tyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä
huolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä
päässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa
yölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu,
ummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili
pimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan
ikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista
ulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun
kappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista
koirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun,
entiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun
kiinni kuiskasi hän itselleen: "Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu
itselleni!"
Niin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän
ruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti
kätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan
ristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen
itsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä
sekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se
suurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia
ristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten
toinen toisensa jälkeen korkeuteen.
Kaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja
alkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän
uudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin
pysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan,
näkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän
hätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän
oli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta.
Siten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai
Vapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti
niihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä
Antin kasvoiksi.
Kaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä
vuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa
horrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat
sisaria päivännousumessuun.
* * * * *
Kun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi
Elinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina
kovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on
voinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään
siitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä
sanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:
"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki
sinua viimeksi ripitti?"
"En minä _sitä_ uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa", ilmotti Kaarina
hämillään.
"Kas siinäpä se juuri onkin!" huudahti Elina. "Voi, voi, rakas
sisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin
rippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun
kimppuusi vielä ristin juurellakin."
Kun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi
Elina:
"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava
kaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!"
* * * * *
Korkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat
lattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin
seinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot
johtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas
pitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin
auditoorioon.
Tätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa,
joka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä
olemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen
holviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut
edes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia
holveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.
Kun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein
pilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä
olevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut
ilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden
luostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä
kirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut
käytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen
paastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia.
Rippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen
ajatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista
jotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä
seinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin
kaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti,
kun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan
jatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks
näki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon
alla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla
sormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran
vielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä
kammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti,
että pappi jo pian tulisi. "Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti
minua ripittämään!" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. "Silloin minä en
puhu mitään, vaan lähden heti pois!" päätteli hän? Ja hän toivoi,
että sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo
näkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle
hyväksyvästi päätään.
Hän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään
pidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään
laskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen
Sydämensä jyskytti ihan haljetakseen. "Ei ole Antti, se on kookkaampi
mies", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.
Nyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui
jakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:
"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!"
"Amen!" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan
rippiholvissa.
Kun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren
omallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina
kuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota
ajatuksiaan.
"Minua vaivaa syntinen rakkaus", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa
ääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.
"Y-y-y-mm-mm", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen
jälkeen tajuttavina sanoina: "tuota, mitä laatua se rakkaus on?"
"Se on luvatonta rakkautta", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä
oikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.
"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan
on luostari-ihmiselle luvatonta."
Kun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:
"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?"
"Niin!" kuiskasi Kaarina.
"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"
Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut.
Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä
jyskytyksen.
"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!" sanoi pappi
ankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen
henkäyksensä.
"Se on munkki", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.
"Ja munkin nimi?"
Kaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:
"Mikä on sen munkin nimi?"
Vieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: "En voi!
En mitenkään voi!" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui
pappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he
olivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön
valta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.
Mutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan
ja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen
itselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. "Mutta ehkä
se onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!"
tuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.
"Andreas Pietarinpoika!" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti
taas kovin, kuullessaan oman äänensä.
Pappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa
rippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja
rukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti.
Kaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä
holvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän
vapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto,
joka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän
sekavin mielin hapuilemaan pois holvista.
* * * * *
Kun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi
hän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan
muisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja
kuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla.
"Omituista", ajatteli hän, "Tuomas piti silloin itsestään selvänä
asiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken
siihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää
kuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm,
mahtaako hän siinäkin olla oikeassa?" Ja häntä sykähytti omituisesti,
kun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään
otettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. "Ja kummallista,
että hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista
on juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on
mahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!"
Antti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja
näki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa
hyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli
tullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen
valoisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät
sisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät
jakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.
Veli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen
lopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta
huolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt
konfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä
ahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan
epätoivoon.
"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja
että hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi
odottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!" oli hän lopettanut.
Antin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista
vilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä
katsettakaan Anttiin jatkoi hän:
"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita
vieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan
takaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori
vaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä
palatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja
syöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai
hän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat
pilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja,
mutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi
kuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti
pienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun
hän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla,
kuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän
lähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä
Aleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä,
Paavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää,
kuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen
omaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen."
"Se oli nöyryyttä, se", lausui eräs veljistä. "Kuka meistä kykenisi
hänen kanssaan kilvottelemaan?"
"Ei kukaan!" kuului useampia ääniä.
Mutta veli Tuomas olikin oikeastaan tahtonut tällä Pyhän Aleksin
legendalla päästä näyttämään teoloogista taitoaan ja siksi hän nyt
asetti veljille seuraavan kysymyksen:
"Mutta eikö pyhä Aleksi olisi voinut osottaa vieläkin suurempaa
nöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja siis voittaa vieläkin kirkkaamman
pyhimyskruunun?"
"Kuinka se olisi ollut mahdollista?" kuului epäröiviä arveluita.
Veli Tuomas katseli heitä hetken ääneti ikäänkuin mitaten kunkin
järjen syvyyttä ja sanoi:
"Siten että hän kuollessaan ei olisi kirjottanut mitään paperilapulle
eikä siis ilmaissut mitään itsestään."
"Hm, niin, kyllähän se on niinkin", arveltiin.
"Mutta olisiko hänestä silloin tullut pyhimystä?" uskalsi veli Arvid
tiedustella.
"Kas siinäpä se onkin!" huudahti Tuomas ja katsahti samalla
hyväksyvästi oppilaaseensa, joka ensin kaikkia veljiä silmättyään loi
häveliäästi katseensa alas.
"Jos hän olisi jättänyt ilmaisematta, kuka hän oli, niin se olisi
ollut jo suorastaan ylpeyttä ja Jumalan tahdon vastustamista",
selitti Tuomas, "sillä Jumala tahtoo, että meillä on pyhimyksiä
esikuvina ja esirukoilijoina. Ja jos nyt Pyhä Aleksi olisi jättänyt
ilmaisematta itsensä, ei hänestä olisi tietty mitään eikä hänestä
siis olisi tullut pyhimystä, kuten nyt Jumalan tahto oli. Hän ei siis
mitenkään voinut olla sen nöyrempi kuin hän oli."
"No niin, sitähän mekin", lausahtelivat veljet huojentuneina.
* * * * *
Isä Henrikki ei Antin tullessa ollut enää konventtituvassa. Hän
palasi sinne vasta vespera-messuun soitettaessa. Kun Antti muiden
mukana varustausi kirkkoon lähteäkseen, pidätti isä Henrikki häntä ja
lausui toisten huoneesta mentyä:
"Minun täytyy, poikani, pidättää sinut joksikin aikaa papillisista
tehtävistä."
"Mutta minkä tähden, isä?" änkytti Antti hämmästyneenä.
"On, näetkös, tehty sellaisia syytöksiä sinua vastaan, että..."
Hän ei päättänyt lausettaan, vaan ryähteli ja vilkutti epävarmasti
silmiään.
"Minkälaisia syytöksiä? Ja kuka niitä on tehnyt?" kysyi Antti
kiihkeästi, käsittämättä vielä koko asiasta mitään.
"Jahka minä olen ehtinyt tutkia asiaa, niin sitten... sitten
saat siitä tietää. Mutta siihen saakka täytyy sinun pysyä poissa
kirkosta", vastasi isä Henrikki ja poistui kiiruusti huoneesta.
Antti oli kokonaan ymmällä. Mitä oli tapahtunut, kuka oli häntä
syyttänyt ja mistä? vilahteli hänen päässään kysymyksiä. Hän ei
tietänyt mitenkään rikkoneensa luostarisääntöjä eikä lyöneensä
laimin tehtäviään. Että hänen suhteensa sisar Kaarinaan olisi
tullut kenenkään tiedoksi, se ei hänellä juolahtanut mieleenkään,
sillä eihän hän luostarissa ollessaan ollut joutunut Kaarinan
kanssa mihinkään näkyviin kosketuksiin. Että hän ei ollut enää
moniin viikkoihin erottanut kirkossa Kaarinan ääntä toisten nunnain
äänistä, oli tehnyt hänet alakuloiseksi ja antanut hänelle paljon
miettimisen aihetta, mutta syyksi ei hän ollut mitenkään voinut
käsittää, että Kaarinassa olisi tapahtunut sellainen muutos kuin
hänessä itse asiassa oli tapahtunut. Ne ovat varmaankin syytöksiä
kerettiläisyydestä ja veli Tuomas on niiden alkuunpanija, päätteli
hän lopuksi. Mutta sekään ei hänestä sentään tuntunut täysin
uskottavalta, sillä niin jyrkkänä oikeauskoisena kuin Tuomas
koettikin esiintyä, ei luostarissa paremmin kuin sen ulkopuolellakaan
oltu kovinkaan selvillä katolilaisuuden ja uskonpuhdistusliikkeen
välisistä rajoista eikä huomattavampia yhteentörmäyksiä ollut,
ainakaan Agricolan vaikutuksen aikana, missään syntynyt.
Hän istahti jakkaralle pesän eteen ja hiilokseen tuijottaen koetti
vakavasti punnita asemaansa. Tähän saakka oli hän salannut itseltään
yhtä ja toista, mutta nyt myönsi hän rehellisesti itselleen, että
hän oli menetellyt alunpitäin kevytmielisesti ja ajanut itsensä
tahallaan umpikujaan. Entisiltä opettajiltaan, joita hän rakasti
ja kunnioitti, oli hän vilpillisesti salannut aikeensa ja tehnyt
sitten munkkilupauksen vääristä vaikuttimista. Ja rangaistukseksi
ei hän ollut päässyt Kaarinaa askeltakaan lähemmäs, päinvastoin
tunsi hän nykyään olevansa hänestä kauempana kuin koskaan ennen.
Piispa Agricolalle oli hän kyllä ennen joulua lähettänyt kirjeen,
mutta se ei häntä suurestikaan rauhottanut, sillä kirjeessään
ei hän luonnollisestikaan ollut voinut paljastaa munkiksi
rupeamisensa perimmäisiä syitä. Tällaisilta itsesyytöksiltä oli hän
tavallisesti piiloutunut lemmenhaaveidensa turviin. Kuunnellessaan
sisäisellä korvallaan Kaarinan ääntä, loihtiessaan näkyviinsä hänen
rakastuneen katseensa, jolla hän Turussa oli hänet aina huumannut,
ja sommitellessaan mielikuvituksessaan kaikenlaisia haaveellisia
ja jännittäviä kohtauksia Kaarinan kanssa oli hän aina joutunut
hurmauksen valtaan ja unhottanut kaiken muun. Mutta tällä hetkellä ei
kaikki tämäkään voinut tarjota hänelle suojaa itsesyytöksiä vastaan.
Kun olisi edes sellainen ystävä, jolle voisi kaikki paljastaa ja
pyytää häneltä neuvoja, ajatteli hän ja taas hän tunsi katumusta
siitä, ettei ollut aikanaan avannut sydäntään Agricolalle tai
Juustenille. He olisivat varmaankin auttaneet häntä hänen onnettoman
käänteen saaneessa rakkaussuhteessaankin. Mutta nyt oli mahdoton
enää heidän puoleensa kääntyä. Eikä täällä luostarissakaan ollut
ketään, jolle voisi täydellisesti uskoutua. Isä Henrikki oli hyvä ja
lempeä mies, mutta samalla rehellinen munkki ja katolilainen, joten
hänessä ei lopultakaan ollut Antille suurta turvaa. Mutta entäs veli
Matias? Hän oli taas uudestaan lapseksi muuttumassa ja eli muutoin
niin kokonaan omiin haaveisiinsa piintyneenä, ettei Antti häneltäkään
voinut odottaa mitään syvempää ymmärtämystä. Kuitenkin tunsi hän
tällä hetkellä tarvetta tavata veli Matiasta, sillä tämän hennossa
olemuksessa ja lapsenomaisissa silmissä oli kuten iltaruskossa
jotakin surumielisesti viihdyttävää.
Veli Matias otti enää aniharvoin osaa messutoimituksiin, varsinkaan
näin sydäntalven aikana. Hän oli jo pitkät ajat asustanut
munkkikonventin sairastuvassa, koska se oli luostarin valoisin
huone, niin että hänen oli siellä hyvä työskennellä rakkaan
taulunsa ääressä. Veljeskunnassa oli kuluneina vuosina sattunut
harvoin sairauskohtauksia, joten veli Matias sai pitää huonetta
yksinomaisessa hallussaan.
Hän oli juuri noussut levolta ja seisoi rätisten palava talikynttilä
kädessään taulun edessä, joka oli kiinnitetty jonkunlaisiin
telineisiin seinän vieressä. Taulun edessä jakkaralla oli
maalitölkkejä ja Matiaksen itsensä valmistamia jouhipensseleitä.
Uuninnurkassa oli leveä ja sileäksi tahkoontunut laakakivi, jonka
päällä hän jauhoi maalia. Kivellä seisoi avara kaksikorvainen
savipullo, jossa arvatenkin oli jotakin öljyä.
Taulussa näkyi rakennuksen alainen kirkko, jonka seinät olivat
jo kohonneet puolitiehen. Munkinkaapuun puettuja rakentajia oli
muureilla sovittelemassa rakennuskiviä paikoilleen, samalla kun
toiset hilasivat ja vierittivät niitä paikalle ja kiskoivat telineitä
myöten ylös. Ihan kirkon päällä oli paksu pilvi. Sen keskellä
makasi rynkämöillään neitsyt Maaria, Jeesuslapsi kainalossaan, ja
osotti oikealla kädellään rakentajille, mihin kohti mikin kivi oli
asetettava. Etummaisena kivenkulettajain ryhmässä näkyi toisia paljon
suurempana Pyhä Birgitta, joka kantoi esiliinassaan isoa kiveä.
Häntä maalatessaan oli veli Matias pitänyt esikuvanaan kirkossa
olevaa puuveistosta, jossa Birgitta oli kuvattu lihavahkoksi ja
pulleaposkiseksi naiseksi tavallisessa nunnan puvussa. Samalla tavoin
kuin hän veistoksessa piti suurta kirjaa polvillaan, piti hän veli
Matiaksen taulussa suurta kiveä. Hänen päänsä ympärille oli Matias
jonkunlaisella kellertävällä värillä maalannut pyhimyskehän.
Aiheen tauluunsa oli veli Matias saanut eräästä aikoja sitten
luostarissa syntyneestä legendasta. Luostarin ensimäisiä
kenraalikonfessoreja oli ollut isä Johannes Kylonis, hurskaudestaan
kuuluisa munkki. Kun luostari muutettiin entisestä paikastaan Maskun
pitäjän Karinkylässä Ailostenniemelle, oli isä Johannes johtanut
uuden luostarin rakennustöitä. Eräänä kauniina kesäpäivänä oli
hän, kohoavan kirkon muurilla seisoessaan, nähnyt kivenkulettajain
joukossa Pyhän Birgittan, joka läpikuultavassa silkkiesiliinassa
kantoi suurta kiveä rakennukselle. Kun kirkon seinät sisältä
rapattiin kalkilla, oli isä Johannes jättänyt Birgittan tuoman kiven
näkyviin ja merkinnyt sen ristillä.
Veli Matias oli taulussaan merkinnyt erikseen myöskin isä
Johanneksen, joka seisoi muurilla, toisessa kädessään risti ja
toisessa mittapuu, katsoen lähenevää Birgittaa. Kaikki etäisyydet
taulussa olivat suhteettomat ja henkilöt kömpelöitä ja elottomia.
Varsinkin oli eräs rakentajista, joka juuri asetti kiveä muurin
nurkalle, Antissa herättänyt hyvää tuulta hullunkurisella
ulkomuodollaan ja asennollaan. Sillä oli luonnottoman iso ja
kallellaan oleva pää sekä lyhyet kädet ja huolimatta siitä, että
sen juuri oli sovitettava kiveä paikoilleen, oli se kääntänyt vinot
kasvonsa suoraan katsojaa kohti. Mutta vielä enemmän pyrkivät
Anttia aina naurattamaan pitkänokkaiset ja kiemurahäntäiset
sarviniekkapaholaiset, joita hääri siellä täällä rakentajain joukossa
häiriöitä tekemässä ja jotka olivat enemmän hullunkurisen kuin
pelottavan näköisiä. Kaksi niistä harppaili pukinjaloillaan Pyhän
Birgittan kintereillä ja toinen näytti lastamaisilla käsillään pitkää
nenää hänen selkänsä takana.
Veli Matias oli niin syventynyt tarkasteluihinsa, ettei hän huomannut
ollenkaan sisään astuvaa Anttia. Hän otti yhden pensseleistä, kastoi
sen väriin ja alkoi hellävaroin sivellä Birgittan helmassa olevaa
kiveä. Hetken sitä tehtyään pudisti hän päätään, huokasi ja laski
pensselin takaisin jakkaralle. Samalla huomasi hän Antin.
"Mitä, etkö sinä olekaan messussa, poikani?" kysyi hän kummastuneena.
Antti joutui hämilleen, mutta Matias ei sen enempää tutkaillut sitä
asiaa, vaan alkoi tapansa mukaan puhua taulustaan.
"Tiimalasini piristelee viimeisiä hiekkajyväsiään ja tauluni on vielä
keskeneräinen", puheli hän surumielisesti. "Kuinka täällä maailmassa
onkaan kaikki vajanaista ja epätäydellistä. Katsopas nyt tuota Pyhän
Birgittan esiliinaa. Niillä sinun tuomillasi uusilla pigmenteillä
sain minä sen entistä paremmaksi, mutta siltikin se on vielä kaukana
siitä, mimmoinen sen pitäisi olla. Tänään minä olen ajatellut
koko päivän, kuinka sen maalaamisessa oikein olisi meneteltävä ja
sitten näin minä äsken unissani sen niin selvänä ja kirkkaana.
Birgitta-äidin esiliina oli siinä niin läpikuultava ja hieno kuin
sudenkorennon siipi."
"Niin juuri, aivankuin sudenkorennon siipi", lisäsi hän hetken päästä
ajatuksiinsa vaipuneena. "Ja kivi näkyi aivan selvästi sen läpi.
Mutta kun minä nyt koetin sitä korjata semmoiseksi ja saada kiveä
paremmin näkymään, rikkoutui esiliina sen sijaan kokonaan."
Hän huokasi jälleen ja laskien kynttilän pöydälle istui vuoteensa
reunalle. Päällään ainainen kulunut tunikkansa ja jaloissa saralla
sisustetut läntistyneet lapikkaat näytti hän kumarine hartioineen ja
valkeine hiuksineen niin syksyiseltä ja avuttomalta. Antti istahti
hänen rinnalleen ja sanoi:
"Mutta onhan se enää niin vähäistä vailla, että te jo huomispäivänä
saatte sen valmiiksi."