Tavastin-taloon Piispanniemelle. Huomenna oli määrä jatkaa
tarkastusta ja neuvotteluja nunnaluostarin puolella.
* * * * *
Pukeutuneena samaan pukuun, jossa hän oli luostariin tullut, meni
Antti seuraavana päivänä vähää ennen vespera-messua munkkiluostarin
sairastupaan. Piispa oli jo sitä ennen seuralaisineen poistunut
Naantalista. Lähtiessään oli hän kehottanut Anttia menemään
viipymättä piispan talolle, ja sitä sanoessaan oli hän merkitsevästi
hymyillyt.
"Isä Matias!" kuiskasi hän pysähtyen tämän vuoteen ääreen.
Sairas siristeli silmiään ja näytti vasta hetken päästä tuntevan
Antin.
"Sinäkö se olet, poikani?"
Sanat lähtivät hänen rinnastaan hentona piipityksenä ja Antin valtasi
rajaton sääli ja myötätunto.
"Minä tulin sanomaan teille hyvästi, sillä minä lähden nyt pois
luostarista", sanoi hän liikutettuna.
"Mitä, lähdetkö sinä pois? Niinpä niin, kohta minäkin täältä pääsen.
Mutta Pyhän Birgittan esiliina jäi sittenkin keskeneräiseksi. Niin,
niin, ihminen päättää, Jumala säätää. Vai nyt sinä sitten lähdet?
Niin, niin, Jumala olkoon kanssasi!"
Hän ei tuntunut enää täysin käsittävän, mitä Antin lähtö oikein
merkitsi. Hän räpytti yhä silmiään, joiden lapsenomainen kirkkaus
ei vieläkään ollut tyyten himmentynyt, ja tirkisteli suopeasti
nuorta ystäväänsä. Puristettuaan ääneti hänen pientä ja kuihtunutta
kättään lähti Antti huoneesta. Ovelle mennessään heitti hän viimeisen
silmäyksen veli Matiaksen tauluun, jonka avuttomia figuureita
ehtooauringon säteet juuri valaisivat.
Hänen astuttuaan ulos luostarin portista alkoi kellokastarista
kajahdella vespera-soitto yli tyynen, kesäisen tienoon. Syvään
hengittäen seisoi hän hetkisen kirkon edustalla ja lähti sitten
kiiruusti astelemaan lahden ympäri piispan talolle. Kuta lähemmäs
päämaaliaan hän tuli, sitä kiivaammin alkoi hänen sydämensä lyödä.
Pihalle tullessaan näki hän avonaisessa ikkunassa vilahukselta tutut
ja rakkaat kasvot.
Porrasten päässä oli vanha talonvartiamummo sirottelemassa suurimoita
kanoille. Hän nyökytteli päätään Antille ja sanoi:
"Siellä on sisar Kaarina sisällä, hänkin on nyt jättänyt luostarin."
Antti astui vitkastellen sisälle ja tunsi, kuinka hänen
mielenliikutuksensa kasvamistaan kasvoi. Kaarina istui tuolilla,
mutta nousi hänen sisään tullessaan seisomaan, punastuen
punastumistaan ja luoden katseensa alas. Antista tuntui, ettei hän
koskaan ennen ollut nähnyt Kaarinaa niin kauniina. Vasta hetken
huuliaan liikutettuaan sai hän vaivalla kuiskatuksi:
"Kaarina!"
Kaarina nosti hitaasti silmänsä, jotka hehkuvina kiintyivät häneen.
"Oletko sinä antanut minulle anteeksi kaiken sen entisen?" kysyi
Antti. "Minä olen kärsinyt siitä ankaran rangaistuksen."
"Olen. Entäs sinä minulle sen silloisen kiusantekoni siellä
Kupittaalla? Minäkin olen saanut siitä kovasti kärsiä", kuiskasi
Kaarina ja hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.
"Molemmat me olemme saaneet kärsiä, mutta nyt me olemme kuitenkin
löytäneet jälleen toisemme. Ja... eiköhän se kaikki ole ollut
lopulta meidän hyväksemme. Onhan se puhdistanut ja kirkastanut
meidän rakkauttamme."
Tämän sanottuaan läheni Antti ujosti Kaarinaa. Mutta suudella häntä
tai syliinsä sulkea, kuten ennen, ei Antti tuntenut uskaltavansa,
sillä Kaarinan olemuksessa oli hänestä sillä hetkellä jotakin pyhää
ja neitseellistä. Hän otti häntä ainoastaan hellästi kädestä ja niin
istuutuivat he akkunan ääreen, osaamatta pitkään aikaan puhua mitään.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana jättivät Antti ja Kaarina ainaiseksi
Naantalin, josta Tuomas ja Ursula olivat jo edellisenä päivänä
lähteneet Turkuun. Se pieni laiva, joka viikon päivät oli ollut
ankkurissa luostarin alla, lähti illalla tuulen viritessä pyrkimään
Turkuun. Kun se hitaasti kääntyi Piispanniemen ympäri, heittivät
Antti ja Kaarina sen kannella käsikkäin seisoessaan viimeisen katseen
luostariin, jonka muureja ja kattoja Luonnonmaan taakse painuva
aurinko viime säteillään juuri punasi.
LOPPUKATSAUS.
Mentyään naimisiin Kaarina Tuomaantyttären kanssa palveli Andreas
Pietarinpoika aluksi apulaispappina Turussa, kunnes sai Lempäälän
kirkkoherran paikan. Siellä hän kuoli vasta vuonna 1609, päästyään
siis varsin korkeaan ikään. V. 1593 otti hän osaa Upsalan kokoukseen
ja kirjotti siellä tehdyn päätöksen alle.
Ursula Laurintytär sai kuninkaan välityksellä takaisin
perintötalonsa, jossa Tuomas sitten hallitsi rehevänä isäntänä,
ollen tuon tuostakin riidoissa veronkantajain kanssa, koska hän
rälssivapautta nauttineesta talostaan ei mielisuosiolla halunnut
ulostekoja suorittaa. Kuninkaallinen viskaali Jaakko Teitti luki
hänet kuitenkin valitusrekisterissään "villiaatelin" joukkoon ja
lopulta hänen oli tyytyminen tavallisen verotalonpojan osaan.
Perintöhopeitaan ei Ursula saanut koskaan takaisin, sillä enimmät
luostarin kalleudet oli hyvin kätketty konventtituvan alaiseen
holvikellariin. Vasta neljännesvuosisata Ursulan luostarista
lähdön jälkeen tulivat ne sieltä uudelleen päivän valoon. V. 1575
lahjottivat nimittäin jälellä olevat luostarisisaret kätkössä olleet
kalleudet kuningas Juhanalle, joka monella tavoin oli osottanut
suosiotaan häviävän luostarin viimeisille asukkaille.
Yhtä kovana ja järkähtämätönnä hoiti Birgitta Fleming abbedissan
virkaa kuolemaansa saakka v. 1567. Silloin valitsivat jälellä olevat
nunnat abbedissakseen Birgitta Kurjen, joka eli vielä kymmenen vuotta
kilpailijattarensa jälkeen. Kahdeksankymmenvuotiaana hän kuoli v.
1577 ja tuon viimeisen abbedissan ruumiskirstua näytettiin vielä
muutama vuosikymmen sitten Naantalin kirkon alla.
Birgitta Kurjen kuoleman jälkeen eli luostarissa enää kolme
nunnaa, joista yksi oli sisar Elina. Vihdoin kuolivat kaksi hänen
toveriaankin, jolloin hän jäi ypö yksinään luostariin. Kirkossa
toimitti jo aikoja sitten protestanttinen pappi jumalanpalveluksia,
mutta sauvaansa nojaten liikkui sisar Elina rappeutuvien
luostarirakennusten hämärissä käytävissä ja kuin haamu ilmestyi hän
kanoonisina hetkinä yksinään kirkkoon suorittamaan tavanmukaiset
rukouksensa. V. 1591 nukahti hän kenenkään huomaamatta pois ja
kätkettiin toisten vainaja-sisarten joukkoon kirkon alle.
End of Project Gutenberg's Viimeiset luostarinasukkaat, by Kyösti Wilkuna