jonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti
vireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli
kärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja
sieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen
alusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä."
Kun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään
lähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:
"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!"
"Mikä niin?" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.
"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla
tosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!" ja hän
sylkäsi sivulleen.
Mutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti
kuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut,
vaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.
Kirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa
uunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän
sen eilen oli keskeyttänyt.
Kaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa
vastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan,
saamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän
siitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten
keskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat
muuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän
aina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti
yhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään
uskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin
ankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan
pitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt
lauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa
onnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti
oli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että "mikä sinuun, tyttö,
on mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?" Hän oli alituiseen
pelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi
tahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina
ei sellaisista asioista välittänyt.
Silloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän
kaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin
sisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille
kuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen
olisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta
kuullut sanat: "_Gloria Deo in excelsis_ -- kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa!" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta
ruumiinsa vapista.
"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin
mitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta
luvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta
herää sielun puhtautta vahingoittavia himoja", sanottiin luostarin
säännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden
tarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta
ei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut
pidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja
hän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan
Pyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet
hehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän
sydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä
tuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten
oli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä
tuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään,
vaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli
tuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta.
Ja kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli
siinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri _hänen_ laululleen.
Hän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä
ainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja
tutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa
merkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen
kasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö
hän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän
suhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan
huolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti
oli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin.
Että hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä,
vieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle
kyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset,
rukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle
kuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli
nyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi
suojaksi.
* * * * *
Keskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli
itse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät
tuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen
silmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin
yhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana
jostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä
syventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin
syntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli
kohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.
"Kuuletteko -- ruumisarkkua naulataan!" keskeytti joku sisarista
äänettömyyden.
Kaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi
seinäraution salamyhkäinen raksutus.
"Mitä se on?" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten
sisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja
priorissa lausui:
"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja."
Kaikki katsahtivat katosta riippuvassa puuristikossa palavia
kynttilöitä. Yksi niistä oli palanut toiselta laidaltaan sekä
ruvennut vuotamaan, kasvattaen "höylänlastua" pitkin toista kylkeään.
Se ennusti kuolemaa kuten seinärautiokin. Jokainen tunsi mielialansa
kaameaksi ja useimmat tekivät hiljaa ristinmerkkejä sekä supisivat
rukouksia. Kun kaikki taas vaikenivat, kuului seinäraution tikitys
äskeistä selvemmin.
"Silloin kun rutto tappoi luostarin porvaripihassa viisikymmentä
henkeä, olivat viikkoja ennen kaikki kynttilät tehneet höylänlastua
ja seinärautiot olivat takoneet kaikissa luostarin huoneissa", lausui
priorissa. "Ja vuorokautta ennen kuin ensimäinen sairastui ruttoon,
oli kirkontornin huipussa huutanut huuhkaja koko yön."
Syntyi vieläkin kaameampi vaitiolo ja yhä äänekkäämmältä tuntui
sisarista seinäraution metallinen raksutus. Saadakseen painostavan
äänettömyyden katkaistuksi kysyi Kaarina:
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?"
"Se oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta ennen minun luostariin
tuloani, joten siitä on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta",
vastasi priorissa.
"Porvarikartanossako vain rutto riehuikin?" kysyi joku.
"Niin. Oli suorastaan Jumalan ihme, ettei yksikään sisarista tai
veljistä sairastunut. Mutta silloin olikin pidetty messuja joka hetki
ja vigilioita joka yö. Luostarissa oli silloin vielä elänyt hyvin
vanha ja hyvin hurskas sisar, nimeltä Helena. Hän oli aikoinaan
muuttanut tänne Vadstenasta ja hänen sanottiin olleen Pyhän Birgittan
sukua. Jo puoli vuotta ennen ruton ilmestymistä oli hän ennustanut
luostarille tulevan suuren vitsauksen, sillä hän oli näyssä nähnyt
kuoleman enkelin liitelevän luostarin päällä ja kylvävän tuhkaa alas.
Siitä lähtien oli hän yhtä mittaa paastonnut ja rukoillut ja sinä
yönä, jolloin huuhkaja huusi kirkontornissa, oli hänelle ilmestynyt
Pyhä Birgitta ja ilmottanut, että juuri sillä hetkellä on saapunut
rutto porvarikartanoon, mutta sisarten ja erittäinkin sisar Helenan
hurskauden ja rukousten tähden se ei ole pääsevä luostarin muurien
yli. Ja koko seuraavan viikon ajan oli sisar Helena nähnyt kuoleman
enkelin porvarikartanon päällä ja öisin oli taivaalla kuumottanut
sillä kohtaa kuin suuri tulipalo. Mutta luostarin muurilla oli sisar
Helena nähnyt toisia enkeleitä torjumassa ruton hyökkäyksiä. Toiset
sisaret eivät kuitenkaan olleet niitä nähneet, sillä he eivät olleet
niin hurskaita kuin sisar Helena."
Nyyhkytyksen tapainen ääni keskeytti tässä priorissan kertomuksen
ja kaikki katsahtivat säikähtyneinä sinnepäin, josta se kuului ja
kohtasivat sisar Elinan suuret ja pelästyneet silmät. Mutta Elina,
jonka rinnasta tuo omituinen ääni oli lähtenyt, painoi päänsä alas ja
ryhtyi jälleen työhönsä. Priorissa jatkoi kertomustaan:
"Kokonaisen viikon ajan oli sitten porvarikartanosta yötä päivää
kuulunut valitus ja tuskanhuuto. Kolmantena päivänä oli sisar Helena
päättänyt mennä sinne lääkkeitä viemään ja rukoilemaan kuolevien
puolesta, mutta portilla oli hänelle taas ilmestynyt Pyhä Birgitta
ja kieltänyt menemästä, ennenkuin kaikki äänet porvarikartanosta
vaikenivat. Sillä rutto oli Jumalan rangaistus siitä, että
porvarikartanoon oli asettunut asumaan eräs äitinsä murhaaja, joka ei
oikealla tavalla ollut syntejään sovittanut. 'Mutta eikö siellä kuole
monta viatontakin?' oli sisar Helena kysynyt, mihin Pyhä Birgitta
oli vastannut: 'He ovat kaikki tienneet hänen syntinsä, mutta ovat
kuitenkin sallineet hänen asua keskellään. Vaan luostarisisaret
eivät ole siitä tienneet ja kun he muutenkin ovat osottaneet suurta
hurskautta niin heidät säästetään. Mutta kun luostarikin on nauttinut
tuon äitinsämurhaajan lahjoja, niin kohtaa sitäkin rangaistus, vaikka
myöhemmin eikä niin ankara.' Niin oli Pyhä Birgitta ilmottanut ja
vasta viikon päästä olivat tuskanhuudot porvarikartanossa vaienneet,
öinen kuumotus taivaalta hävinnyt ja enkelit kadonneet muurilta.
Silloin oli sisar Helena abbedissan kanssa mennyt porvarikartanoon,
jonka oli täyttänyt hirmuinen löyhkä, sillä siellä oli ollut
viisikymmentä kauheasti turvonnutta ruumista. Mutta niiden keskeltä
oli kuulunut hiljaista itkua ja eräästä huoneesta olivat abbedissa
ja sisar Helena löytäneet kymmenen kuolleen joukosta pienen tytön ja
kaksi poikaa, jotka olivat rutolta säästyneet. Ne jäivät henkiin ja
asuivat vielä minun luostariin tullessani porvarikartanossa."
"Mutta mikäs se vitsaus oli, joka sitten sisaria ja veljiä kohtasi?"
kysyi hetken kuluttua joku sisarista.
"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole
koskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta
ja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä
kuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet.
Mutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt
nälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä
Suomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut
elatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli
sitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko
talvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut
kuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo
Tuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa."
Priorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan
kiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja
tuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan
kertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa
alkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä
ikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä
tapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota
ikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.
"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!" huusi hän
läpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta
lattialle.
Hätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat
sisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä.
Kaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi
pitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen
Lusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin
että ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja
neuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan
lattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: "Elina, rakas
Elina..."
Mutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti
hetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi
kerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina
ja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän
hihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti
yhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi
luokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät
ristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat
ja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he
jokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan
lattialle tuohon luonnottomaan asentoon.
Mutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina
karskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä
hänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar
Agneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä,
joka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta
virittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes
ja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin
lääkevarastoa.
Nunnakonventin sairastupa, _infirmitorium_, oli heti konventtituvan
vieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin
sairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille.
Kumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja
puuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia
rasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan
sairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon
rukoilemaan heidän puolestaan.
Hätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan
johdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan
marjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna
annettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet
hampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan
päätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen
suonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla
monien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan.
Hetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan
ääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan
lainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti
sairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa
pienestä nahkakotelosta suonirautaa.
Anna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat
hänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle
olkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa
käsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi
kipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän
lähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului
napsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan
ulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti
käsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti
tyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:
"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa
tietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään", ja
hän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.
Täytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan,
jossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän
tuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs
pesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla
kummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin
paljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria,
joissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin
yhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli
kuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin
herättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä
toimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa
edelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen
sisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon
pään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin
aniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa
sairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus,
että se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta
sellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä
se tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven
väärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo
kuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu
päästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli
hän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin
yli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä
kuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin
muurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen
johdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut
hänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut
itsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.
Milloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät
auttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita
säilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän
Henrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin
haltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän
Fransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan
hiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha,
joka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi,
sekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa
ei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot
osottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi
vähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan
kainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo
tasaisemmin.
Sisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain
kadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen
verran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua.
Abbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle,
että sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä
toimituksia.
Kaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se
olisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein
pelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin
kanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän
Elinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä
kuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi
kiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän
pettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:
"_Pax huic domo!_ -- Rauha tälle huoneelle!"
Isä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa
oli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia
sairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin
sisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida
iltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja
hänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan
tajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille
ja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.
* * * * *
Annan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä
tiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen,
joten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän
makasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla
jakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna
istui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli
lämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.
Puoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta
silmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten
päänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan
Elinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä,
mutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli
kotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja
odottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen
ympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella
kumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka
pinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että
luuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa
tavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa
suunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä
naurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se
muistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä
alkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin
puvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos
ja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten
tavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän
tuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen
jalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin
kammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko
munkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä
kuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui
kaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka
sortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät
selvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki
ovesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio
takomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs
kissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli
ylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin,
kulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen.
Häijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen
olkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän
vavahti, parkasi ja heräsi samalla.
Elina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen
olkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos
valaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin
jakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän
oli laannut voihkimasta.
Pitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan
ja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.