selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut
luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi,
jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten
tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä
silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa
hopeisen juomakannun?"
"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti
hymyillen.
Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän
mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:
"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän
voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja
riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän
on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman
ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan
kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan,
jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"
"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi
helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan
kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti
oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä
työhön."
"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta
kellekään."
"Tietysti."
Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään
astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli
noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi
leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä
salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan
oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt
uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä
yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika
luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa
luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä
suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä.
Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin
se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen
vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.
Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin
täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi.
Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut
neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli
tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.
Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on
tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista
iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:
"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi
veljeskuntaamme."
"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi
miellyttikin häntä.
"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai
parin perästä."
"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka
tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin
ehdotuksiin nähden.
"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää
pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin
tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme
jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille
selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei
kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä
olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja
sisaria ripittää."
"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä
silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta
nuorukaiselta, mutta..."
Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.
"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen
veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias."
[Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi
konfessorin puoleen ja kysyi:
"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta
iän suhteen?"
"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta,
mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa
tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.
"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä
totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin
myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista
kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa
hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa,
sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."
"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä
Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".
Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:
"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin
yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken
luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli
Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet
oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli
m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti
latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista
saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."
Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa
äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:
"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen
ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja
suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne.
Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä
vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen
mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen
säännöistä. Ja muutoin... mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä
hänen vanhempansa ovat?"
"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei
ollut kysymystä."
"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa
suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään
jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua,
niin se ei tietysti pahenna asiaa."
Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.
* * * * *
Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne
isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt.
Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen
teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa
oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma,
sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla
paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu,
sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli
korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia
ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli
huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän
näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä
pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat
häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli,
ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta.
Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan
aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli
oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli
pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki
selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä
kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia
kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja
hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä
ympäristössä lainkaan kotiutumaan.
Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen
keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta
äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen
arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla
kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"
Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan
ja alkoi sitten hitaasti myristä:
"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi
kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen
luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi
ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua
Aatamista."
Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut
luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon
jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:
"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että
he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"
"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn
tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat
joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"
Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua
jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:
"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja
synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan
saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"
Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja
lausui:
"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin
olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."
Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä
osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen
liittänyt.
"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen
kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"
"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan
tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin
puista."
Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä
hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:
"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"
"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu
täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen
kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."
Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon
enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui
huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut
varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli
äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta.
Diakooni seurasi hänen perässään.
"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä
olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme
hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi.
Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava
papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos,
on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."
"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti
hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."
Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä
opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata
hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.
"Hm, niin... niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman
näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha
piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka
meikäläisille."
Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan
sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:
"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme
säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on
ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle,
poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen
halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."
Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten
katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään
myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen
säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."
Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen
maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja
olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.
"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti
ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei
minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin
tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta
minulla ei ole valittavana."
Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja
hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän
pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli
äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs
pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen
tukka.
"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui
Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on
nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en
malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."
Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä
olevalle:
"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."
Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän
baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.
"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää
kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin.
Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen
luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja
ammatiltani hansikkaantekijä."
Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä
rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.
"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet
nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.
"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi
ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet.
On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden
tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen
luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse
enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia
jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä
vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."
Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi
Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä
molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla
tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs
luostarielämää.
"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki,
joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin
Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan
kutsuivat nimellä Lippi.
Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja
yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:
"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä
Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä
kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä -- mitä ne nyt
taas olivatkaan?"
"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti
selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä
syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän
Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että
Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja
kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle.
Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen
esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se
mielessäni kangastaa."
"Ja nämä pigmentit -- mitä ne nyt taas olivatkaan? -- olisin minä
kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten
Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti
Uolevi.
Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:
"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen
mielelläni."
Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja
lausui:
"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee
sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin..."
Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:
"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä.
Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin
siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."
* * * * *
Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen
juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili
luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko
kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot
soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon
hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt
Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään
kaihersi apeamielisyys.
Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel
askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin
Naantaliin.
IX
SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.
Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu
oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä
kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä
odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina
ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä
viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan
olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen
sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut
tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä
siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja
tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon
mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi
aiottuja tavaroita.
Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana
jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa
viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä
ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen
puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.
"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi
Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun
puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes
rauhassa hengittää."
He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten
märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi
levälleen Ursulan kaapun.
"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti,
kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan
halki keittiörakennukseen.
Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita
kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri
uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa,
joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän
huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli
jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli
maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori
poikansa tytär.
"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula
kimeällä äänellään Valpurin korvaan.
"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."
Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan
herkät sieramet laajenemaan.
"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi
pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen
samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.
"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen
kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.
"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä
tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja
tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä
ainakaan sen hurskaammaksi tule."
"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan
tässä taas paastopäivät alkavat..."
"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla
muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja.
"Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan,
"ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin
hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."
Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien
Valpurille:
"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että
ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."
Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi
sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto
kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori
apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi
asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain
konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana
oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen
sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka
visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä
oli merkitty nimellä _rota sororum_, sisarten ratas. Se muistutti
suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran
akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu
useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin
lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta
käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan
maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen
täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että
eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes
vilaukselta nähdä toisiaan.
Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa
huusi:
"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"
"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä
ääni.
"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla
syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli
vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota
nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön
hihityksestä huusi Ursula vastaan:
"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä
tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"