Sen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan
päälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja
hiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä
ylös.
Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu
kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina
ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä,
olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin
pärevasuihin.
Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä
ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:
"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"
"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin",
vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka
edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.
Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä.
Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä,
joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä
naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka
vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin
ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu
tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen
ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt
Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan.
Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut
rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä
ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri
pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän
kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä,
hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan
isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli
häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat
naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten
tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin
Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että
hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille,
jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin
vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin
luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.
Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka
hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen,
oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä
hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä.
Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli
ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden
kuluttua oli kuollut.
Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän
suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja
abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia
rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä
silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se
taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä,
sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat
myötäjäisensä. Nykyään, -- jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki
vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen
sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen
ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan
huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja
vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän
toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän
kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.
Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien
sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt
muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli
uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen
oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä
vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin
askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina
oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia
Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan
ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä
puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen
huomionsa kokonaan pois Elinasta.
"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole
vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli
tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi",
huusi Ursula nauraen.
"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas,
hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä
varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli
Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:
"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet
ollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?"
"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä
olisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en
viitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa."
"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti
Tuomasta käsiselälle.
"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti
irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.
Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja
loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä
vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta
suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.
"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula
Tuomasta.
"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."
"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai
menetkö jälleen merelle?"
"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en
suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja
hankin sisarille lintupaistia."
"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.
"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki
säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"
Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.
"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan
näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.
Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.
"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi",
sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."
"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"
"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.
Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli
entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan
persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin
kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki
luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä
Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti
kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki
ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti
maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi
hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin
aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha,
kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä
ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla
täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.
"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!"
tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"
"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja
kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."
"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja
tarttui Tuomasta käsipuolesta.
He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas
iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa
suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.
Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet
muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:
"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"
"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan
teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas
juhlallisesti.
"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.
"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä
silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni
ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"
"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan
hillitymmin.
"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.
"No entä sitten?"
"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja
muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa
kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."
"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä
äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia
vaistojaan.
"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen
kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin
isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"
"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta
varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."
* * * * *
Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi
askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin
johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision
kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi
ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa
kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin
nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat
päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään
kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin
tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen
piiloutuneen puron lirinä.
Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä
samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin
notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta
kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei
koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen
orpouden tunne.
Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta
petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen
veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena
pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen,
joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla
alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet
värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli
hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia
(hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa
hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo
sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti
jatkamaan matkaansa.
Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen
jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni.
Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee
pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu",
ajatteli hän.
Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä
nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien
arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti
varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.
Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei
Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä
ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin",
oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi,
niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja
jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä
rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen
muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän
itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin
kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he,
saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten
kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin
luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin
rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt
aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin
luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään
epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä
veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina
Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään.
Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut
kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan
jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.
Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä
kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä
kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän
jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle
puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä
seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä
kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks
tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan
kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin
alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään.
Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja
sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:
"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja
mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin
tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet
ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.
"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä
matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.
"No niin, mitäs sitte..." mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen
ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.
Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä
kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:
"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin... Tuomas?"
Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:
"Ka, Anttiko se onkin?"
He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet
mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:
"Taidat olla pappi vai?"
"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä
toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä
heinätyössä."
"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi
Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen
silmässään välähti halveksiva ilme.
"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.
"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs
siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään
munkiksikin ottaneet, mutta minä..."
Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja
jatkoi sitten:
"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä
luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun
tarvitse paastonaikanakaan laihtua."
Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.
"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.
"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja
kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä
metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja
samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan
ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime
päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."
Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja
remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi
häneen urkkivasti.
"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta
Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas
itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui
epämieluisasta tunteestaan.
"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin
yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa
koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän
pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.
"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei
siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa,
jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen
minulle metsätoveriksi."
He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä
eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja
lausui, viitaten lahden suulle:
"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on
Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut
luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle
vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne
nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan
olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä
lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka
sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan
on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat
aukasemaan."
Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin
komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia
kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä
alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä
ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi
menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi
hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain
muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.
Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen
kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän
Tuomaan huutavan veneestään:
"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen
rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun
iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän
enää voinut peräytyä.
VIII
LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.
Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen
koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän
muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä _locutorium generale_.
Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen
päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän
takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava
rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin
kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo
huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta
ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen
osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä
kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa
ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista.
Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli
luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä
tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan
muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että
abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen
johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina
oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet
yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen
neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille
lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.
Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä
myöskin abbedissa.
"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta
mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.
"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset
ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa
mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat
toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."
"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."
Jälleen alkoi isä Paavali narista:
"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään
pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime
kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä
toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen
taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän
erikseen toimittaa."
Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi
nyökäytti päätään.
"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti,
"niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä
on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia
jauhoissa."
"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista
kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen
asiaan ja ojensi voudille kirjeen.
Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään
Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen
Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä
isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.
"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi
abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin
pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta.
Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa
luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät
tulla hävittömine vaatimuksineen... Tietysti me emme ole siitä
tietääksemmekään!"
"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin
toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin
ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta
peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa
me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä
Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta
mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."