ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat
siirtyivät muurin toiselle puolen.
"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti
sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa
tulia refektoorioon.
Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen
äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka
kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden
välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman
lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien
keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka
ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään
pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret,
moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja
alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös
huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.
Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä
asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat
he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi
refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot
täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin
jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli
hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui
sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta
_Salve, regina!_ Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä
kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki
priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan
kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa
kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien
ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän
yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.
Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:
"_Benedicite_ -- siunatkaa!"
Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "_Benedice,
Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto_...
-- Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."
Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!"
jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat
ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina
ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja
jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar
Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä
odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu
kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä.
Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina
hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea,
seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä
rivejä.
"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli
hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen
nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman
perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa
kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan
saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle
hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan
vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.
"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän
sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa
itsekseen yhden _Ave Marian_, kuten hän oli pyhältä äidiltään
oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua.
Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja
varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään
itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden
antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen
antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta,
kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän
sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja
ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan
Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä
seitsemän _Pater nosteria_ ja seitsemän _Ave Mariaa_. Ja itse sanoi
hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän
tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."
Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään.
Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin,
siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä
ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli
päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin
ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli
muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä
asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset
tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa
kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut
luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä
heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen
neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.
Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään
ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä.
Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä
vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi
myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä lukua.
"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska
kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan
luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan,
Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä,
joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele
kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan
kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan
tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä
koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele
tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut
sellaisen vallan pahojen henkien yli!"
Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa
pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet
laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt
seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön
muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan
tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen
hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän
äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli
ollut _cellarian_ toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki
tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli
suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen
se oli valmis jaettavaksi köyhille.
Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu
loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:
"_Tu autem_ --"
"_Tu autem, Domine, miserere nostri_ -- mutta sinä, Herra, armahda
meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen
ääneen vastasi:
"_Deo gratias_ -- Jumalalle kiitos!"
Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja
soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden _Ave Marian_ lukemiseen.
Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan
alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni
vaikeni, lausui taas esilukijatar:
"_Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum_ -- rauhan ja
rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"
"_Deo gratias_!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar
astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle
lausui:
"_Agimus tibi gratias, omnipotens Deus_ -- me kiitämme sinua,
kaikkivaltias Jumala!"
"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä
jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon,
jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle
haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.
Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja
kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula
istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan
erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula
Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt
lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.
"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan
synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja
priorissakin popsivat lihaa?"
Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin
joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten
mitään vastaamatta syöntiään.
"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja
surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea
sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."
"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi
Ursula nyrpeästi.
Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä
_Ave Maria_ -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään,
vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin
nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa
hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi
vakavasti:
"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"
"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani",
vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta
tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas
tyytyä ohrapuuroon."
Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton
eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen
jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:
"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne
kirkosta palaavat."
Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä
lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja
polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat
sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin
lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.
* * * * *
Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä
konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.
"_Benedicite_ -- siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät
lyhyen rukouksen.
Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan,
oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa.
Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset
ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi
takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa
vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon
käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen
jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei
kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä
jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen.
Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren
salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin
mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan.
Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja
rangaistusten esineenä.
Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula,
Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten
joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle
lavitsalle pesän pielustaan.
"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi
hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.
"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi
Elina, nostamatta katsettaan työstä.
Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi
Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään
tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista
vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen
ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja
uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja
puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet
vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina
yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena
suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja,
jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita
huolimattomille sisarille.
Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä
jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin
vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat
jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli
hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja
ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein
terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää
silmällä sisarten käytöstä.
Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun
abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan,
toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja
sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin
ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti
silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä
avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten
levottomuutta.
Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.
"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja
antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi
rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan
priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen
lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan,
leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään
huudahti vallattomasti:
"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"
"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi
mistään piittaamatta:
"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle
myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."
"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee",
päivitteli priorissa neuvotonna.
Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes,
joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän
elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:
"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"
"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar
Agneksen korvaan.
"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"
"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."
"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua
ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista
purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan
hukkuivat.
Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään
Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa,
mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi
jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo
hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa
edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta
siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten
kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli
saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän
Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa
tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille
mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty
nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle
uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti -- tuli kertomuksen erota
myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa
niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa
hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen
luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli
täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä
suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.
"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula
pilantekoaan.
"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan
puoleen.
Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin
katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:
"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"
"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan
hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen
epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.
Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina
istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla
omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät:
mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla
hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia.
Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa
olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli
mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin
tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä
vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän
aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan
uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut
mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä
hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla
oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei
hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia
kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin
puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen,
ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän
oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan
viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet
hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut
voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja
heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.
Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa
ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko
keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut
ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren
läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen
epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut.
Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän
ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen
salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja
karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä
hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties
vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana
kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.
* * * * *
Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka
Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan
ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa
silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna
alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea:
"Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat
kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa
hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta
hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että
hänellä on tiedossaan uusia.
"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina
kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.
"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin
taas mukana käsi korvan takana.
Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin
hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.
"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai
siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".
"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en
ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana
kuin Mynämäellä."
"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"
"Ja täti tiesi -- hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän
Uolevilta..."
Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten
kiihtyvästä uteliaisuudesta.
"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.
"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka
kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."
"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut
itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.
"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.
"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.
"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"
"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas
Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja
katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.