kuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen
opettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti
ja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti
käännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua
vuoteeseen.
Siinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille,
oli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin
pielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja
pieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka
oli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat
niin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä
uskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään
oppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.
Koulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen
huone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä
nelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja
huoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät
olivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin
kosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli
kiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi
korkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten
eri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari
oli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui
rautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa
peränurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri
raudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun
päällä seinällä oli musta, puinen _asinus_-taulu, johon ennen aikaan
oli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät
äidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen
tarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman
toimensa ohella nykyään myöskin _provisor pauperum scholarium_ eli
köyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja
joka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille
oppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän
joukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja
näiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen
nähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen
puolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta
virasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis
kukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.
Huoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien
hajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla
oppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita
kymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita
nuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi
pahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita,
reikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden
rei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava
melu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia
teinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan
takaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja
ja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka
hyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä
ja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi
matkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä
dominikaanimunkki Petrusta.
"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen
shelittää shanan _diabolush?_ Mistä kreikankielen shanoista she
on kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!" ja hän tökkäsi sormellaan
etumaisena seisovaa poikaa kohti.
"Sanoista _dis_ ja _bolos_", vastasi poika kurkun täydeltä.
"Ja _dish_ ö-ö-ö merkitsee?"
"Kahdesti!"
"Ja _bolosh_?"
"Suupala!"
"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä
viattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?"
"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!" huusi poika.
"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?"
"Ruumis ja sielu!"
"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne."
Itse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti
laulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:
"Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo:
Consolari, iucundari mandat Bacchus populo.
Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium.
O si tale, tale, tale semper esset gaudium!"
(Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen:
Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten.
Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan:
Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)
Kun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli
hyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa
nopeassa tahdissa:
"Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem;
Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles."
(Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;
En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)
Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen
viitaten huusi hän:
"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme
hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten
kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun
he ensi kerran kulkevat tästä ohi."
Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa
kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli
murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat
he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan
tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari
Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta.
Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin
paikalleen.
Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa
takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen
kuoppaan laskemistaan.
"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut
hölmistyneenä ja koetti nauraa.
Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.
"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän",
koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.
"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi
samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja
lähti nopeasti ulos.
Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui
hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.
"No?" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.
"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää", vastasi Antti, "ja siksi
aioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat
viimeksi suomentamani psalmit."
"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti
ja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan
jotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?"
"Kyllä minä jaksan", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen
astelemaan ulos portista.
"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!" kuuli
hän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.
* * * * *
Andreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli
kuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan
kuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida
kaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut
koulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle,
että hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi
tapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen
häntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin
otatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista
aikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.
Edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut
kuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä
oli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut
pari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli
herättänyt hänen huomiotaan:
"... Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori
tyttö oli vihittävä nunnaksi."
"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut.
Omituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa
niistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo
hupakko lienee muutoin ollut kotoisin?"
"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo
Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa
torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen
maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti
antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko
talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet
ole."
Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa
jälkeen -- sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä
Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa
ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää
-- ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä
mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän
poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa
asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla
ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina
oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja
koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän
portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut
Kaarinan äidiksi.
"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.
"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut
tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.
Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän
viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo
tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!
Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei
kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti
hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.
Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin
menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän
oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä
uskollisuudesta häntä kohtaan.
Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä
miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan
sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan
oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina
ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut
ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli
kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä
sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen
kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta
sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla
kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä
alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt
pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän
koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä
viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin
oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa
joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä
kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se
kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti
uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut
suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko
kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli
hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.
Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli
hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat
kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön.
Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan
katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut.
Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan
luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat
itsesyytökset.
Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan
enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä
uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin
ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen
katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä
vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä
polttavammaksi.
"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?" kysyi hän puolenpäivän
tienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.
"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta,
mutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi", vastasi muori.
Puolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän
saattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt
luostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman
ääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin
oikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee
Naantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen
sisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen
sukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille
ja... Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen
Kaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa
syyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja
sen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli
hän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä
välttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.
VII
KOHTAAMISIA.
Nunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin
porvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa
olivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet -- sellaiset
henkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan
saaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen
alaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset
elinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia
Olavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä
monta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.
Tänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista.
Kolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin
Greeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin
karjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden
asuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä
kaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet
varakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet
Naantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut
karjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen
oli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi
päässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman
kepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän
suutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa
ankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä
tietymättömissä.
* * * * *
Oli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin
nunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka
avara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo
siksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa
päivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa.
"Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt", ajatteli
hän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin
porvarikartanoon kokoontuneille köyhille. "Mutta sehän taitaakin
olla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen
takana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin
rantustella."
Portailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: "Jopahan
kuitenkin yksi tulee." Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti
sen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja
kääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja
ruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin.
Muori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja
kuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:
"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"
"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."
He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan
rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:
"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin
murehtinut, ettei vedetöntä päivää... Mutta missä sinä, poloinen,
olet näin kauan hurvitellut?"
"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."
"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti
kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa
pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan
sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen
laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"
"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä
minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman
toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa
pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen
korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen
pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja
lähdettiin sitten takaisin..."
"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.
"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille
sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin
ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten
merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle,
kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle
kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies
meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."
"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.
"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin
yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja
meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni,
kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset
siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään
minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla
on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain
kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä
vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat
minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun,
josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että
minulla on joltinenkin hiuka."
"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.
Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."
Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.
"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä
muutakin kätkössä."
Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa,
puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan
palvattua lihaa.
"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan
vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia
poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten
Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa
sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen
voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen
luotuna.
"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:
"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"
"On kyllä."
"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan
se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo
vireeseen."
"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto",
vakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle.
Hetken kuluttua jatkoi hän:
"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli
se kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti
luostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin
puhua siitä voudille ja abbedissalle."
"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?"
"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee."
"Mitäpäs _hänen_ kaunoistaan, mutta jospa _minulla_ sen sijaan
sattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen
varalleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen
välini hänen kanssaan."
"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta
nyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille
levähtämään niin kauaksi."
* * * * *
Saatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi
Tuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin
mentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin
vietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan
ja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan.
Sitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi
hymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta
selkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa
ja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä
samalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään
mieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei
koskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi
tukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli
ollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli
alkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän
hypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä.
Mutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna,
kaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä
häädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin
juurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta
ulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.
"Senkin kränä!" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. "Tekisipä
tosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla
peittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko
munkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!"