se kävi
sitäkin nopeammin sen jälkeen, kun hoitajaksi oli Elinan sijaan
tullut Ursula, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti ja omalla tavallaan
parantamaan sairasta. Hänen lääkityksenään oli ainoastaan vahvempi
ruoka kuin mitä Elina oli antanut.
"Se paastoaminen saa jo riittää", sanoi hän ja hoputti Kaarinaa yhtä
mittaa syömään.
* * * * *
Oli harvinaisen kaunis päivä toukokuun alussa. Sairastuvan kumpikin
ikkuna oli auki ja puutarhasta virtasi sisään raikas ilma, jossa
tuntui vahva tuoksu merisuolasta ja äsken puhjenneista lehdistä.
Kaarina hengitti sitä ahnaasti ja hänen mielensä sykähti iloiseksi,
kunhan kuuli ulkoa leivosen liverryksen, puutarhamuurin takana
leikkiväin lasten ääniä, vuohen määyntää ja kellojen kilinää.
"Kun pääsisi vielä kerran tuonne muurien ulkopuolelle!" tuli kuin
varkain hänen mieleensä. Sitten alkoi hän silmät ummessa muistella
ja selvitellä niitä sekavia näkyjä, joita kuumeen korkeimmillaan
ollessa oli hänen edessään väikkynyt. Varsinkin yksi oli niistä
elävästi jäänyt hänen mieleensä. Siinäkin oli taas esiintynyt
kuparinvärinen täysikuu suurina ja ääneti nauravina ihmiskasvoina,
kuten silloinkin hänen uneksiessaan Elinan sairasvuoteen ääressä.
Hän oli kävellyt Elinan kanssa käsi kädessä luostarin puutarhassa ja
Elina oli unettavan tasaisella äänellä, mutta tavattoman nopeasti
sopottaen puhunut jotakin perkeleen viettelyksistä ja luvattomasta
rakkaudesta. Silloin oli muurin takaa alkanut kuulua kavion kapsetta
ja samalla oli kuu ruvennut entistä nopeammin tärähtelemään
äänettömässä naurussaan. "Se on Lusifeerus!" oli Elina supatuksensa
keskeyttäen huudahtanut kuullessaan kavionkapseen, ja samalla oli
muurin yli tulla tuiskahtanut tavattoman suuri pukki, sellainen
jolla noitaämmien kerrottiin pääsiäisyönä Hornaan ratsastavan. Mutta
pukin selässä oli istunut mies, jonka Kaarina oli yhtäkkiä tuntenut
Antiksi. Elina oli alkanut lukea manausta, mutta Antti oli kaapannut
häntä, Kaarinaa, vyötäisistä ja nostanut eteensä pukin selkään.
"Kaarina, Kaarina, huuda Maariaa avuksesi!" oli Elina kiljaissut,
mutta räikeästi määkäisten oli pukki samalla syöksähtänyt takaisin
muurin yli ja lähtenyt sitten hurjaa vauhtia karkaamaan eteenpäin,
niin että säkeniä ja pieniä kiviä oli sinkoillut ympäri.
"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin
sinut!" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi
rintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta
hekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja
ummistanut silmänsä. "Hii, haa, minä olen agricolalainen!" oli Antti
huudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt,
jonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.
Kaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan,
jossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi
huulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain
säikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen
tänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten
ummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä
kohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi
kuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän
ihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä,
kuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen
silmiensä eteen.
"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?" ajatteli
hän. "Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska
se kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti
rakkaudelleni."
Ja kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti
koko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi
melkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä
ratsastaessaan.
Tällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina
vuoteella istumaan.
"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun
kasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?" huudahti
Ursula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.
Kaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.
"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?" virkkoi hän viimein.
"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen", kehotti
Ursula.
"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän
omana tietonasi?"
"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!"
hoputti Ursula.
"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä... ja hän rakastaa myöskin
minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan
olkapäätä vasten.
Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen
hämmästys.
"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.
"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.
"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.
"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas
Pietarinpoika".
"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja
eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen
luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä
olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli
kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut
hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."
"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa
sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle
kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.
"Voi sinua tyttö poloista!" sanoi Ursula niin hellästi kuin se
hänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan
luottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.
"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen", virkkoi Kaarina, kun Ursula
oli lopettanut.
"Mutta kuulehan", sanoi Ursula hetken mietittyään, "sinähän osaat
kirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me
toimitamme sen salaa Antille."
"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet
on saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä
minun kirjeeni."
"Oi sinä viaton karitsa!" huudahti Ursula juhlallisesti. "Sano
kirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla
kirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä
sinuna tekisin."
"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?" arveli Kaarina
edelleen. "Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin,
sillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä
abbedissa."
"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen
saa vihiä", lupasi Ursula. "Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä
sitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja
sitte sinun pitää levähtää, että..."
"Että mitä?" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.
"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista."
"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?" huudahti Kaarina
innostuneena, "ja milloinka sinä lähdet?"
"Tietysti minä lähden", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia
olisi ollut jo kauan sitten päätetty, "eikä siihen kestä kauankaan.
Hullu tänne jääköön kuivettumaan."
"Kun sitä pääsiskin täältä pois!" sanoi Kaarina melkein kuin
itsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt
entistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut
luostarista lähdön mahdollisuus.
"Miksei täältä pääse, kun lähtee", sanoi Ursula uhittelevasti. "Onhan
täältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin.
Ja lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja
kun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli
tekee, vaikka ovatkin olevinaan."
Ursulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja
tunsi olonsa tavattoman keveäksi.
* * * * *
Seuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun
jälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen.
Kun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin
auditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen,
jossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä
Naantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti
hän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan
Antille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja
syntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen
sydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta
lauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan
ei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä
palata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa
oppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:
"_Ave Maria, gratia plena!_ Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas,
että minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa
ollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin
rakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta
tietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin
hyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä
ilman sinua minä en voi elää."
Tähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja
lopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti
tilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: "Monia hyviä
öitä!" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen
päälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti
sen vyönsä alle skapulaarin taakse.
Kolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle,
joka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.
* * * * *
"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?" kysyi abbedissa samana
päivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan
sairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian
kantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.
"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko
kivestä tämän taivaallista!" vastasi Ursula viattomasti.
"Mutta joku kai sen on ottanut?" kivasi abbedissa.
"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään",
vastasi Ursula niskojaan nakaten.
Abbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta
käski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta.
Ursula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja
kurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi
epäluuloisesti hänen toimiaan.
"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi", sanoi
Ursula lopettaen etsintänsä.
"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!" sanoi abbedissa vihaisesti ja
lähti huoneesta.
"Kaikkiapa tässä nyt etsitään", hymähti Ursula yksin jäätyään.
"Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa."
Tultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria
askartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:
"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt
sairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli
houriossa."
"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä
näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se
kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."
"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?"
kysyi Ursula.
"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden
aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä
näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa
heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän
oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki
ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen
mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika
niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut
siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla
kalkkia varastaa."
Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä
luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja
kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan
kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei
hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti
hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen
suuhunsa virkkoi:
"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"
Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli
paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula
kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle,
johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei
ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen
muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui
hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle.
Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli
laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia
venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi
soutaa Kailonsaarta kohti.
Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän
Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen
huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.
"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei
minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää
ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja
silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot,
oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi.
Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen
äkkilopun koko jutusta."
* * * * *
Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä
luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut
varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin
puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä
hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen
kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni
naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden
hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia
pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan
ollut miellyttävintä lajia.
Ovi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle.
Tuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi
vasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti
silmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen
yläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla
näkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden
kummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.
"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle",
tuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, "niin
tätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä
yhtä luostarisisarista."
Hän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja
hiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar
Ursula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan
asentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.
"Näetkö sinä minua?" kysyi Ursula hiukan hämillään.
Tämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun
räjähtäen vastasi hän:
"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä
saaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan."
"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!" tiuskasi Ursula, otti
kiven suustaan ja viskasi menemään.
"Mikä se oli?" kysyi Tuomas.
"Ilman aikojaan vain", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui
hän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän
kiuasuunia kohti ja virkkoi:
"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle.
Sellaista se on miesten emännöiminen!"
Hän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä
ja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas
katsoi häntä hymyillen ja sanoi:
"Taisitkin tulla tänne emännäksi?"
"Mitä, kosiako aiot?" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui
ujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.
"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut
ensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori
ole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?"
"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa
sulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä
tänne."
"Kosimaanko?"
"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan."
"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen
haltiattareksi?"
"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän
laajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni
Perniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan."
"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta
pidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan
sinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät."
"Olet sinä koko hupsuttelija!" sanoi Ursula nauraen ja viskasi
kalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi
käsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas
kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.
"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan
tehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu", sanoi Tuomas.
"Näin!" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.
"Vai niin, kiitokset opetuksesta!" ja Tuomas suuteli häntä
puolikymmentä kertaa peräkkäin.
"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?"
kysyi Tuomas hetken päästä.
Ursula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli
tullut.