matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.
Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty
yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen
rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa
suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen
siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain
refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä
monia mutkia tehden ulottui.
Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa
pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään
kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten
välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti.
Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan.
Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat
tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät.
Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret
kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään
niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet
nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa
seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista
laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin.
Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran
täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja
alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita
kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut
ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.
Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja
samalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut
ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä
vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa
olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa
jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.
Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja
ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja
lausui:
"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi
rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello
kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."
Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin
tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan
ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä
ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät
sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa
kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin
niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän
muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta
nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia.
Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät
sammalet.
Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta
aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen
lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen
aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan
sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka
ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen
takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin
muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä
aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.
Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode,
toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen
laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen
sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa.
Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.
Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty
ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha.
Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden
samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut
ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan
samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.
Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta
jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli
korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas,
omnia sunt vana_."
"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys.
Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin
että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja
poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan
ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin
suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä
punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasti joukko pikkulintuja.
Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä.
Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava
notko, jonka takaa taas kohosi louhinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä
oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa
harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseen
ylettyvä tunkiokasa.
Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä
notkontakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen
ikkunaan eivät päivänsäteet ylettyneet. Ensikerran ja vaativana
nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja
antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta
kahdeksantoista vuotias eikä koskaan enää saisi nähdä maailmasta
muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta
muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?
Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi
ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen
kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen
vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän
kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita
sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti
tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.
Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea
alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.
On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on
kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa
tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa
kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia
hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa
säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja.
Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa.
Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen
katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut
hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin
heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään
tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa
ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.
Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin
istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa.
Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu
olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine,
hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinalta niin ylhäiseltä ja
saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi
tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen.
Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös,
ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa.
Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi,
karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa.
Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa
häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja
sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain
häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan.
Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä
suunnattomasti hämmilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja
poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä
silmillään, ei häntä näy enää missään. Kun hän sitten seuraavina
päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä
laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia
teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se
keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua
tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään --
aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se
nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.
Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,
silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,
samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin.
Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien
toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen
silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin
etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa
Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee
sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse.
Ja hän aivankuin tuntee itsessään, milloin teini lähenee, menee
akkunaan ja -- eikös se kohta kulekin siitä ohi ja tapansa mukaan
katsahda ylös häneen.
Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin ettei teini voi
nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän
teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä
tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,
istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että
teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet
silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken
päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He
katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä
mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:
"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"
"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo.
Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä,
purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä
avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee
taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä
moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se
taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy
lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää
sen."
"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän
nauraen, "entäs sinun?"
"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri._"
"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa
ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän
häntä kysymällä:
"Pappiko sinusta tulee?"
"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen
agricolalainen."
Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä
teini noilla sanoillaan tarkottaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja
hän sanoo:
"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan,
kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon
somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."
Mutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee
teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja
vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita
kuin hänen.
Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti
lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on
hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.
Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta
väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän
on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.
Pyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen
kanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi
säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo
karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia
kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle
roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia
huomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin
ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen
sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!
Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,
mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli
karata Antin kaulaan.
"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti
katkerasti.
"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän
ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.
"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää
kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.
Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä
Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa.
Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän
luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti:
"Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee
koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään.
Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän
teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy
karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna
kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule
illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä
monta tuntia.
Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy
siihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen
seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää
jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei
katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän
Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta
huolestuneelle äidille mitään selitystä.
Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran
pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,
jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee
Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei
hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin
esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota
porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä
näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin
silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina
muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä
kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee
kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää
hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen
isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:
"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!"
"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt
enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."
"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä
lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori
tyttö nunnaksi."
Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan
ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut
kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt
luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun
Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt
luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut.
Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä
katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu,
että eräänä päivänä ilmotetaan hänelle, että luostarin puheluportissa
on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa
kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille,
avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja
armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen,
sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska
kaihertaakin sydäntä.
Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää
luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja
yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä
itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille
ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin
ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja
vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä
pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa
luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken
omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän
kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen
vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.
Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmottaa luostarin
portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla
uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana
ja hän käy uudelleen ilmottamassa sekä taas kolmen kuun perästä
vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät.
Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja
iltasin asettuu hän usein ikkunan pieleen kadulle katselemaan.
Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös,
mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää
"jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin
sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain
vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös
hänessä arveluttavasta horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa
ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin
kohta ilmestyvän kaupunkiin, tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru
päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin
lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.
Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista
piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin
käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja
jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut
ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä
Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä
hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan?
Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista
hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien
sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!
Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa
uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä
suullaan tyynyä vasten.
* * * * *
Hän havahtui äkkiä siihen, että hänen korviinsa tunkeusi kellon
ääni. Hän kavahti seisoalleen ja juuri silloin lakkasi nona-läppäys
kuulumasta. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntui lähteä alas ja
liittyä siihen harmaaseen joukkoon, jossa kaikki olivat hänelle
outoja. Mutta abbedissa oli jäykällä ja suljetulla olemuksellaan
ehtinyt herättää hänessä jo epämääräistä pelkoa. Kiiruusti pyyhki hän
kyynelten jäljet kasvoiltaan, oikoi pukuaan ja lähti.
Kun hän tuli konventtitupaan, olivat kaikki nunnat asettuneet jo
kahteen riviin siinä järjestyksessä kuin he olivat luostariin
tulleet. Etumaisena seisoi abbedissa. Hämillään ja arkana astui
Kaarina tuon äänettömän joukon luo. Abbedissa katsoi häneen ankarasti
ja sanoi:
"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on
vasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla."
Itku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä
rivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja
käytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.
Varkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa.
Se oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen
neitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan
eteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti,
sillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain
sulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin
haaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että
hänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään
huomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.
Sen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin,
tarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin,
hymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta
kokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera
ja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin,
saattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean
rintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat
ja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan
keittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja
liikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki,
että se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää
ylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat
näyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli
jotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.
Hän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta
tiedustellut.
Kaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen
nyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula
päänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla
kuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina
ei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli
kujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.
Oli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat
ovesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit
alottaneet jo messun.
VI
UNEKSIJA.
Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon
torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä.
Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja
aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta.
Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan
hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus.
Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia.
Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei
niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista
vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.