Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on
vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut
katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen
seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten
mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi
ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta
polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen
ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet
katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa
mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut
hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen
korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti
omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti
koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai
oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen
nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan.
Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja
hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen,
mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti
tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla
toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret
juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan
aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.
Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta
epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää,
uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden
luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.
"Maltas nyt... eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"
"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman
rauhallisesti.
Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian
ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen
silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä
nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa
suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa
tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi
nauraen:
"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"
X
TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.
Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten
väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin
luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä
työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen
harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta
ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen
ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana
ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet.
Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta
paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen
harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin
keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua.
Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja
ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon
lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli
täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista
äänettömyyttä ei ollut käytännössä.
Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika
oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli
Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta,
konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti
juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä
vapaa-aikaa.
Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt
avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa
oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä
siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä
hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen
päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman
ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten
keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen,
joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan
oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten
nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa
oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti
katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan
voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin
korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt
hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet
suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja
istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen
sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.
* * * * *
Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään
aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän
itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan.
Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa
ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan
opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut
mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä
oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole
mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle
kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta
päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.
Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä
lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen
rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin,
entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti
vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi
Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä
paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli
hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään.
Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa.
Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti
Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti
ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen
oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki
jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla
kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan
luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä
vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin,
kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas
Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen
nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin
alaikäisyyteen.
Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat
muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt
muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan.
Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän
itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi.
Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi,
epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään
Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi
piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin
epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan
aikomuksiaan?
Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää
täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä
anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen
jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän,
munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut
mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin
kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi
hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa
suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä
kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat
valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä
liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.
Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä
kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin
Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui
hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui
tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi
kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa
nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.
"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään",
jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa
kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin
vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä
väärälle asialle."
"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi
diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.
"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja
Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean
uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä
piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"
"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka
rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen,
vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.
"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli
Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.
"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.
"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä
yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: _'Fac finem
ludo, quia lusisti satis, Udo!'_ Se on niin paljon kuin: lopeta jo
leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta
kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas
kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa,
seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit
ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu
kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet
paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi.
Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan
päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin
kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita
hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin
kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka
iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli
ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin
alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen
verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli
kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka
hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle
Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko
perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät
kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden
kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli
nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät
ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin
vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon
sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään,
Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet
suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät
hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen
halkeilivat."
Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä
yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:
"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."
Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut
pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs
tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin
silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas
tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva
maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa
jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.
"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka
on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva
maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.
"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.
"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä
toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain
tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui
isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.
"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen
oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien
huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin
mitä Agricolaan tulee."
Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen
asettui myrkyllinen hymy.
"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että
pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina
palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja
äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.
Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas
Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen,
kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja
toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä
ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä
ripittämään.
Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet
vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili
ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä
iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä
Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja
lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään
ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen
siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan,
antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli
lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori
saattajansa kera huoneesta.
Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä
konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama
vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa
tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia
ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli
Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka
sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan,
hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli
Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni
aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.
Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa
piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään
eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina
on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä
kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä
rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä
heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva
sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa
silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta
nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla
nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja:
"_Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis
liberet te ab omni malo... et perducat te in vitam eternam, amen!_
-- Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan
vapahtakoon sinut kaikesta pahasta... ja johdattakoon sinut
iankaikkiseen elämään, amen!"
Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan
hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi
lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa
vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että
hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen
ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä
ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä
alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn
kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti
sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle
ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä
iltamessuun.
Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään
osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen,
olevasi? _Saccus stercorum et cibus vermium_, likasäkki ja matojen
ruoka, kuten eräs _versus_ sanoo:
"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.
Sic in non hominem vertitur amnis homo!"
Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja
pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin
kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa
kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. _Post
hominem vermis_ -- ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata
takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä
olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka
katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin
hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti,
kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen
sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli
vain tavallinen vesperasoitto.
Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti
sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi
lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa.
Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt
varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen
manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja
pujahti toisten jälestä kirkkoon.
Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden
ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo
asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva
yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen
messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat
messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin
he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.
Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi
Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän
nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta
ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli
jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan
päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi
kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan
kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi
kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa
alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he
lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä
pajatuksena.
Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja
jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen
korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja
kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä,
"ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen
rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän
messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia:
"_Domine, ne in furore tuo arguas me!_ -- Herra, älä rankaise minua
vihassas..." Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa
riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja
pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän
kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat
lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli
ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:
"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"
Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten
kysymyksellä:
"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?"
Nyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin,
samalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:
"Sanokaahan, isä!"
"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa", sanoi isä
Henrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.
"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana", tinki
Antti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut
esimiehensä sanoja.
"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina", vastasi konfessori vihdoin
neuvotonna.
Antti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään
pudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen
näköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton
panna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti
sakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri
sammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja
pudisti arvelevasti päätään.
"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään
kuulua?" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta
tunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.
XI
SAIRASTUVASSA.
Edellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä
kirjasta "Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä", seuraavat
kappaleet:
"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa
tuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan
ja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä
olisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi
kyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä
ääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.
"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko
ja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien
petojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui
kuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän
kokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä
oli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että
hänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas
erkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean
suuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää
leveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli
kaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä
paksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa
luku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata
kynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja
pituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen
kyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja,
joilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.