Kaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa,
että Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä
loi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin
kaivautui hänen aivoihinsa.
"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?" kysyi Elina jälleen yhtä
odottamatta.
Kaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi
vapisevin huulin:
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä
luostarisisaria", vastasi Elina totisesti. "Olethan sinä kuullut
siitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea."
"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?" kysyi Kaarina melkein
huomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.
"Olen", vastasi Elina avonaisesti, "mutta nyt minä olen pyhän
neitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi
perkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta
näyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä
tästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa."
Hän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi,
että hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut
vilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen
odotustaan:
"Ja samalla puhui pyhä neitsyt sinustakin, sisar Kaarina."
"Minusta! Mitä hän minusta puhui?" huudahti Kaarina pelästyneenä.
"Kehotti minua rukoilemaan sinun puolestasi, että sinä pääsisit
syntisestä rakkaudestasi."
"Mistä syntisestä rakkaudesta?" sopersi Kaarina hätääntyneenä.
"Se äsken tullut pappisveli!" sanoi Elina lyhyesti ja hänen
silmissään välähti jonkunlaista voitonriemua.
Kaarinan valtasi melkein ylenluonnollinen pelko ja kunnioitus
Elinaa kohtaan. Hän ei epäillyt hituistakaan, etteikö Elina ollut
saanut tietojaan suoraan Jumalan äidiltä eikä hänen mieleensäkään
juolahtanut, että Elina olisi saattanut jotakin huomata sinä iltana
konventtituvassa, jolloin hän ensi kerran kuuli Antin tulosta
luostariin. Rajun mielenliikutuksen vallassa painoi hän päänsä
vuoteen reunalle ja tarttui kuin apua etsien Elinan käteen. Kun hän
viimein uskalsi nostaa päänsä ja kuivasi kyyneleensä, huomasi hän,
että Elina oli laskeutunut pitkälleen. Hän oli ummistanut silmänsä,
mutta hänen huulensa liikkuivat kuten äänettömässä rukouksessa.
Kaarina tunsi olonsa tavattoman raskaaksi ja hän sekä pelkäsi että
toivoi Elinan alkavan uudestaan keskustelun. Itse ei hän uskaltanut
tehdä alotetta ja siten häiritä Elinaa hänen rukouksessaan. Vihdoin
lakkasivat kuitenkin Elinan huulet liikkumasta, mutta silmiään hän ei
avannut, vaan näytti vaipuneen jonkunlaiseen kuumeiseen horrostilaan.
Kaarina nousi hiljaa paikoiltaan ja pani pesään uusia puita. Kun
ne hulmahtivat palamaan, läheni hän sisar Annaa, joka yhä nukkui
istuallaan, ja aikoi herättää hänet. Mutta vuoteen luo tultuaan
kiintyi hänen katseensa sisar Agnekseen, joka näytti kokonaan
laanneen hengittämästä. Hän tyrkkäsi Annaa hätäisesti kylkeen ja
koetti sitten arasti Agneksen kättä. Se tuntui kylmältä.
"Jeesus Maaria! Hän on kuollut!" kuiskasi hän vapisevalla äänellä
sisar Annalle, joka säikähtyneenä karkasi jakkaraltaan ylös.
He tutkivat nyt tarkemmin ja huomasivat sisar Agneksen todellakin
jättäneen tämän elämän. Hätäisesti tekivät he ristinmerkin,
sytyttivät kynttilän ja asettivat sen Agneksen vuoteen viereen sekä
koettivat sopertaa rukouksia. Sitten istuivat he rinnatusten pesän
eteen ja alkoivat kuiskailemalla neuvotella, pitikö heidän mennä
ilmottamaan asiasta abbedissalle. Mutta kumpikaan ei olisi uskaltanut
yksin lähteä hapuilemaan pitkin pimeitä käytäviä ja yhtä vähän
olisi kumpikaan uskaltanut siksi aikaa jäädä yksin sairastupaan.
Niin jäivät he lopultakin paikoilleen ja kädet toistensa ympäri
kiedottuina koettivat he kuiskailevalla keskustelulla lyhentää
hitaita yön hetkiä. Mutta joka kerta kuin Elina unissaan äännähti,
säpsähtivät he kovin ja kummankin mieleen tuli väkisinkin legenda
"Guidon sielun ilmestyksestä", jota äskettäin oli päivällisaterialla
luettu. Vasta kun kellot alkoivat soida, kutsuen luostariasukkaita
matutina-messuun, tunsivat he vapautuvansa kammon vallasta ja tekivät
huojentunein mielin ristinmerkin.
* * * * *
Päiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa
unessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan,
kantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua
sairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää
vigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin
se temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli
luostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.
XII
LÄHENTYMISTÄ.
Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä
porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:
"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."
Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt
neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua,
kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin
pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa
hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan
vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.
"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille
maallisille", jatkoi äiti.
"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan
ja sylkästen unenmaun suustaan.
"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä
sen."
"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani,
kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain
sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."
"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?"
"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään."
"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee
uudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet
jänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin
kotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui
ja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se
vaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt
yhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?"
"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi,
sillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten
rupea enää toista öylättiä koplottelemaan", varotteli äiti.
Kuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan
hirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono
onni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa
hirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun
torpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta
kallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa
luiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli
pahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella
tempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta
taaksepäin sekä lausumalla: "Liemi kotia, liha metsään!"
Äiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen
parantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:
"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla
tavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan
puhuneen."
"Eihän toki sivellä", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen.
"Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti
kiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla
ylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi
asetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä.
Se jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin."
"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka
seuraisi?" uteli Tuomas laiskasti.
"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!" varotti äiti säikähtyneenä.
"Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää,
vaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin
hongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut
veri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että
varo, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja
sivuilles kurkistelematta kotiin!"
"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika
pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan
asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.
* * * * *
Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli
uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan
ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin
tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa
päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan
vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan
virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:
"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen
paljouteen luulisi jo kuolevankin."
"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni
ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas
laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta
oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."
"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.
"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä
pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."
"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"
Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen
ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut
nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen
juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli
se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn
kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa
Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta
kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä
luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen
kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen
luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat
muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti
ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun
siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle
mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut
ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.
Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen
vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli
nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja
Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa
porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja
aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut
ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo
päästä asian jälille.
Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että
Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta
puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja
ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä
mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon
oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.
"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan",
puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi
luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."
"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran
kukkarossa ja sinä samaten."
"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle.
Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin
sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."
Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut
mitään.
* * * * *
Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon
joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori
mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet
pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:
"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä
murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."
Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään
liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen
äänilajiin:
"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."
"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä
selkosen selälleen.
Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista
ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä,
kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään
loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.
"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän
ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.
"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se
varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta.
Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä
rinnallasi mekon alla."
"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"
"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä
pyhäinjäännöskaapista -- mutta siitä et saa puhua kellekään niin
halaistua sanaa! -- ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti
hän sen minulle."
"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään
muusta?"
"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.
"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"
"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen
vanttera ja reilu tyttö."
"Ur-, Ur-", auttoi Tuomas jännittyneenä.
"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä
häntä monesti ennenkin puhutellut."
Tuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja
haukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen
itsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa,
kätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:
"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle."
Suu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:
"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?"
"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!"
"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja
kristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä
Jämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan."
Hetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään
sekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti
hiihtämään Luonnonmaata kohti.
* * * * *
Kun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi
hän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa
viimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen
jälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet
yhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko
veljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.
He pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä
huurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä
kantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli
hongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt
hänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Antti hämillään.
Mutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:
"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät
laihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä
oikeastaan tulitkaan luostariin?"
Antti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää.
Hän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä
tuoksahtavan metsäläisen edessä.
"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi", jatkoi Tuomas, "kykkimään
vuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi
kuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!"
Kun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas
lohduttavasti:
"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään
kuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään
papiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne
sentään ovat oikeat riistamaatkin."
Kun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä
ja sanoi:
"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin --"
Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:
"-- niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.
"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä
olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään
nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta
on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta
kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin
tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."
Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia
huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:
"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"
Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi
sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan
kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti
hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja
ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa
puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni
hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui
hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin
esiin ja lausui:
"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"
"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä
kutonut."
Tämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat
äänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin
lausui Tuomas:
"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin
tuumia minkä."
Tämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:
"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka
mikä olisi."
"Minnekä sinä sitten menet?" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.
"Sittenpähän nähdään!" vastasi Ursula.
"Silloin minäkin täältä katoan!" vakuutti Tuomas.
Seuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien
askelten narinaa.
"Joku tulee! Varmaankin abbedissa", kuiskasi Ursula ja painoi samalla
puheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.
"Senkin ämmä!" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja
lähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.
XIII
SALARIPPI.
Kaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet
sen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin
tuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat
he hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen.
Hän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi.
Usein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki
jumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla
hartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää
oli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt
avonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka
kanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin
osottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.
"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat
vaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta
Elina", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä,
että Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.
Ja todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta.
Sisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan,
mutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan
etäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli
mahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut
seurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan
luvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja
Elinan supatella kaikessa rauhassa.
"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle
silloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa", puhui Elina
Knuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan
tavallisessa nurkassaan konventtituvassa, "niin sillä hän tarkotti,
että rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa
polvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen.
Eräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on
niin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen
sen monta, monta kertaa kokenut."
"Niinkö! Kerrohan siitä!" kuiskasi Kaarina.
"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee
Vapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja
kuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä
ensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni
pakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme."
"Millainen ihme? Kerrohan!"
"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella.
Pyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä
siinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen
ja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä
ylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein -- voi kuinka minä pelästyin ja
samalla tunsin suurta autuutta! -- viimein käänsi hän silmänsä minuun
ja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut
minulle monta kertaa."
"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!" huokasi Kaarina. "Mutta minä
pelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista
minulle anteeksiantoa."
"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen
puoleensa", neuvoi Elina, "etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista,
mitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on
kaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja
muistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän
puhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta."
* * * * *
Kaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja
kalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän
kuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä
pelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin
tainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä
tähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle
sen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän
itseään kohtaan noudatti.